KUUDES LUKU. 1837-1840.

Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei

mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä

suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa

y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.

Toukokuussa 1835 oli Helsingfors Morgonbladissa luettavana

seuraava, ei kovin tavaton ilmoitus: "Ylioppilas tarjoutuu joko

tässä kaupungissa tai jossakin maaseudulla johtamaan vähemmin

vaurastuneiden lasten opetusta. Lähempiä tietoja antaa J. V.

Snellman, fil. maisteri." Kyseessäoleva ylioppilas oli C. G. von

Essen, ja hän vastaanotti kotiopettajanpaikan tarjouksen, jonka

oli tehnyt rouva Katalina Sofia Fabritius Kiteeltä, kaksi vuotta

aikaisemmin kuolleen tilan- ja tehtaanomistajan, maisteri Johan

Fabritiuksen leski. Kotiopettajaa haettiin kolmelle pikku tyttärelle.

Asiaa välitti rouva Fabritiuksen veli, ylioppilas, sittemmin

professori ja senaattori A. E. Arppe. Fredrik Cygnaeus lienee

varoittanut häntä Essenistä, koska tämä muka oli "takertunut ajan

uskonnolliseen kiihkoiluun", mutta Arppe oli arvellut, ettei siitä

ollut mitään vaaraa, "ne houreet kyllä menevät ohitse". Niin matkusti

Essen Puhoksen tehtaalle Karjalaan, missä hän rouva Fabritiuksen

luona kohtasi myöskin hänen sisarensa Ebban ja Alexandran, joista

edellinen oli noin 20, jälkimmäinen 15 vuoden ikäinen, ja missä

ei kukaan aavistanut, että pohjalaisen ylioppilaan tulo oli oleva

äärettömän tähdellinen käännekohta perhepiirin elämässä. Hänen

mukanaan näet ei tullut ainoastaan hänen palava vakaumuksensa,

vaan myös uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa saksankielistä

(Gossnerin y.m. teoksia), hänen oman suuntansa mukaista, eikä hän

pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän antoi talon tyttärille kirjojansa

luettaviksi, sillä saksankieli ei ollut heille outo -- he olivat

käyneet saksalaisen tyttökoulun (Töchterschule) -- ja itse hän puhui

innostuksella "ainoasta tarpeellisesta". Ja seuraus oli, että rouva

Fabritius ja hänen sisarensa olivat heränneitä jo aikoja ennen

kuin ne kaksi vuotta, jotka Essen oli pikkutyttöjen opettajana,

olivat päättyneet. Tämä sai aikaan melkoista paheksumista suvussa,

ja Snellmankin, joka oli suositellut Esseniä, sai siitä osansa.

Kerrotaankin hänestä, että hän, kun myöhemmin eräs ylioppilas

taas pyysi hänen välitystään kotiopettajanpaikan saamiseksi, oli

tiedustanut, oliko ylioppilas pietisti vai eikö. Hän ei näet enää

toiste tahtonut olla syynä moiseen mullistukseen hänelle vieraassa

perheessä. Syksyllä 1837 rouva Fabritius muutti tyttäriensä ja

Ebba-sisarensa kanssa Helsinkiin, missä tytärten koulunkäynti ja

kasvatus oli jatkuva.

Kun Stenbäck keskipalkoilla syyskuuta mainittuna vuonna palasi

pääkaupunkiin, tapasi hän Essenin, ja tästä ajasta alkaen he asuivat

yhdessä useita lukukausia perätysten, ensin kauppias Brennerin,

sitten kamreeri Holmbergin talossa. Muistopuheessaan Stenbäckistä

Essen lausuu, että Stenbäck "ei voinut olla vailla ystävää, jonka

syliin hän voi vuodattaa sydämensä, ja Östringin kuoltua oikeastaan

se veljeys solmiutui hänen ja minun välilläni, jonka vasta kuolema

katkaisi". Jo kotiopettajana ollessaan hän oli Stenbäckiltä saanut

"useita ja pitkiä kirjeitä, palavinta uskonnollisuutta hehkuvia,

kirjoitettuja hohtavan runolliseen tyyliin". Nyt, yhdessä asuen,

yhteisissä opinnoissa ja harrastuksissa -- sillä syksystä 1837

Stenbäck alkoi teologisen tiedekunnan jäsenenä harjoittaa siihen

kuuluvia opintoja -- kehittyi heidän ystävyytensä täydelliseksi

luottamukseksi. Kuitenkin on syytä luulla, että ystävyyssuhde

Esseniin, joskin se katkeamatta kesti Stenbäckin kuolemaan asti, ei

koskaan hänelle korvannut sitä, minkä hän Östringissä oli menettänyt.

Vaikka Stenbäck itse oli suorasukainen sekä myöskin terävä ja

satiirinen arvosteluissaan ja lausunnoissaan ja siis hyvin osasi

oivaltaa Essenin sukkeluudet ja satiiriset hyökkäykset, tiedetään

kuitenkin, että hän usein tunsi itsensä loukkautuneeksi tämän

sanoista. Ystävä ei ollut runoilija, eikä hänellä ollut vaistoa

täysin tajuamaan Stenbäckin tunne-elämän hienompia ja hennompia

säveliä. Sen vuoksi voi hyvin arvata, että hänen sutkauksensa joskus

kohtasivat toisen korvaa mielialan vallitessa, jolle ne olivat

sorahtavana vastakohtana. Kuinka lienee ollutkin laita, varmaa on,

että he siinä asiassa, joka oli heille kaikkein kallein, kehoittivat

ja tukivat toisiaan, niin että he yhdessä enemmän kuin kukaan muu

antoivat vauhtia sille pietistiselle liikkeelle, joka nyt levisi

opiskelevaankin nuorisoon.

Niistä pohjalaisista, jotka edellisestä tunnemme, liittyivät

Topeliuksen tiedon mukaan muiden muassa Lindfors ja Piponius

[Piponiuksen suhteen mainittakoon, että hänen elämänsä ei aina

näytä olleen moitteeton (vrt. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 123)

ja että Morgonbladissa 1838 on häneltä kirjoituksia, jotka eivät

ilmaise pietististä ajatustapaa. Toiselta puolen hänellä oli

osakunnassa ehdoton luottamus, kuten vähän tuonnempana on näkyvä.]

Stenbäckiin ja Esseniin. Edelleen on tässä innokkaana pietistinä

ja heidän ystävänään mainittava Julius Immanuel Bergh, yksi 1836

vihityistä maistereista. Julius Bergh, joka oli vuotta vanhempi kuin

Stenbäck, kuului savo-karjalaiseen osakuntaan, mutta samanmielisyys

uskonnollisissa kysymyksissä oli saattanut heidät lähenemään

toisiansa. Bergh oli, samoinkuin hänen 15 vuotta vanhempi veljensä,

Nurmijärven kappalainen Johan Fredrik Bergh, Paavo Ruotsalaisen ja

hänen oppinsa hartaimpia ja toimekkaimpia ystäviä. Myöskin vanhempi

veli, joka oli ensimmäisiä heränneitä pappeja (siinä asetettava

Jonas Laguksen rinnalle), oli vilkkaassa yhteydessä samanmielisten

Helsingissä asuvain pietistien kanssa, mutta nuorempaa sekä

Stenbäckiä ja Esseniä pidettiin varsinaisina johtajina. [Ystävysten

ja taistelutoverien eri luonteita kuuluu joku sukkelasti kuvanneen

siten, että Julius Bergh taisteli ajatuksillaan, Stenbäck kynällään

ja Essen kielellään.] Julius Berghin aikomus oli alkujaan jäädä

yliopistoon, ja hän tuli jo 1839 teologian dosentiksi, mutta 1844

hän muutti koulunopettajan uralle ja tuli uskonnon lehtoriksi

Kuopion kymnaasiin. Kun Essen aikaisemmin erosi yliopistosta, jäi

Bergh vastamainittuun aikaan asti Stenbäckin lähimmäksi toveriksi

Helsinkiin. Paitsi näitä voidaan vielä Fredrik Gabriel Hedberg

lukea tähän eteläsuomalaiseen ryhmään pietistejä herännäisyyden

ensi aikana. Hänkin oli pohjalainen ja syntynyt samana vuonna kuin

Stenbäck, mutta tullut maisteriksi jo 1832 ja papiksi kaksi vuotta

myöhemmin. Ollen pastorinapulaisena Lohjalla vuoteen 1838 hän saattoi

silloin tällöin käydä tapaamassa ystäviään Helsingissä, eivätkä nämä

puolestaan jättäneet vastaamatta vieraissakäynteihin. Mielipiteiltään

Hedberg ei tähän aikaan eronnut muista, vaikka hänestä sitten tuli

n.s. evankelisen suunnan päämies, joka suunta 40-luvun keskivaiheilla

jakoi pietistit kahteen sovittamattomaan leiriin.

