SEITSEMÄS LUKU. 1840-1841.

Perhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen

painos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan

varjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen

aika ja lakkautus. -- "Katkelma runoudesta." -- Miksi Stenbäck

lakkasi runoilemasta?

Joulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa

isänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä

oli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän

ehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle

siellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät

Lisette-siskon luona. "Meidän täytyy tavata toisemme siellä!" oli hän

innoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22

p. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä.

-- Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta

syy Laurin kirjoittamaan "täytymiseen" oli luultavasti halu saada

puhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän

kirjoittaa äidistään Achrénille: "Kun tämä kirje saapuu perille, on

kaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys

hänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi

ollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että

Jumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua

ja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan

iankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään

ja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme

puolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan

vanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova

meillekin: menkäät, teidän äitinne elää!" Hänellä oli aavistus, joka

ei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.

Tuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa

valmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti

Julius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta,

sillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua

yliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin.

Kuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck

maallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat

runomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä

syntynyt: "Uudenvuodenlaulu" (n:o 1, 7 p. tammik.); "Johannes" (n:o

4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua

Johannes evankelistan kuvaa; "Sentään" (n:o 10, 9 p. maalisk.);

"Lutherin postillaan" (n:o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa

on ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] "Radegundis"

(n:o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin "Radegunde"

nimisestä legendasta; "Kevätaamu" (n:o 20, 18 p. toukok.), jo ennen

mainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; "Sureva ystävä"

(n:o 24, 15 p. kesäk.) ja "Oi tokkohan?" (n:o 50, 14 p. jouluk.).

Omituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors

Morgonbladiin (n:o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena

olleen, arvoituksellisen runoelman "Rakkaus". Varmaankaan se ei

tapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua

varhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää

kirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo,

jonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut

tutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15

p. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.]

Siinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut

(Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen

erottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä

säettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa

alkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava

sävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa,

kuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.

_Den siste Kandidanden_.

Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,

Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;

Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå

Hur det i hans examen för honom skulle gå.

Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,

Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;

Ty ständigt tänkte han på sin examen.

Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,

Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.

Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,

Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.

Men han satt blott och läste och märkte ingenting,

Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring

Och tänkte ständigt blott på sin examen.

Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,

Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.

Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ

Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.

Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små

Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,

Där mörk han tänkte blott på sin examen:

[Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa,

eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi;

hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain,

kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä.

Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan,

ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa;

sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.

Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa,

se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä.

Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö,

ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon.

Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään,

hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä

ja ajatteli alati vain tutkintoaan.

Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen

synkistyneeseen katseeseensa,

missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä.

Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa

Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen.

Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina

lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin,

kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]

(Englarnes sång)

Höj upp ditt hufvud, betryckte vän,

Si, Jesus lefver och hjälper än!

Du kan ej ana hur när han är,

Du kan ej se hur han har dig kär.

Ur djupet vill han dig föra,

Så rik, så lycklig dig göra.

Ack, mänskan hvilar i otrons natt,

Fastän till salighet hon är satt,

Fastän med Kristi utgjutna blod

Hon är försonad, och lif och mod

Hon vid hans hjärta kan finna,

Och allt tillbaka än vinna.

Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän,

Så skiner solen för dig igen;

Låt Herren komma -- han kommer väl --

Så blir förlossad och fri din själ,

Och om hans nåd och hans ära

Skall vittne med oss du bära.

[(Enkelien laulu)

Nosta pääsi, murheinen ystävä,

katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin!

Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on,

et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas.

Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa,

tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.

Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä,

vaikka hän on autuuteen asetettu,

vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä

ja voi löytää elämän ja uskalluksen

hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.

Astu varjosta, murheinen ystävä,

niin aurinko paistaa sinulle taas;

salli Herran tulla -- hän tulee kyllä --

niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi,

ja sinä olet kanssamme kantava todistusta

hänen armostaan ja kunniastaan.]

Niissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston

200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että

sen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla

julkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin

"Jephtas bok" ja "Dikter af Lars Stenbäck". [Strömborgin mukaan

lienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa "Nadeschdansa"

tähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin

koota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa,

että hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja

hyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi

jäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen.

Yliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka

painettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.

Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä

runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen

painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee

pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki

parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään

esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt

kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla

runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati

tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven

tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän

nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä,

jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo

suruisesti:

O, har du ögon, skall du se med smärta,

Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,

Så sitter hedningen dock i hans hjärta.

[Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,

että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,

piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]

Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava

lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840

(n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: -- -- "Harvinainen

ilmiö on -- tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä

osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle

niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita

kokoelma -- -- on ilmestynyt. -- -- Edullisesti vaikuttavat miltei

kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo,

jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat

tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia

tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua

ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa

kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana

kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle,

joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen

kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on

loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita.

Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat

useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan

silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys.

Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun

koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous',

'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä

yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen

hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea

arvoa vailla on ainoastaan sikermä _Kuoleman kuvia_, missä tekijä

on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen

sydämelliselle luonteelleen.

"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa

ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä

haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä,

että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä -- joka käsitys

riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa

johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä

uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli

jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä

yleiseen ja korkeampaan -- ja sehän on runouden tehtävä -- on

pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys

Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on

jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se,

mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan

runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä,

ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä

mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen

ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta?

Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen

ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin

nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut

laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella

hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut

mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér

seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen

lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]

Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy

täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä

voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa

kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka

Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi

elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin

myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta,

mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan

piirteet -- ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen

painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen

runoilijatoimintansa päättyy.

Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa

ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin

haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä,

"ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä

murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan.

Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan

otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan

franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi

kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä

varhain kirjoitettu -- mahdollisesti Upsalassa -- vaikka myöhemmin

muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin,

että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta

kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman

idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee

yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen

varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman

runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä

siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman

muotonsa. [_Gunnar Castrén_ (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912,

Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa

osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä

varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään

kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä

omaperäistä".]

Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa".

Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan,

johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta

kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole

sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa,

milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä

on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko

värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit

luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä

sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman

lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän

voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia,

ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä --

tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa

todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi

tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy

toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä

useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus,

tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten

niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee,

voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman

hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen

ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. -- Kokonaisvaikutuksella

samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin

persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman

kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava,

sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat

_hänen_ tapaansa tuntea -- verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä,

vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea,

ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.

Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan

poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita

hänen ainoa balladinsa, "Meri". -- Se muistuttaa sekä Goetheä että

Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen

on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle

ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden

aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu

säkeissä:

Stora, djupa dunkla vatten

Upp och neder vagga mig;

Bort till andra land i natten,

Dit du far, jag följer dig.

Vagga vackert mig i natten

Dunkla vatten.

[Suuret, syvät, tummat vedet

tuutivat mua ylös ja alas.

Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua,

kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä,

tumma vesi.]

Siinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole

vähemmin kuvaava kuin Goethen "Fischer" balladissa, kun taas äidin

kiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle,

muistuttaa "Erlkönig" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa

runoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota

lukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin

ulkonaista vaikutusta.

Aiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan.

Jos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän

on antanut nimen "Kuoleman kuvia" ja joilla, kuten Porvoon lehden

arvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista

arvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia

tunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen

tunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu

niin raateleva, jolla hän "masensi" runollisen luonteensa. Hänen

maailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa

käsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut

lapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on

vastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies,

joka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista

demoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta

valheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt,

kun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi

semmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei

koskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen

väikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen

hän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen

tuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.

Erotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää

rakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä

pyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä,

kun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on

korkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle

Hengen voiman ja korkeuden ("Anna"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin

jäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen

rakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus ("Hyvästi").

Rakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan

19:nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt -- sanomme

19:nnellä vuosisadalla, koska 18:nnen vuosisadan jälkipuolisko

varsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei

tule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen

ystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se

mikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi

rakkauden vetävän alaspäin, -- pyrkimys totuuteen, korkeimpaan.

Ystävälleen hän laulaa:

Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga

Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga,

Och lifvets hela helgedom står öppen;

O djärfhet och o jubel! stolta mod,

Som tränger genom märg och blod! ("God morgon.")

[Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo

kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä,

ja elämän koko pyhäkkö on avoinna;

oi rohkeus ja oi riemu! uljas into,

joka tunkee läpi veren ja ytimen! ("Hyvää huomenta."])

Ja kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun ("Eräs yö"), yhden noita

harvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa "Äitini" ei

koskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee

paljastunut ihmissydän.

Edelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen

viattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa

taivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa

säikyttää. Samassa runoelmassa ("Kirje ystävälleni") ylistetään

lauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään

"taivaallista" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus,

jonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa,

joka silloin jo oli kirjoittanut "Pilven veikon". Kauneimpanaan

ja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe "H. G. Porthanin

muistojuhlassa", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava

"Kirjeeseen ystävälleni"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen

sovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi

ajatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän

rikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta

kansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi

sellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on

myöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko

hänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa.

Jo siinä hän puhuu "syrjäisestä seudusta", ja runossa "Suomalainen

synnyinmaani" palaa sama ajatus: "syrjäisten majain suojassa" elää

suomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme.

Tarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut

kenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä

meille opetettavaa.

Ei saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja

laaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla

on se nimenä ("Hyvää huomenta", "Aamunkoitto", "Aamu", "Kevätaamu"),

mutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. "Kirje

ystävälleni"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin

auringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi

hänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen

hän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo

ja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee

elämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e.

Yö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä ("Hyvää

yötä"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia ("Tähti"). Hän

saa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä,

lintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa

niihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli

hänelle rakkain.

Ylipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme

edellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään

taistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on

kokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla

vastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen

synnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut

yksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon

tuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin

se täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä

kalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea

sitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan

iloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin

aivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu

suurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla

ei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi

arvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian

arveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen

tunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat

todelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä

totuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen,

joskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä,

täytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka

saattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli

luonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain

sairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen

taistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden

saavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta

sieluntaistelusta voi sen sanoa?

Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka

muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita

ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä

ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija

on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon

Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään

tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä

runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit",

joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä

ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.

Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se

johtopäätös, joka sanotusta seuraa.

Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä

merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja

että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä,

että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen

kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi

vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että

pietismillä oli oma runoilijansa -- runoilija, joka runoilijalahjansa

aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme

kahteen suurimpaan runoilijaan. -- Tällä on myöskin Stenbäckin sija

sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo

määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että

Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella

kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan

tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena

täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen

runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta

vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin

sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä

isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen

kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei

jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat

tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan

yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja

Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa

huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja

neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa

ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät

kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin

yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän

runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa

toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa

plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa

notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta

tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa

viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut

ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei

koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin

molemmista muista.

* * * * *

Stenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä

kuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta

1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa

saivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen

huomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään

valmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi

voimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei

myöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia

vieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on

muistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset

Turun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan,

Franzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä.

Lämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck

erään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu

missään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen,

kumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan

huomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä

silmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea

pienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla;

hänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu,

ja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka

usein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka

ei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo

Ruotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa

hän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja

huomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän

julkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja

pienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin

tai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin

yksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli

sananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista

miestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin

edessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin

v. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa

tervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä

ystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä

Paavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan

kirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: "Kuten tietänet, olen

asunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan

-- ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan",

lausuu hän edelleen: "Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä

tänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla.

Sinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi

enemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan." Jos

Stenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa

tulemaan.

Stenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin

Helsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat

yhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita

vuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä

pysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen

aikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka

suuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista

sanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja

Skarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille

itselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat:

"Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki."

Mutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus

Stenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia

Savoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut

jonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle,

ja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius -- silloin

salakihloissa Essenin kanssa -- oli näet Ebba-sisarensa kanssa

matkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä

vanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys

oli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä

Stenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan

luutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset

matkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut

kotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo

saavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura -- sillä

vielä muitakin liittyi jo mainittuihin -- Alavieskan kappalaisen

Vilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa

oli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen -- hän oli kosinut

Ebba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.

Edellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen

oli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan

Essen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten

vuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen,

sielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan,

mutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä

loppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan

"kurtiisiksi", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä

sydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta.