Kuvatessamme yhdyselämää yliopistopiireihin kuuluvien pietistien

keskuudessa voimme nojata kertojiin, jotka ovat olleet mukana ja

joiden sanat täydentävät toisiaan. Tästä lausuu Essen seuraavaa:

"Kuitenkin oli useita muitakin ylioppilaita miltei kaikista

tiedekunnista, enimmän kuitenkin teologisesta, kukin tahollaan

joutunut saman hengen vaikutukseen, ja kaikki nämä liittyivät nyt

yhteen ja muodostivat seurakunnan seurakunnassa. Kokoonnuttiin

vuoroin kunkin luo miltei säännöllisesti yhtenä iltana viikossa

yhteiseksi kehoitukseksi ja mielenrakennukseksi, joissa kokouksissa

vuoroin luettiin milloin Raamattua, milloin jotakin hartauskirjaa

tai jotakin kirkkohistoriallista j.n.e. ja vuoroin keskusteltiin ja

laulettiin joku virsi. Koko pyrinnöllä oli käytännöllinen silmämäärä;

se ei tarkoittanut opin uudistamista -- se katsottiin kirkolla olevan

puhtaana ja väärentämättömänä -- vaan sen toteuttamista elämässä.

Tämä käytännöllinen uskonnollinen pyrkimys, jollei kokonaan niellyt

kaikkia muita harrastuksia, ainakin siirsi ne sivuun: kaikkea

mikä ei suoranaisesti vaikuttanut kristillisen elämän syntyyn ja

kehittymiseen, halveksittiin enemmän tai vähemmän, ja kaikki mikä

katsottiin sitä ehkäiseväksi, joko se sitten ilmeni tieteessä tahi

taiteessa tahi inhimillisessä yhdyselämässä, hylättiin armotta."

Sellaisia viikkokokouksia, joista Essen puhuu, pidettiin edelleen

40-luvulle asti, ja tältä ajalta on seikkaperäisempi kuvaus.

Vuonna 1879 julkaisi nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa

sarjan kuvauksia, "Studentlif på 1840-talet", joista yksi koskee

uskonnollisia liikkeitä ylioppilaiden keskuudessa. Kirjoittaja

sanoo, että eräs hänen rakkaimpia ystäviään jo aikaisin oli

liittynyt pietisteihin. Ystävyys ei siitä häiriytynyt, vaan vaikutti

kirjoittajaan ja vielä kolmanteen yhteiseen ystävään, että he

päättivät yhdessä mennä erääseen uskonnolliseen kokoukseen, joihin

pääsy aina oli avoin tovereille. Ja tässä seuraa kertomus heidän

käynnistään:

"En koskaan ole unohtava sitä mahtavaa vaikutusta, joka minut

valtasi astuessani suureen huoneeseen, jossa lukuisa joukko vakavia,

vanhempia ja nuorempia henkilöitä opiskelevaa nuorisoa oli koolla.

Kokous oli juuri alkanut, ja keskustelu tapahtui vain matalalla

äänellä. Ei kukaan pannut mitään huomiota tuloomme, ainoastaan

molemmat nuoret isäntämme tulivat vastaamme ja osoittivat meille

paikat, mutta palasivat kohta omaan seuraansa. Hetkistä myöhemmin

aloitti koko seura, merkin saatuaan, virren n:o 48 vanhasta

virsikirjasta: Ho satans boning tänker på, Dess grymma eld och låga!

"Mahtavasti mieleen vaikuttaen kuuluivat uhkaavat sanat koraalin

vakavain sävelten kantamina, ja vaikutus oli sitä valtavampi, kun

useimpien läsnäolijain katseet samalla olivat meihin kääntyneet.

Virren päätyttyä seurasi taas syvä hiljaisuus, jonka kestäessä

kaikki näyttivät vaipuneilta vakaviin mietiskelyihin. Niin kului

hetkinen, jonka jälkeen eräs tovereista luki kappaleen Raamatusta

ja sen johdosta selkeästi esitti oman käsityksensä. Muutamat muut

saivat tästä aihetta esittämään myöskin käsityksensä, joka useinkin

melkoisesti erosi lukijan lausumasta, ja keskustelu kävi pian

vilkkaaksi, vaikka se aina tapahtui maltilla ja vakavuudella. Lopuksi

seurasi jonkunmoinen vapaaehtoinen ripittäytyminen kaikkien toverien

edessä; kukin esitti yksinkertaisesti ja, minun täyden vakaumukseni

ja kokemukseni mukaan, myöskin täysin vilpittömästi sielunsa tilan

sinä aikana, joka oli kulunut viime tapaamasta. Verrattiin omaa

hengellistä kokemusta toverien saavuttamaan, annettiin ja saatiin

neuvoja, jolloin tarkasti teroitettiin mieleen, että, apostolin

sanan mukaan, ainoastaan 'se, joka sallii itseänsä kuritettavan',

voi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja

parannuksen sekä voittaa sen niin hartaasti ikävöidyn 'salatun elämän

Jumalassa', joka heidän kaikkien silmiin kangasti niin kauniina

ja johon he kaikki niin vakaasti pyrkivät. Niitä oppilauseita,

joita aikoinaan niin laajamaineinen kirja 'Armon järjestys'

sisälsi, siteerattiin ja tuotiin todistukseksi usein, samoinkuin

drastillisimpia paikkoja muista pietistien lempikirjailijoista,

joiden joukossa 'Arndtin Totinen Kristillisyys' sekä 'Nohrborgin

postilla' olivat ensimmäisiä. Harvoin ja silloin ainoastaan

poikkeustapauksissa suotiin muutamia lohdutuksen sanoja jollekulle

aivan musertuneelle omalletunnolle, mutta nekin niin ankarain ja

vakavain varoitusten saattamina, että ne miltei kokonaan veivät

voiman lohdutukselta. Mutta kuitenkin säteili niin kirkkaasti

etäisessä, kenties saavuttamattomassa kaukaisuudessa rauhan ja

autuuden toivo, semmoinen, jota emme voineet aavistaa edes nuoruuden

rohkeimmissa unelmissa, ja jonka rinnalla kaikki maan loisto ja

ihanuus näytti pelkältä tomulta ja viheliäisyydeltä.

"Mikä rikas, joskin synkkä sielunelämä avautuikaan nähtäväksemme

tänä lyhyenä hetkenä, jonka omistimme ensimmäiselle käynnillemme

pietistien kokouksessa, mihin tuskaisaan ja vakavaan henkiseen

taisteluun, mihin korkeaan haaveiluun saimmekaan silloin tutustua --

ja kaikki tämä poikkesi niin täydellisesti nuorison tavallisesta,

vallattomasti loruilevasta ilosta! -- -- Mutta maailman lapsina,

joina vielä olimme, syttymättöminä fanatismin hehkusta, väsyimme

kuitenkin pian kaikkeen tähän kammottavaan vakavuuteen; meistä oli

liian painostavaa tässä seurassa, ja me halusimme jälleen vapaaseen

luontoon, missä nuoren kevään raikkaat tuulet niin iloisesti

humisivat puiden vasta vihantuneissa latvoissa ja hento nurmi, sekin

puhui hyvästä ja rakastavasta Jumalasta! Jäähyväisiä heittäessämme

laski vanhempi isännistä hellästi ja vakavasti mielellemme, että

mekin 'ajattelisimme mitä rauhaamme sopii' ja hylkäisimme pahan

'turmeltuneen maailman'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla

sanotut ystävälliset sanat eivät voineet olla tunkeutumatta syvälle

nuoreen mieleemme. Lähdimme tästä kokouksesta tosin iloisina, että

ainakin tällä kertaa oli päästy pakoon, mutta kylvö oli tehty ja

langennut jo valmistettuun maahan; se oli myöskin pian kyllä sekä

itävä että kasvava. Kotiin tultua emme enää päässeet entiseen

nuorekkaan iloiseen mielialaamme, koetimme tukahduttaa henkemme

rauhattomuutta vakavilla ja rasittavilla opinnoilla, mutta sekään

ei onnistunut. Tunsimme yhä voimakkaampaa vetoa tuohon haaveilevaan

piiriin, missä toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytyksen

henkemme ikävöimiselle."

Lopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin

kirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):

"Täällä yliopistossa ovat muutamat ylioppilaat käsittäneet armon

ja, maailman pilkan ja katkeruuden alaisina, vakavuudella ja

innolla astuneet parannuksen tielle, jättäneet entiset haaveensa

ja tavoittelunsa, paheensa ja hyvät ystävänsä niissä, sekä

valmistautuvat uhraamaan elämänsä ja voimansa rikkaan, lempeän,

ihanan Herramme Kristuksen palveluksessa. Minä olen omasta puolestani

aikonut tulla akatemian mieheksi ja lueskelen teologista tutkintoa

varten, joissa luvuissa minulla on suurena ilona ja lohdutuksena,

että minulla on toverina ja matkakumppanina samaa päämäärää kohti

dosentti Bergh, joka jo kauan aikaa on ollut herännyt ja jolla on

vakava henkinen pyrkimys, samalla kuin kaikkien täytyy tunnustaa

hänen erinomaisen syvät tietonsa. Me kokoonnumme, 20--30-miehisenä

joukkona, joka lauantai-ilta, seurustelemme keskenämme lämmittäen

ja rohkaisten toinen toistamme. Näissä kokouksissamme laulamme,

luemme jotakin henkirikasta kirjaa ja keskustelemme toistemme kanssa.

Tuulahdus Herran hengestä väikkyy usein ylitsemme saaden meidät

unohtamaan kaiken muun, niin että uusin voimin ryhdymme viikon

työhön. Närkästys meitä kohtaan on usein ilmeinen ja purkautuu

kuuluville, mutta lohdutamme itseämme sillä, että niin täytyy olla

ja että siinä on ainoastaan unta, missä ei mitään taistelua ole.

Äskettäin pidettiin täkäläisessä Suurkirkossa ['Suurkirkolla'

tarkoitetaan julkista jumalanpalvelusta ilman pilkallista

sivumerkitystä. Pietistit eivät pitäneet itseään siitä erillään

-- 'se oli aina ensimmäinen, ja säännöllisesti käytiin kirkossa',

on eräs nainen, joka kuului heränneiden joukkoon Helsingissä,

ilmoittanut tekijälle.] jyrisevä saarna meitä -- pietistejä vastaan,

joita kuvattiin turmiollisiksi haaveilijoiksi ja fantasteiksi,

joilla opissa ja elämässä oli moninaisia hairahduksia ja paheita,

jotka hylkäsivät sivistyksen, järjen y.m. Jonka jälkeen kuulijoita

vakavasti kehoitettiin 'Esivallan nimessä' tarkoin kavahtamaan meitä.

Oi, kuolleessa rauhassa ei viihdy Kristus; missä hän alkaa herätä

syntisten sydämissä, syntyy melua ja hälinää ja koko maailma raivoo

sitä vastaan. Niin käy vieläkin ja niin on aina käynyt. Käyköön

Herran Sebaotin nimeen! Jos Jumala on kanssamme, kuka voi olla meitä

vastaan?"

Myöskin Essen lausuu mielipiteensä siitä "melusta", minkä

uskonnollinen liike ylioppilaiden keskuuteen tullessaan herätti.

"Asian uutuus", sanoo hän, "herätti huomiota. Toisinaan

kiehumapisteeseensä noussut lämpö toiselta puolen ja jäätymäpistettä

lähenevä uskonnollinen kylmyys toiselta ei voinut olla synnyttämättä

taistelua, joka joskus oli kylläkin kiihkeä molemmin puolin. Meitä

varten otettiin jälleen käytäntöön vanha herjanimi 'pietisti',

eikä parjauksia säästetty. Helsinki oli sitä paitsi vielä

siihen aikaan nykyiseensä verrattuna pikkukaupunki, ja mitä

mielettömimpiä juttuja sepitettiin, levitettiin ja uskottiin

-- ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan ympäri maita mantereita.

Huuto 'pietistisyydestä' täytti kaikki kadut ja kujat, ja

lopulta ei tarvinnut muuta kuin käydä vähän ahkerammin kirkossa

kuin suuri joukko saadakseen pietistin nimen, ja tällä nimellä

leimattiin siten useinkin aivan viattomia ihmisiä. Pian herätti

asia poliisiviranomaistenkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh

ja minä, joita pidettiin tämän vaarallisen liikkeen johtajina,

saimme kutsun v.t. kenraalikuvernöörin Thesleffin eteen tilille

'kansanvillitysvehkeistämme'. Hänen ylhäisyytensä tietysti otti

meidät hyvin epäsuosiollisesti vastaan uhaten meitä Siperialla;

mutta kun hän kuulustelun kestäessä sai tietää, että olimme Hänen

Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskollisia

ja kuuliaisia, loppui kuulustelu siihen, että hän suudellen ja

syleillen vakuutti meidän olevan 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi,

vaarallisempi myrsky uhkasi. Saint-Simonismi oli jo näytellyt osansa

Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana kummituksena siellä.

Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala ties mistä, saanut

päähänsä, että tämä kumouksellinen lahko levitti ruttoaan Suomen

pääkaupungissa, jonka tähden hän katsoi alamaisen velvollisuutensa

vaativan antamaan siitä ilmoituksen Pietariin ja teki minulle

sen kunnian, että ilmoitti minut liikkeen päämieheksi. Tämä

raportti, joka oli vähällä saattaa silloisen kuvernöörin kreivi

Armfeltin keisarin epäsuosioon, maksoi hänelle matkan Pietariin,

missä väärinkäsitys selvitettiin. Mutta samasta hetkestä valvoi

poliisi jokaista askeltamme. Oli kuin olisi pelätty, että hurskas

hartauskokouslaulu hajoittaisi valtion Jerikonmuurit. Kuinka

tarkka tämä valvonta oli, sain tietää, kun kerran matkalla tapasin

kihlakunnan voudin, joka kertoi minulle, että hän edellisenä

päivänä oli aikonut käydä luonani Helsingissä varoittaakseen minua

luvattomista kokouksista, mutta saanut kuvernööriltä kuulla, että

minä 'kaksi tuntia sitten olin lähtenyt kaupungista'. -- Emme

kuitenkaan tehneet kellekään ihmiselle mitään vääryyttä, ellemme

ehkä toisinaan liian ripeästi ja ankarasti lausutulla tuomiolla.

Tämä suvaitsevaisuuden puute, jota ei kaiketikaan syyttä moitittu

viaksemme, esiintyi kenties räikeimmin juuri Stenbäckissä. Hänen

kantanaan varsinkin oli 'joko -- taikka'. Kaikkea penseyttä hän

vihasi. Se oli yhtä vieras hänen uudelle ihmiselleen kuin hänen

vanhalleenkin. -- Silmätessäni tähän menneeseen aikaan", lopettaa

Essen, "en ole voinut olla muistelematta Geijerin lausetta

fosforisteista: 'Mitä he nuoruuden ylimielisyydessä rikkoivat, on

vahingoittanut ainoastaan heitä itseään. Mitä heissä oli ja mitä he

vaikuttivat oikeaa ja hyvää, sen tunnen, ja _se_ on pysyvä.'"

Näistä eri lausunnoista on Stenbäckin kirjoittamalla erityinen arvo

sen vuoksi, että ainoastaan se on samanaikainen ja antaa käsityksen

pietistien palavasta innostuksesta; toisten kertomuksen ovat vuodet

verhonneet mietiskelyn udulla.

* * * * *

Äskeisessä olemme käsitelleet kokonaisen jakson vuosia, mutta

palaamme nyt syyslukukauteen 1837. -- Jos Stenbäck vielä olisi voinut

mielenkiinnolla seurata osakuntaelämää, olisivat sen vaiheet tänä ja

lähinnä seuraavana aikana tuottaneet hänelle paljon huolta. Lokakuun

31 p. pidettiin kovaonninen kokous, jossa hänkin todennäköisesti

oli läsnä. Kuraattori Nervander oli ehdottanut, että osakunta

valitsisi 10 sensoria pitämään silmällä muutamia pahamaineisia

tovereja, jotka hurjastelevalla elämällään vahingoittivat koko

osakunnan mainetta. Mainitussa kokouksessa, jossa oli läsnä 70

jäsentä, toimitettiin vaalit suljetuilla lipuilla, ja siinä

saivat Castrén 33 ääntä, Piponius 31, Stenbäck 29, Z. Topelius

27 j.n.e., mutta joku äänesti myöskin paria tunnetuinta renttua.

Silloin Nervander suuttui ja virkkaen: "pidän itseni liian hyvänä,

herrat, olemaan teidän narrinanne", luopui kuraattorin virastaan ja

poistui kokouksesta heti. Siten syntynyttä välihallitusta käyttivät

viranomaiset toimeenpannakseen kauan sitten tehdyn, mutta erinäisestä

syystä tähän saakka täyttämättä jätetyn päätöksen jakaa osakunta

pohjois- ja eteläpohjalaiseen, toimenpide joka tarkoitettuna

masentamaan pohjalaisten vastustushenkeä vaikutti aivan päinvastoin

ja vihdoin 1844 peruutettiin. Välillisesti vaikutti jako muun

muassa Snellmanin eroon yliopistosta. Kun hän näet konsistorin

määräämänä pohjoispohjalaisten kuraattoriksi kieltäytyi ottamasta

tointa vastaan, oli syy valmis siihen pitkään oikeudenkäyntiin

yliopiston viranomaisten kanssa, jossa hän tosin joutui tappiolle,

mutta jolla hän vahvisti ja laajensi sitä yleistä suosiota, jonka

hän totuuden ja yliopistollisen vapauden pelottomana puolustajana

jo sitä ennen oli saavuttanut nuoremmissa yliopistopiireissä. --

Kaikki nämä riitaisuudet, jotka Rein on laveasti kuvannut Snellmanin

elämäkerrassa, olivat tosin ulkopuolella Stenbäckin pääharrastusta,

mutta että vanhemman toverin urhoollinen kestävyys epäveroisessa

taistelussa oli liikuttanut hänen omaa, korkeimpien päämäärien

puolesta taisteluhaluista sydäntään, näemme siitä ylevästä laulusta,

jolla hän tervehti Snellmania, kun pohjalaiset marraskuussa 1838

pitivät jäähyväisjuhlansa entiselle kuraattorille, joka oli

valmiina lähtemään Helsingistä pitkälle ulkomaanmatkalle. Laulu on

lähtenyt runoilijan sisimmästä, ja siinä _totuudessa_, josta hän

laulaa, sulavat Snellmanin ja hänen oma ihanteensa yhteen -- niin

erilaiset kuin ne olivatkin. Kun tähän otamme runon, teemme sen

siinä tarkoituksessa, että se on tässä luettava enemmän runoilijaa

ajatellen kuin miestä, jolle se on omistettu.

Broder, då klar och gudomlig den höga

Sanningen stod för vårt glänsande öga,

O, då svuro vi gladt att dö,

Att troget lefva för den och dö.

Och när i stilla tillbedjan vi lade

Ner för dess fötter det bästa vi hade,

Lifvets sträfvan och själens håg,

Hur ljust var lifvet, hur varm vår håg!

Skola vi svika vår ed, och i smärta

Vika tillbaka med sviktande hjärta?

Trötte och modlöse sjunka ner,

Ack, sjunka slagne i stoftet ner?

Nej, genom motstånd, förluster och strider

Sanningen segrande framgår omsider;

Segra skall den ändock till slut,

Och dö vi, segrar den dock till slut.

Därföre mod, o du klappande hjärta!

Fritt genom glädje och gladt genom smärta

Okränkt sanningens vän går fram,

Går mot det heliga målet fram.

Broder, vi räcka dig handen och svära

Troget att vittne åt sanningen bära;

Evig är den ännu som förr,

Och evigt segrar den än som förr.

[Veikko, kun kirkkaana ja jumalaisena korkea

totuus ilmestyi säihkyviin silmiimme,

oi, silloin vannoimme kuolevamme riemuiten,

uskollisesti elävämme ja kuolevamme sille.

Ja kun hiljaisessa rukouksessa laskimme sen

jalkain juureen parhaimman, mitä meillä oli,

elon pyrkimyksen ja sielun halun,

kuinka valoisa oli elämä, kuinka lämmin halumme!

Pettäisimmekö valamme, ja tuskassa

väistyisimme horjuvin sydämin?

Vaipuisimmeko väsyneinä ja lannistuneina,

ah, vaipuisimmeko voitettuina tomuun?

Ei, kautta vastusten, tappioiden ja taistojen

totuus kulkee voittaen vihdoin:

voittava on se lopultakin,

ja vaikka me kuolemme, on se voittava lopultakin.

Siis rohkeutta, oi sykkivä sydän!

Vapaasti ilon ja iloisesti tuskan kautta käy

loukkaamatonna totuuden ystävä eteenpäin,

eteenpäin kohti pyhää määräänsä.

Veikko, me ojennamme sinulle kätemme vannoen

uskollisesti todistavamme totuuden puolesta;

iäinen se on vielä kuin ennenkin,

ja iäti se voittaa vielä kuin ennenkin.]

Itse juhlassa Stenbäck ei ollut läsnä, jonka tähden Snellmanin

kerrotaan siellä sanoneen Essenille: "Koska Stenbäck on lähettänyt

tänne paremman osansa, olisi hän voinut toimittaa tomumajansakin

tänne."

Ymmärtääksemme Stenbäckiä "pietistinä" ei tule koskaan unohtaa,

kuinka palavasti innostunut hän oli siihen asiaan, joka oli

vallannut hänen sielunsa ja mielensä. Ei kukaan ole vähemmän

kuin hän mietiskellyt "armon järjestystä" eri asteineen. Kuinka

yksinkertaisesti, jopa lapsellisesti, saa sanoa, hän käsitti

kaiken tämän, kun asianhaarat eivät pakottaneet suurempaan

systemaattisuuteen, näemme alati hänen kirjeistään sisarille ja

lähemmille ystäville. Eräästä pitkästä kirjeestä Charlottelle (13

p:ltä marrask. 1837), joka ei sisällä sanaakaan muusta kuin heidän

uskonnollisesta sielunelämästään, sivu sivulta samaan sujuvaan,

välittömään tyyliin, joka on ominaista kaikelle mitä hän on

kirjoittanut näistä asioista, otamme näytteeksi seuraavat rivit:

"Kristus on minun edestäni kuollut, niin, hän on kuollut, ja

juuri minun edestäni, ja lain hän on ottanut pois; se antaa

elämän ja rauhan. Minun ei tarvitse tehdä niin mitään; en

kuuntele mitä laki sanoo, se ei koske minuun -- mutta Kristuksen

tahdon pitää, ja hän on oleva minun. Minun sydämessäni älköön

laki sortavana, raskaana ja julmana tyrannina hallitko, vaan

ainoastaan rakas Herrani Kristus, joka ei mitään vaadi, vaan

antaa kaikki, anteeksiannon, rauhan, armon, elämän. Minä käyn

uljaasti ja rohkeasti eteenpäin; omaatuntoa, kuningatarta,

ei mikään laki, synti, kuolema tai perkele saa vangita ja

rasittaa, vaan se kuuluu Herralle Jeesukselle, ja siksi se on

yläpuolella kaiken muun, kaiken sellaisen. Kyllähän on syntiä

sydämessäni, ja se on yhäti liikkeessä, mutta entäs sitten?

sen vuoksi onkin Kristus minulle yhäti tarpeen; minä uskon

siitä huolimatta, minä tiedän, että niin on hengellisen elämän

luonto, että turmeluksen ja armon, lihan ja hengen täytyy sotia

ja olla täydessä toiminnassa. Silloin on sisällisen ihmisemme

laita parhain, kun on täysi elämä, työ, taistelu ja liike

sisällämme. Jumala varjelkoon hiljaisesta levosta, kuolleesta

levosta! Mutta kaikki se synti, joka sydämessä nostaa päätään,

kaikki perkeleen tuliset nuolet eivät minua peloita -- oi, sen

vuoksi en tahdo heittää kaikkea menneeksi, en olla epätoivoinen,

sillä minulla on vapaa ja alituinen pääsy vapaalle ja avoimelle

lähteelle puhdistuakseni synnistä ja saastasta, minä tiedän missä

armoistuin on, ja minä tahdon astua sen eteen _lohdullisesti_

saadakseni laupeuden ja armon. Olisi kyllä kauhean suloista ja

makeaa vanhalle Aatamille rauhassa katsella oman pyhyytensä

kuvastimeen, istua pyhimyssäteikkö ympärillään ja myhäillä omalle

itselleen. Mutta sellaista hirveää luopumista ei ole tapahtuva,

niin kauan kuin Jumalan henki asuu ja vaikuttaa minussa -- Ei

ole hätää, Jeesus elää. Jumalan kiitos, että hän pitää minut

kurissa ja antaa minun nähdä, että olen syntinen enkä mitään

muuta. Niin tahdon riippua kiinni hänen ristissään, ja siinä

on hyvä olla. -- Niinpä niin, rakas Charlotte, minä kirjoitan

omasta itsestäni, vaikka tahdoin kirjoittaa sinusta -- armo ja

rauha olkoon sinunkin kanssasi! Jeesus antakoon sinulle uskon,

niin olet virkoava uuteen elämään; uskoa seuraa Jumalan pyhä

henki, ja katso, kirjoitettu on, että se on täynnä vanhurskautta,

rauhaa ja riemua. -- -- Sinä sanot niin tekojumalisesti: 'Ei, hän

tahtoo musertunutta ja synnin haavoista kirvelevää sydäntä.' No,

mistä otat tuon kirvelevän sydämen? Mikä nyt siihen on neuvona?