Jos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden

lähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut

tavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa,

että Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten

Essen todistaa, "uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan

hoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen

osanottajan pyrintöihinsä". Edellytyksenä viimeksimainittuun

tehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja

valistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen

ja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä

uskonnollisessa elämänkatsannossa.

Äskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa

seurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka

sen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa

rakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa

kanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen

leski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys

uskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä,

joka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi,

oli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi

suruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla

hänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p.

marraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli

ensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat

saapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa,

että kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti

elonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan

ei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus

äidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan

ei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut

Helsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli

vaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi

samalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin

kun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että

Stenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta

1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei

niin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan,

osaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen

aikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien

asiain johdosta -- ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten

läsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona

Uudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä

nelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja,

tohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea

hääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut

viettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen

toimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin

postillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee,

että häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.

Se koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen,

oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat

ja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta

tuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään

tulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa

valmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että

hänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se

mikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen

aikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut

mitään.

* * * * *

Evankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille

usein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet,

päinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului

vielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet

lehteä suuressa arvossa -- sehän oli heidän elämänkäsityksensä

ainoa julkinen edustaja -- ja Stenbäck puolestaan oli iloinen

saadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen

kirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), "että

kirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun

osaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa

kaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa

paremmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen

meidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille,

mutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen

muita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta,

niinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä

ainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä,

niin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme

puhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne,

joilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen

antamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus

ei mitenkään saa olla viimeisesi. -- Se on mennyt Porvooseen;

luultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin

paljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka

houkuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin

tahdon säästää tämän siksi." [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut

mitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi

pitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] -- Kun

lehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan

paitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska

hänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa "Kuinka

seurakuntien tila on parannettava?" Kuitenkin voi tässä yhteydessä

kertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen

Ruotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka

tarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli

nuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana

ja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn

nimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan

pappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen

teologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin

käytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan

1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan

ja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle

miehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten

kesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle

mieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä

kirjeistä, ja vastedes teemme samoin. -- Kuvaava on ensimmäisen

vastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: "Rakas veljeni

Kristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen

yksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle

meren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama

Herra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut

unesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on

Kristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en

voi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti

veljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä

niin _täällä_ kuin _siellä_. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka

heränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä

tässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä,

pietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka

sydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa

kuului meille."

Sen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä

pilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä

lausuttuaan sanat: "täytyy joko olla kristitty _kokonaan_ tai ei

laisinkaan", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä

kiinnittää mieltämme: "Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi

Evankeliseen Viikkolehteen. -- Lehteämme julkaisivat jo 1836-38

toiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä

varoilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera

(maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen

huostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä

vastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla

usein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja

lujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa

niin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti

taisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain

kanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai

ainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara

sensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa

kirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen,

joka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi

vielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen

keskitse."

Jos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että

sisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on

hartauskirjoituksia [Sellaista on "Sekalaista ystävilleni"

(Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin

kirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta

ja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena

ovat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua

pietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin

missäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon

kaksi polemiikkia. -- Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut

jäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä "merkillisestä

innostuksesta" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa

1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä

synnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat --

naisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista

moni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä

ei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan

se seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan

johdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan "yhtä

tärkeimmistä päivänkysymyksistämme", kun näet Kurikan tapahtumat muka

antoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein

muodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus

ei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan

piti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä

ja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen

Viikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli

osoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä,

mutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että

asia oli "kyllin selvä itsestään". -- Polemiikki oli siis vallan

tavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi.

-- Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että

eräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että

Evankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana

_"perkeleellinen"_ ("fördjäfladt"). Hän puolestaan sanoi: Järki on

valo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä

ja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen

karkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin

aurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen

eteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja

vaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä

elämämme tiellä. -- Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi

on laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana,

jota sanotaan käytetyn "herjasanana" Lutherin esikuvan mukaan,

seuraavasti: "Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan,

sehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki

osoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen."

Sen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin;

kirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa

ja kristinoppia vastaan. -- Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan

riitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei

voikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu "herjasana"

vaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi,

sillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta

(jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa

mielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se,

että ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin

oli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi

päivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin.

Edelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista

Viikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet

päällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat,

toimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle

kuoliniskun.

Evankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma.

Runoutta siinä on ainoastaan "Distikoneja I" johdantona ensimmäiseen

numeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:

Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,

Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.

Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,

Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.

[Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,

nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.

Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,

kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]

Suurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus "Katkelma runoudesta",

joka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja

runoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme

sen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana

toisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden

lopusta.

Jos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet

tyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin

vähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen

verraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa.

Alusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta

joukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään

kaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää

elämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys

Evankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu

vastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan

malja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli

reunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen

löytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen

pipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta

Turun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli

Vehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen

E. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.

Kirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran

toiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista

Uutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös

Vaasan pipliaseuraa, joka "tässä Herran armon etsiskelemässä ja

runsaasti siunaamassa seudussa" oli levittänyt monta Raamattua ja

Uutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa,

kun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään

pyhää kirjaa eivätkä "nuku niinkuin muut". -- "Miks'emme", sanoo

kirjoittaja sitten, "iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan

tunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden

eläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä

ja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä

siunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua

meidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja

iankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille

rakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden

hyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja

kunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella

näitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien

hyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja

parantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan

luovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha

uskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka

oli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on

heräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta

keinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa

ja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja

ajattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä

miehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran

Sanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä

että sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin

että Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset

herätetyiksi parannukseen ja uskoon." -- --

Tästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat

muistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta,

Stenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne

eivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että

ne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä

homiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä

vuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen

lapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla

hyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan

tarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen

selville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin

kaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on

vakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla

tahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on

sangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka

puhuja -- ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on

ja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? -- kovin

monimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta

johtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa,

eli hra M:n panteistisen terminologian mukaan "Kokonaisuuden

äärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki", tarvitsematta

omistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että

hän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä

"tieteellisen siveysopin rakenteesta". -- Stenbäck sanoo tähän,

että tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin

vaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen

esitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole

kaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että

ihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei

niitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee

perisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka

henkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen

ja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan

joudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan

tavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta

kovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan

ohitse -- aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus

jo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole

meissä, vaan -- ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan

mukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä -- ei ole aikaa

uskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa,

kuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia

voimia vastaan ihmisessä kuin tätä. -- Mitä hirveitä, jumalattomia

oppeja papin, hra M:n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck;

ja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten

viheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea

siveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme,

vaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus -- yksinkertainen,

fanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla

kuin hra M:n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren

sielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on

utelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen

saavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin

että kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen

elämä on lopussa -- ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan

tahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä --

arvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään

herätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M:lla ei ole

tietoa. -- -- Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö

meidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme

ottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä

Raamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään

tuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. -- --

Meistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut

antaa hra M:lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä

kehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan

sitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan

kokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta

jokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta,

kristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.

Sitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. "Siinä",

sanoo Stenbäck, "kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta,

kukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja

lauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin

tunnustettava, että hra R:lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä

miellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella

varsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä

ylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra

R:lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia

ajatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua

hänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä

totuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän

säde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan,

laiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun

huomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka

iljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla

inholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai

sanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen

ehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja

autiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa,

kuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä

se on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä,

musertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata

mielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka

puutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan

sanat. Herra E:ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti

pulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen

hengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua

loistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota

hänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta

hengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan

ja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma

kangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa

'_varjostaa_ eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon

tai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan

vailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla

vieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin?

Herra R:n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat

julkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja

syvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin

tekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää;

hän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin

monessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja

lausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta

osoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet,

että sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen

kristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta

ei sen voimaa." -- Sitten ilmoitetaan puheen aine: "Jumalallinen

Sana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja

merkitys, sen vaikutus ja siunaus", mutta tarkastaja ei katso vaivaa

maksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia

saippuakuplia. -- "Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa

jälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa

syhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen

laverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat

Jumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi

sitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä

tarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää

sinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä

minäkään muuna -- ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen

tarina hurskastella ja haaveilla." --

Stenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu

annettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, "joissa hengellinen

tekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä

luonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa". Syyn

tähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa

tilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän

puheen, jossa herätti huomiota "yhtä paljon asiallisuus ja

perusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus".

Ajateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin

läheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti

sekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä

olivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana

oli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin

voidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli

läpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla,

jonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen

vuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden

lopettamiseksi kerta kaikkiaan.

Siitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä

eräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on

Stenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.

Kuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:

"Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä

siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati

olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen

kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa

sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin

tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut

silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä

olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet

vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan

miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin

nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle.

Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen

Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä

nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole

päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi

tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla

ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan --

useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas

ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja

jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot,

olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava

sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori

keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella

päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän

tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään

ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen

konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti

myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa

hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua

noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta'

sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta,

että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä

perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä

sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin

mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista

tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa,

että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin

kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät

katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi

ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti

edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa

suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa

välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi

sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä

maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli

pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin

hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt

hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen

johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11

numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään.

Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän

saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä

lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän

ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä,

mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut

antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle

saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan

hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme

tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen

tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee

siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen

ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet

Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet

sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin

he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että

he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä

Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää.

Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on

vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä

näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole

kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on

meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä -- jos me

olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan.

Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me

liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka

seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa

ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme

voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset,

synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa

ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana

herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin

rahvaassa."

(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on

siteerattu jo 4:nnessä luvussa.)

Viimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk.

1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu:

"Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä

se ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka,

jonka siunauksiin se katoaa." Se mikä oli tapahtunut mainitaan

seuraavassa lakonisessa uutisessa: "Kun Hänen Keisarillinen

Majesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen

memoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että

Evankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella

ole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä

sekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että

Toimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään."

Se hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta

sisältävä kokoelma, joka nimellä "_Evangeliska Misceller_ af f.d.

Red. af Evangeliskt Veckoblad" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset,

jotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti

osaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden

kirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua,

että kirjoitus "Den första sammankomsten" (Ensimmäinen tapaaminen)

on N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan

Paavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että "Adolph, berättelse

för barn" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä.

Kertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat

käännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, "Usko ja

epäusko", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on

lisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin "Leben Jesu" herätti.

Kirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista

Ruotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J.

V. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: "Vielä paraikaa eräs vankka

ja innokas valistaja Frejassa -- sanomalehdessä, jolle muutoin on

ominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää

pientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka

ihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää -- yhä edelleen puolustaa ja

levittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja

vaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan

ja tietämättömyydellä sen olemuksesta." Nämä sanat osoittavat meille,

kuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli

Snellmanin esiintymistä. -- On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri

tässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille,

oli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme

vuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta

myöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa "Saima" lehdessä, taas

vuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä

miehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja

oikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa

voittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön.

Maailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä --

ja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä,

jota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.

* * * * *

Mainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden

kolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska

se näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi

vei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen

elämäkerrassaan.

_Katkelma runoudesta_.

-- -- Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon

olet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää

se ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä

minulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous

on minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita;

pilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa

ehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat

keuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus

kohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus,

vaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia

värjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia,

minkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo

aistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä

tullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut

posket ja tekotukka. -- Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja,

näytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi

ainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä

mitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa

joukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin

osa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja

raakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri

siinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään

aistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät

myöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta

silti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat

mainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen

kaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja

rakkautta jäljellä.

Mutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten

saksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei

myöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta

olennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo

samalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama

luonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä

se aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta

ja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä,

laajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta

Goetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton,

ihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta,

joka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn,

toisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan

tätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu

kristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti

anastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella

innolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että

uudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani

keksiä "kristillistä" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella

elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon

elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen

yläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä

sen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan

-- jos niin tahdomme sanoa -- pakanallista elämää, pakanallisessa

ilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi

kaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta

sillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään.

Sillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin

kääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan

helmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei

kääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja

sydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa

täällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana

ja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama

paatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä

itsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä

Jumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka

ole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa

kristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään,

kun he vihdoin kuolevat -- se sama tahtoo myös tehdä runouden

kristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen

tätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä,

että se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään

ja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa

kristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta

kristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken

Jumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä

asioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi

vain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea

kristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja

sen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa,

olisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää

runoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän

nimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä

tässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen,

jota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa

kristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin

aivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja

jota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin

ja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon

ennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että

samoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen

jäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt

kaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen

kanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi

Espanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän

aikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa

ja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi

kukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena

asettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia.

Palataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet

ajassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä

runous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja

kukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on

tavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös

"imitatorum servum pecus" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi.

Oli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller,

Tieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit

arvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa

avautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan

aaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä

neroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan.

Silloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki,

joilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän,

liehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta

sen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka,

kuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen

luonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin

nämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on -- herrain ja

naisten kesken -- käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen

neronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen

elämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan

herättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian

esteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa

on Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on

äärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan,

kokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla

varustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi

säilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin

surkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää

vaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää

minusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta,

mistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista

kahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi

huomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia,

katsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan

herättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä

uskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on

se meille syntisille -- sinulle, ystäväni, ja minulle -- kelpaavaa,

hyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä

ja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet.

Meitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja

hylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme

ja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa

helliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden

tähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden

ja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle,

joka on Kristus -- silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja

julistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja

tätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten,

jotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se

nyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä

maallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään,

joka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan

ennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan

ja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä

enemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja

turmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan

ihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä

kykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti

valtaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja

sikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin

runollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän,

kuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden

vallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei

Jumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen

runoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen

mielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa

ja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen

luonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai

vähemmässä määrin -- aina esteettisten taipumustensa mukaan --

epäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren

porton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi,

hurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta

olennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon

kaltainen, josta Johannes puhuu ja joka "oli vaatetettu purpuralla ja

verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja

päärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia

ja hänen huoruutensa riettautta". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja

sokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja

Jumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun

ja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän

suuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni

mukaan, esteettiset -- en kiireessä keksi mitään parempaa ja

selvempää nimitystä -- syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin

juurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun

sitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu

rakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin

on esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen

kuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines;

vaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta,

että se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä

vastaan: "sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, _kaikesta_

sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_ mielestäsi". Jos

ihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee

hänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa

yli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta -- silloin hän kaiketi hyvällä

omallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa.

Silloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on

"vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen,

meidän Herramme, tuntemisen suhteen", ja kuinka kokonaan toista on

nähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden

virvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.

Jos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä,

niin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni

selvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu,

puhua ajatustani julki. -- --

Tämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista,

mitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka

hän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta

persoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä

ei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut

tuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu

senkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit

empimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei

ollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka

vastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä "luova neronvoima"

purkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe

ja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana,

jolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää,

että sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos

(huomattakoon tämä _jos!_) se saa "ylivaltaisen, kaikkinielevän

vaikutuksen". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja

voimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi,

ja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin

"alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa", edistä

kristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi

hänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa

inhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa

ja välttämättömyytensäkin _ilman_ että ne enemmän tai vähemmän

suoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa,

että sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen

harrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin,

innostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.)

ja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen

herättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin

saa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi

asettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä,

että runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se

vastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa

asettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden

toteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. -- Jos

tahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen,

että hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan,

joka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia,

että hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita

sen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin

on runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua

aihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta

näkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle

päätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi

sammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu

tehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi.

Tämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei

Stenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse

romantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa

runoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella,

joka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja

puhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän

puolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla

epäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä

ystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.

Täten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan

lakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan

hylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta

ja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota

runoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden

ehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut

mitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti

"kielien kultaa", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon

vaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka

hän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä

ystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt

panna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä

ihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle,

että se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli

kaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku

jo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa

osaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava

ja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava

tapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen

jälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin

seuraavasti: "Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään,

ne ovat kaikki pelkkää roskaa!" Runoilija oli loukkaantunut, ja

sanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin

kerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä

olemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt

rahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt,

että moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka

punnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää,

mikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi

sitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan

muodostu niistä riippumatta.