Arvattavasti ensin saada syntinen, kova sydän pehmeäksi ja vähän

muuttuneeksi ja sitten mennä Kristuksen eteen sanoen: kas nyt,

nyt sitä kirvelee ja se on vähän vähemmin syntinen kuin ennen,

nyt olisi aika, että antaisit minulle uskon ja tekisit loput.

Sitä sinä pyydät, ja sitä olet pyytänyt vuosikausia, että saisit

Kristuksesi puolivapahtajaksi, päälliseksi ja täytteeksi omalle

vanhurskaudellesi. Herkeä, älä vaivaa itseäsi enää -- lankea

maahan ja tunnusta, ettet mitään ole, et mitään omista etkä

mitään voi -- Kristuksen täytyy laupeudesta ja armosta antaa

sinulle _kaikki_." -- --

Tässä on tosin huomattava, että Stenbäck ei puhu "maailman lapselle"

tai välinpitämättömälle ja laimealle, silloin olisi kyllä ääni ollut

toinen; mutta siitä huolimatta on myöntäminen, että tämä pietismi

on niin evankelista kuin ajatella saattaa -- jos kohta se vaatii

alituista sotaa "syntiä ja lihaa" vastaan, jotka heikontavat ja

karkoittavat pois uskoa. Näihin vihollisiin hän luki kaiken, minkä

hän tunsi häiritsevästi vaikuttavan uskonalttiuteen, sallimatta

vähintäkään tinkimistä enemmästä tai vähemmästä, ja voimme ymmärtää,

miksi hän eräänä iltana muutamia viikkoja kirjeen kirjoittamisen

jälkeen, kun Topelius kävi hänen luonaan, tämän hämmästykseksi

selitti runouden olevan "hienoa hengen myrkkyä". -- "Hirmuisen

nurinpäinen ja yksipuolinen käsitys", muistuttaa Topelius tähän

päiväkirjassaan. Niin kyllä, varsinkin _yksipuolinen_, mutta,

myöntäkäämme se, ymmärrettävä Stenbäckin kannalta: kaikki tai ei

mitään, sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, kuinka vaikeaa

oli "masentaa" tuo levoton, runollinen henki. -- Edelleen hän luki

yllämainittuihin vihollisiin huomionpanemisen ja mukautuvaisuuden

muihin ihmisiin ja heidän mielipiteihinsä. Hän oli ankara, ei

ainoastaan omaa itseänsä, vaan kaikkia muita sekä läheisiä että

kaukaisempia kohtaan, eikä hän empinyt päästää kuuluville mitä

ajatteli --, milloin hänellä oli tai hän luuli olevan syytä siihen.

Edellämainittu kirje veljelle Lappiin on esimerkkinä. Eräästä hänen

kirjeestään yhdelle sisaruksista oli Lauri tullut vakuutetuksi,

että veljen uskonnollinen kanta ei ollut oikeaa laatua, ja silloin

hän kirjoittaa hänelle suorat sanat. Näköjään kirje on jäänyt

lähettämättä, mutta ei varmaankaan siksi, että hän olisi katunut

kirjoittamaansa, vaan lienee joku hänen lähimmistään astunut väliin

ja saanut hänet jättämään sen lähettämättä. Hänen ankaruudestaan

muita arvostellessa olemme jo nähneet Essenin muistuttavan, ja

toinenkin kertoja tältä ajalta todistaa samaa, vaikka lisäten, että

hän samanmielisten seurassa ei ollut katkera ja synkkä, vaan "iloinen

kristillisyydessään". [Sama henkilö on edelleen lausunut siihen

suuntaan, että Stenbäck terävä- ja suorakielisyytensä vuoksi ei ollut

läheisissä suhteissa tovereihinsa (muutamia harvoja lukuunottamatta),

sillä hän herätti heissä aina pelkoa ja kunnioitusta. Niin totta kuin

tämä kuuluikin hänen luonteeseensa, on kuitenkin huomattava, että

hän kauan oli hyvin hermostunut puheenaolleen kovan hermokuumeen

jälkeen alussa vuotta 1837. Se näkyi muun muassa siitä, että hänen

oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. -- Hänen ulkonäöstään

tänä aikana voidaan samasta lähteestä mainita, että hän oli hyvin

laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus pisti jyrkästi silmiin mustan tukan

rinnalla. Sitä paitsi olivat rokonarvet selvemmät kuin vanhemmalla

iällä.]

Olemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen

käsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa

Runebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä

ymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut

doktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa

tulisuudesta; hän oli -- uskallamme sanoa sen paradoksin -- runoilija

pietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta,

johti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä

taistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.

Kuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä

havainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava

alaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen

toiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172

seurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka

lopulla seuraavaa vuotta esiintyivät "Vanhan puutarhurin kirjeissä"

Helsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen

mainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin

oli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten

Karolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään

pietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan

ottamatta häntä enää vastaan -- jota kehoitusta he eivät kuitenkaan

noudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä

se heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin

Stenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta

kirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut

tietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta

käsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat

he tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei

Stenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään.

Voi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset

elämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se

tapahtui julkisesti.

Seikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta --

ainoasta minkä hän on kirjoittanut -- tahi Stenbäckin "Vastauksesta

vanhalle puutarhurille" (Helsingfors Morgonblad 1838, n:ot 5 ja 6,

tammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen

olisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön

käsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu

yksityisissä tutkimuksissa. [_C. G. Estlander_, J. L. Runebergs

religiösa världsåskådning ("I fosterländska ämnen", 1898), ja _G.

G. Rosenqvist_ Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck ("I tidens

religiösa frågor", 1899). -- Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen

runokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).]

Ainoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia

tuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.

Tehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna

merkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja

toisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa

on sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että "puutarhurin kirjeet"

enemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin

yritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi.

Heidät kuvataan "lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja,

jotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka

ovat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien

kasteenvärillä ja silmän tulella", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä

toisessa paikassa "synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi

sammunein silmin". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen

aikaansa saattaa kuolemaan "kalvavalla hampaallaan mato, jota he

itse tietämättään suojelevat ja elättävät". Rosalle on seurustelu

lahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan,

sillä "myrkylle, jota hän on imenyt", ei ole mitään lääkettä. Kun

lopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta,

huudahtaa puutarhuri: "Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän

lohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän

kädessä keinona." Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle

taululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä

kukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni

olisi ollut rajaton, ellei "viettelijä" olisi häirinnyt sitä.

Jos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei

hän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen

pääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä

uskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti

häntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä

esitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki

pimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies,

mikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä

maailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista

ja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on "kiivas". Siitä, joka

oikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se

kuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu

merkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä

poleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut,

sillä hän muistaa itsekin kokeneensa "miltä tuntuu, kun rakkaimmat

ja kalleimmat siteet katkeavat", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi,

ei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija

panee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä

toistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla,

mitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima

sana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on

käsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä

juuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli

taistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää,

on hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin -- siinä on koko

pietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina,

mutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.

"Puutarhurin kirjeillä" on, huolimatta tendenssistään, runoelman

luonne -- varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi

vedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin,

siksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta

vastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen

Stenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi.

Nyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa "laupeudella katselemaan ihmisiä,

joita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa

sen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä

liikuttaa ja ohjaa", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin

ilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen.

Selvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan,

kuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on

samoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan

valo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä,

edelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan

elämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja

lopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen

alaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs

huolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja

ylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan

maailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta

"hairahduksesta" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat:

"Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos

saan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy

ainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen

tiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata

vapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan

elämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään.

Älkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa,

tieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta

sydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin

niissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän

yksinään."

Stenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut

vakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme

myöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei

tahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän

voinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman

ja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko

sydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen

pääsiäislaulussaan oli laulanut:

"Uppstånden" jublar vårens vind och solen,

Som himlens rymd med ljus beklär, uppstånden.

Och tusenfallt genljuder i mitt hjärta

Dess tröst, dess tro och dess begär: uppstånden.

["Ylösnoussut" riemuitsee kevään tuuli ja aurinko,

joka vaatettaa valkeudella taivaan avaruuden, ylösnoussut.

Ja tuhatkertaisena kaikuu sydämessäni sen lohtu,

sen usko ja ikävöiminen: ylösnoussut.]

Todisteeksi mielipiteelle, että Stenbäckin vaitiolo on näin

selitettävä, voi mainita pari seikkaa. Kun Strömborg eräästä

rouva Runebergin kirjeestä oli tavannut tiedon, että Essen

Porvoossa käydessään (huhtikuussa 1838) oli sopinut Runebergin

kanssa "jonkunmoisen kommentaarin tekemisestä vanhan puutarhurin

kirjeihin", tiedusti hän Esseniltä, kuinka asianlaita oli, ja sai

kirjeessä 6 p:ltä huhtik. 1892 seuraavan selityksen: "Eräällä

-- -- käynnillä tulivat puheeksi 'vanhan puutarhurin kirjeet',

Stenbäckin vastaus niihin ja Runebergin vastaus Stenbäckille. Lausuin

silloin mielipiteeni siihen suuntaan, että molemmat olivat olleet

yksipuolisia, toinen syrjäyttäen erikoisesti kristillisen puolen

ja pannen kaiken painon luonnon elämälle, toinen taas halveksien

jälkimmäistä ja vaatien kristillisyyttä askeettiseen henkeen.

Hetken keskusteltuamme asiasta tulimme siitä yksimielisyyteen, ja

meistä molemmista oli paha jättää asia olemaan sillänsä. Runeberg

ehdotti silloin, että panisin paperille keskustelumme tuloksen,

jonka jälkeen hän tarkastaisi kirjoituksen ja antaisi tunnustuksensa

siinä lausutuille ajatuksille. Sen julkaiseminen oli tapahtuva Borgå

Tidningissä." -- Syynä aikeen sikseenjäämiseen oli luultavasti

se, että Essenin täytyi odottamattoman pian matkustaa Porvoosta

pois, mutta jo sopimus sinänsä merkitsee paljon. Emme luule, että

Essen olisi antautunut asiaan tietäen, että hänen ystävänsä ja

asuintoverinsa Stenbäck oli vastaista mielipidettä. -- Toinen seikka,

joka ansaitsee tulla muistetuksi tässä yhteydessä, on, että Stenbäck

seuraavana vuonna pohjalaisten Porthaninjuhlassa esitti Runebergin

maljan siinä runopuheessa, joka on hänen etevimpiä runollisia

tuotteitaan. Sellainen rakkauden ja ihailun ilmaisu ei varmaankaan

olisi tullut kysymykseen, jos hän loukattuna ja pettyneenä olisi

luopunut polemiikista. Runonsa hän näet runoili täydestä sielustaan

ja sydämestään. [Runebergin ja Stenbäckin vaiettua seurasi vielä

kaksi pitkää kirjoitusta asiasta tavalliseen poleemiseen tyyliin.

Toinen, Helsingfors Tidningin lisälehdessä 1838, n:o 65 (18 p.

elok.), jolla on nimimerkki --s --gh (Julius Bergh), tarkastaa

seikkaperäisesti muutamia yksityisiä Runebergin lausuntoja, tietysti

pietistiseltä kannalta. Johdannosta siteeraamme: "Tuskin lienee

maassamme ketään kohtuullisimmankaan sivistysmäärän saanutta, joka ei

jännitetyllä huomiolla ja hartaalla osanotolla ole seurannut riitaa."

-- Toinen kirjoitus, "Otteita eräästä kirjeestä", Helsingfors

Morgonbladin liitteessä, n:o 80 (18 p. lokak.), nimimerkki C.

(Gadolin), on taas kirjoitettu --s --gh:in artikkelin johdosta ja

koettaa olla välittävällä kannalla.]

Milloin Runeberg ja Stenbäck ensi kerran persoonallisesti tapasivat

toisensa kynäsodan jälkeen, ei ole tiedossa, mutta varmaan

se tapahtui ennen vastamainittua juhlaa. Kun Essen mainitsee

Runebergin merkillisen kirjoituksen: "Onko Macbeth kristillinen

tragedia?" aiheutuneeksi ajatuksenvaihdosta Stenbäckin kanssa,

niin herää arvelu, että he ovat tavanneet toisensa syksyllä

1838 tai seuraavana talvena. Lokakuussa 1838 esittivät näet

ruotsalaiset taiteilijat, hra ja rva Torsslow pääosissa, Macbethin,

ja sen ajan teatteriarvostelijat päästivät ajatuksensa laajoille

seikkailuretkille tästä harvinaisesta aineesta. Aihe Macbethista

puhumiseen oli siis aivan tarjona. Joskin heidän eri kantansa

ilmeni erilaisissa mielipiteissä uudesta aineesta, ei meillä ole

syytä luulla muuta, kuin että he erosivat keskinäisen sovinnon ja

ystävyyden tuntein. Essenin mukaan lienee juuri tämä keskustelu

Macbethista päättynyt Runebergin klassilliseen pilaan: "Niin, Lasse,

kyllä sinä taivaaseen pääset, mutta selkäsaunan sinä Herraltamme saat

runoilusi heittämisestä."

Paitsi "Vastausta vanhalle puutarhurille" julkaisi Stenbäck vuoden

1838 varrella Helsingfors Morgonbladissa sekä runoelmia että yhden

suorasanaisen kirjoituksen. N:ossa 16 (26 p. helmik.) on luettavana

"Eräs yö", jo puheena ollut runo Östringin kuoleman johdosta, n:ossa

52 (12 p. heinäk.) "Tyttö", joka kertomuksen mukaan on kirjoitettu

eräälle turvattomalle tytölle, Kristina Sofia Nordenkraftille, mutta

jonka syntymisaika on tuntematon, sekä lopuksi n:oissa 80, 82 ja

83 Uhlandin romanssit "Nunna", "Serenadi" ja "Laulaja". Mainittu

kirjoitus taas: "Kuka on pietisti?" on n:ossa 69 (10 p. syysk.). Se

ei ole alkuperäinen, vaan käännös A. Tholuckin Litt. Anzeigeristä,

mutta mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että se ilmeisesti lausuu

Stenbäckin oman ajatuksen. Kirjoittaja selvittää historiallisesti,

missä merkityksessä 17:nneltä vuosisadalta johtuvaa ja keskipaikoilla

18:tta vuosisataa Pohjois-Saksassa jälleen käytäntöön tullutta

nimitystä on käytetty ja käytetään, ja johtuu siihen tulokseen,

että siitä on "tullut vain herjasana, joka mielin määrin annetaan

jokaiselle, jonka hurskaus ei soinnu yhteen maailman tavallisen

menon kanssa; varsinkin niille, jotka esiintyvät vastustaen

jokapäiväistä ratsionalismia", sekä edelleen: "että jokainen herjaa

toista pietistiksi, jos tämä harrastaessaan kirkon oppia ja totista,

kristillistä hurskautta menee hiukan pitemmälle kuin hän hyväksi

näkee". Kirjoitus päättyy sanoilla: "On tuskaisaa ja raskasta

tulla merkityksi nimellä, jonka alkunsa mukaan tulisi osoittaa

hairahdusta -- -- mutta kuitenkin, kenpä ei _sen_ totuuden tähden,

jota tunnustaen esi-isämme kantoivat kahleita, sallisi itselleen

annettavan herjanimeä, olkoonpa se sitten _pietisti, mystikko,

haaveilija_ tai mikä hyvänsä!"

* * * * *

Luotuamme tämän silmäyksen Stenbäckin julkiseen esiintymiseen

vuonna 1838 palaamme hänen tuttavallisempiin persoonallisiin

suhteihinsa, joita valaisee joukko kirjeitä hänen läheisimmilleen.

Paitsi Charlottelle kirjoitti hän usein tulevalle langolleen

Achrénille, joka tähän aikaan väliajansaarnaajana hoiti Vähänkyrön

kappalaisenvirkaa.

Ensiksi huomautettakoon, että tämänaikuisissa kirjeissä -- arvatenkin

Stenbäckin edellämainitun käynnin johdosta Malmbergin luona --

useita kertoja tapaa tuon pietisteille niin kuvaavan alituisen

armonuudistamisen vaatimuksen, joka on antanut aihetta syytökseen,

että he eivät laisinkaan tunnustaneet mitään "armontilaa". Koska,

kuten tuonnempana saamme nähdä, eräs Stenbäckin lause, joka johtui

tällaisesta armon käsityksestä, on herättänyt huomiota, tahdomme

parilla sitaatilla osoittaa, kuinka hän jo tällöin oli omaksunut

sen. Päiväämättömässä, mutta epäilemättömästi lopulla vuotta 1837

kirjoitetussa kirjeessä Charlottelle sanotaan: "Älä luule, vaikka

ihminen olisi saanut kuinka paljon armoa Jumalalta, vaikka hän olisi

saanut minkä varmuuden hyvänsä armontilastaan, että hän seisoo siinä

ikäänkuin kiinnikasvanut paalu, että tämä varmuus olisi ikäänkuin

aarre kaivettuna hyvään talteen; sitä varmuutta täytyy etsiä joka

päivä ja hetki, et tule Jeesuksen opetuslapseksi silmänräpäyksessä

sitten pannaksesi kädet ristiin. Jos nyt sanoisin, kuinka minun

täytyy ajatella omasta itsestäni [alussa kirjettä hän oli kuvannut

tilansa sanoilla: olen niin voipunut ja tyhjä, etten huomaa elon

kipunaakaan itsessäni], niin en ole herännyt enkä muuta; sillä

Kristus ei ole tällä hetkellä minun, ja hänen elämäänsä en huomaa

itsessäni. Mutta mitä? Jäisinkö epätoivoon, jäisinkö istumaan

ahdistuksessa? Ei, tahdon turvallisesti astua armoistuimen eteen."

-- Edelleen on samasta asiasta luettavana kirjeessä Achrénille

(joulupäivänä 1837): "Vielä ei ole Jumalan armo suljettu ja loppunut,

ja mitä ei ole tapahtunut eilen, se voi ja sen täytyy tapahtua tänä

päivänä. 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.' Sehän on

kaikki vain tulemisessa; että se, joka tulee, ei tee sitä turhaan,

siitä on jo huoli pidetty. Ja kaikissa tapauksissa täytyy niin tulla

joka päivä; eihän eilinen eikä huomispäiväinen kristillisyys auta

minua ollenkaan, jollen tällä hetkellä ole löydetty Kristuksessa.

Jos hänet löytäköönkin, niin on _aina_ jäljellä olla itse löydettynä

hänessä eikä heittäytyä laiskuuteen ja pysähtyä ja levähtää entisen

turvissa." -- -- Ja vihdoin edempänä samassa kirjeessä: "Jos

nukahtaa, jos uinahtaa, niin eipä aikaakaan, ennenkuin on aivan

eloton, aivan nukkunut ja luopunut. Se on hirveintä, mitä voin

ajatella. Sillä tavoin käy ja tulee, niinkuin on käynyt niin monelle

(useimmat teologit ovat sellaisia), että kaikki sisäinen elämänvoima,

uskon ääretön elämänvoima sammuu, Jumalan pakottava ja vaikuttava

elämä taukoaa, ja kaikesta ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin

kylmä, kuollut, paatunut, voimaton ja eloton järjenvakaumus ja tieto,

jolla omalta kohdaltaan hukkuu, ja jolla ei rahtuakaan totista elämää

voi muissa aikaansaada. Siis valvokaamme ja omistakaamme se into,

että uskon ja rakkautemme tuli ei sammu! Näemme, että moni on ollut

herännyt oikeaan murheeseen, jolla sitten ei ole kaikesta siitä enää

muuta kuin kuollut tieto tähteenä. Niin ei meidän saa käydä; joka

hetki, niin pian kuin huomaamme, että mielemme hajaantuu ja laimenee,

niin pian kuin emme varmasti tiedä, että Kristus on kanssamme, niin

pian kuin sydämemme tuomitsee meitä, nostakaamme väsyneet kätemme ja

raukeat polvemme, astukaamme lohdullisesti eteenpäin levähtämättä,

ennenkuin todella lepäämme Jeesuksen povella, päästämättä häntä,

ellei hän siunaa meitä."

Charlotten häät pidettiin 27 p. maalisk. 1838, aikaisemmin kuin ensin

oli aiottu. Isä sairasti jo silloin sitä tautia, joka pian oli vievä

hänet hautaan, ja sen vuoksi häät vietettiin hyvin yksinkertaisesti.

Ainoastaan pitäjäläisiä ja lähimpiä sukulaisia oli kutsuttu.

Morsiamen puku oli hänen oman toivomuksensa mukaan aivan vaatimaton,

niin että sulhanen oli siitä tyytymätön; hän olisi tahtonut nähdä

puolisonsa puettuna sievästi ja hyvällä aistilla, sillä hän ei vielä

ollut niin "kieltäytyvä" kuin miksi hän myöhemmin tuli. Lauri oli

vain ajatuksissa läsnä. Hän oli täksi tärkeäksi päiväksi kirjoittanut

sisarelleen lämpöä ja rakkautta uhkuvan kirjeen, josta seuraava ote

saakoon tässä sijan:

"Rakas Charlotte! Minua kummastutti, että hääsi tulivat niin

pian. Olin siinä varmassa luulossa, että ne olisivat vasta

kesällä, ja iloitsin, että itsekin saisin olla mukana. Mutta

paras niinkuin käy -- sen sijaan että olisin kesällä tullut

häihinne, tulen luoksenne, ja te olette isäntä ja emäntä ja

minä saan olla vieraana. Silloin on meillä hauskaa. Jos tulen

Jumalan siunaus myötäni ja näen Jumalan siunauksen varjoavan

kotianne, niin me yhdessä kiitämme Häntä, ja saamme kaikki tyynni

nähdä, että vaikka sinä olet Rouva ja minä sama ylioppilas kuin

ennenkin, me kuitenkin olemme samoja vaivaisia Jumalan edessä

kuin tähänkin saakka ja haparoimme eteenpäin miten osaamme pitäen

molemmat värisevin käsin, vapisevin sydämin kiinni Herrastamme

Kristuksesta; ja niinpä ei ole kaiken kaikkiaan mitään muuttunut.

Saat nähdä nyt, millaista on Rouvana ollen hoitaa hengellistä

pyrkimystä; joko tulee reippaammaksi ja rientävämmäksi ja

rohkeamielisemmäksi tahi laiskemmaksi, aremmaksi, häiritymmäksi,

joko tahtoo edeskinpäin Marian lailla istua Jeesuksen jalkain

juuressa, tai Marttana juoksennella askareissa, joko seurata

'muinaisen ajan pyhiä naisia', jotka panivat toivonsa Jumalaan

ja olivat miehilleen alamaiset, tai elää kuin nämä nykyajan

naiset, vaipuneena maallisiin huoliin, mukana maailman

turhuudessa siveellisenä, kunniallisena ja jumalattomana.

Millaiseksi aiot tulla? On asia ajatella! -- Mutta etkö jo ole

sitä ajatellut? Niin, ei sinusta tule maailmannaista, elotonta,

rehevää papinrouvaa, hiljaista, kilttiä emännöitsijää, vaan

Hän, joka on aloittanut hyvän työnsä sinussa, on tekevä sinut

eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, palavaksi ja loistavaksi

kynttiläksi piirissäsi; Hän on tekevä sinut omakseen, että Hänen

silmänsä valvoo sinua, että Kristuksen rakkaus ajaa sinua, että

pyhän Hengen voimaa varjoo sinua, Hän on tekevä sinut väkeväksi,

vakaaksi ja horjumattomaksi, -- ja jos salattu ihminen sydämessä

on horjumaton, hengen sävyisyydessä ja hiljaisuudessa -- niin

se on _otollista_ Jumalalle. Niin, otolliseksi Jumalalle olet

sinä tuleva, ja kun palaan kotia tästä pyörteestä, kenties

hämmentyneenä, voipuneena ja hervotonna, niin olen teidän

luonanne saava elämää, rohkaisua ja sysäystä, olen näkevä Jumalan

enkelien astuvan ylös ja alas teidän rauhaisassa majassanne.

-- Tervehdi Achrénia; me huudamme kaikki hänelle veljellisen

tervehdyksemme, me toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta

ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää; hän tietää,

että uskon elämä on arka elämä, että Jumalan armo on kallis

ja taivaallinen helmi, jota täytyy kantaa käsillään, jotta ei

pudottaisi sitä, joka täytyy kätkeä sydämeensä ja vartioida

kuin lohikäärme aarrettaan. -- -- -- Astukaa, rakkaat ystäväni,

Jumalan kasvojen eteen, ja siinä te vannokaa liittonne vala, ja

siitä aloittakaa tienne, ja Hän on lukeva siunauksen teille.

Mutta teidän tulee ottaa vastaan Hänen siunauksensa ja kätkeä se

sydämenne syvyyteen koko iäksenne, evääksi, ravinnoksi ja iloksi

-- ja kaikki kansa ja minä, viimeinen joukossa, ristimme kätemme

ja sanomme: Amen!"

Noin kuukauden kuluttua häistä, 30 p. huhtik. 1838, kuoli rovasti

Stenbäck 77 vuoden iässä. Kun nähtiin minkä käänteen tauti sai,

annettiin Laurille siitä tieto, ja hän saapui parhaiksi isän

kuolinvuoteelle. Kuten ennen on mainittu, oli vainaja ollut

hiljainen, umpimielinen luonne. Hän ei ollut liittynyt pietisteihin,

mutta ei myöskään ollut vihamielinen heitä kohtaan. Nuhteettomana

kristittynä hän oli elänyt elämänsä, omaistensa rakastamana ja

muiden kunnioittamana, ja kun päivää jälkeen hänen poislähtönsä, 1

p. toukok., suruun vaipunut perhe kuunteli kuolinkelloja, niin Lauri

lohdutti surevia sovittaen isään Pietarin sanat Korneliukselle (Ap.

t. 10: 34, 35) -- hän oli elänyt kristillisesti _oman_ omantuntonsa

mukaan eikä varmaankaan tullut hylätyksi.

Kesän Stenbäck vietti kotona. Kesäkuun alussa hän kirjoitti raskaana

hetkenä Achrénille: "Olen niin heikko ja voipunut sielun ja ruumiin

puolesta. Lihalle ja verelle on käsittämätöntä ja kiusallista

olla kuin riepu maassa, nähdä kaikki henki ja usko, josta on

palanut, yhdellä haavaa otetuksi pois, tietämättä miksi, ja seisoa

alastomuudessaan ja tyhjyydessään kuin ennen. -- -- Pian kuitenkin

aurinko taas nousee, ja minä olen seisova sen valossa ja juova sen

säteitä, ja silloin on oleva eloa ja iloa kaksin verroin. Eikö ole

ihmeellistä ja jumalallista, että ainoastaan sikäli kuin syntistä

ruumista puserretaan ja vaivataan, usko kirkastuneena ja puhtaana käy

näkyviin, mikäli minä kuolen, sikäli Kristus viettää voitonriemulla

minussa ylösnousemustaan. Pimeän kautta valoon, kuolon kautta elämään

käy jokaisen kristityn tie; mutta maailman tie käy päinvastoin, eli

järjen eli ylpeyden." -- -- Edelleen sanotaan samassa kirjeessä:

"C. Essen ei ole päässyt papiksi. Hänen suoritettuaan useimmat

tenttaaminsa, viikkoa ennen julkista tutkintoa, saapui nimitetyltä,

mutta ei vihityltä piispalta kirje, jossa hän lausuu suuren

tyytymättömyytensä siihen, että hänet otettaisiin hiippakuntaan,

osaksi ulkoatulijana, osaksi 'muista tärkeistä syistä'. Konsistori

näki sen johdosta hyväksi peruuttaa antamansa lupauksen ja laittaa

hänet menemään. Hän on nyt Helsingissä valituksiaan kirjoittamassa.

Jää sinne luultavasti koko kesäksi -- tai tulee tänne muutamaksi

viikoksi. [Tästä ks. lähemmin _Strömborg_, J. L. Runeberg, IV, s.

182 seur. Essen oli halunnut suorittaa papintutkinnon Porvoossa,

vaikka oli syntynyt Turun hiippakunnassa. Ankara piispa oli C. G.

Ottelin. Senaatti hylkäsi Essenin valituksen, ja hän jäi yliopistoon

sekä alkoi opiskella maisterinarvoa varten.] -- Heinäkuun 2 p.

olemme aikoneet matkustaa sinne Teidän luoksenne. Sitä ennen on

markkinat Vaasassa, jonne Malmberg, Östring, Svan y.m. aikovat lähteä

niinkuin muutkin rehelliset ihmiset. [Nimet ovat arvossapidettyjen

pietistipappien nimiä. N. G. Malmbergin, Lapualta, lukija tuntee jo

ennestään; Fredrik Östring, J. J. Östringin nuorempi veli, ja Edvard

Svan vaikuttivat kumpikin Maalahdella.] Yhdymme siis siellä. Etkö

sinä, Achrén, voi myöskin tulla sinne?" -- --

Vielä toisenkin markkinamatkan Stenbäck teki tänä kesänä

aito pietistitapaan. Sillä matkalla oli kuitenkin erikoinen

tarkoituksensa, jonka oikea ymmärtäminen vaatii pienen poikkeuksen

aineesta.

Nykyajan ihminen ei lukiessaan edelläesitettyä kirjettä Charlottelle

hänen hääpäiväkseen voi olla huomaamatta, kuinka siinä maallinen

rakkaus siirretään sivuun hengellisen pyrkimyksen tieltä. Se

ei ole mitään satunnaista, vaan johtuu siitä, että pietistit

katsoivat myöskin miehen ja vaimon välisen rakkauden "ihmisen

uudestisyntymättömän luonnon tuotteeksi" ja siis ei ainoastaan

tarpeettomaksi, vaan ennemmin, samoinkuin Stenbäck sanoo runoudesta,

kykeneväksi "tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan,

vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja

tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi". Tämä käsitys

vaikutti suoranaisesti todelliseen elämään, niin että samanmielisyys

uskon asioissa katsottiin ainoaksi välttämättömäksi ehdoksi

avioliittoon meneville. Seuraus oli, että suuri joukko avioliittoja,

kenties useimmat heränneiden keskuudessa -- "Vanhan Testamentin

patriarkkain esikuvan mukaan" -- syntyi liittokumppanien ystäväin

ja sukulaisten välityksellä. Kuinka yleinen ja laaja tämä tapa

oli, näkee helposti, jos tutkii Pohjanmaan heränneiden pappien

sukulaisuussuhteita. Silloin käy selville, että Stenbäck (kirjeessä

Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841) ainoastaan sanoo pelkän totuuden

kirjoittaessaan: "Olemme kaikki suurimmaksi osaksi verenkin siteillä

yhdistetyt sukulaisuuteen -- koska täällä ei koskaan kukaan mene

naimisiin suruttoman ihmisen kanssa -- ja olemme siis veljeksiä

sekä hengellisesti että ruumiillisesti." [Näytteeksi siitä, kuinka

pietistisen suunnan papit olivat sukua keskenään, esitettäköön

seuraavaa: _Lauri Stenbäck_ ja _C. G. von Essen_ olivat naimisissa

sisarusten, laamanni Nils Arppen tytärten, kanssa; _Jonas Lagus_

oli nainut C. G. von Essenin tädin; _Frans Henrik Bergroth, And,

Wiik. Ingman_ (1:sessä avioliitossa) ja _Alfr. Kihlman_ (1:sessä

aviol.) naimisissa C. G. von Essenin tytärpuolten kanssa; _Lars Josef

Achrén_ ja _Henrik Schwartzberg_ Lauri Stenbäckin sisarten kanssa;

viimeksimainitun veli _Joh. Mikael Stenbäck, Gust. Henr. Schroderus,

Edvard Svan_ ja _Gust. Reinh. Pettersson_ Maalahden rovastin Jaak.

Wegeliuksen tytärten kanssa; _Nils Gust. Malmberg, Frans Osk.

Durchman_ (1:sessä aviol.), _Josef Grönberg_ ja _Julius Imm. Bergh_

Ruoveden rovastin Karl Henr. Bergrothin tytärten kanssa; _Frans Osk.

Durchman_ (2:sessa aviol.), _And. Joh. Lilius_ ja _And. Wilh. Ingman_

(2;sessa aviol.) Isonkyrön rovastin K. E. Hällforsin tytärten kanssa

j.n.e.] Kysymykseen, kuinka nämä välitysavioliitot onnistuivat,

lienee totuudenmukainen vastaus, että onnellisten avioliittojen

luku ei ollut suurempi eikä pienempi kuin tavallisesti muutenkaan.

Samanmielisyys elämän korkeimmissa kysymyksissä on rehellisyyteen ja

ylevään mielenlaatuun yhtyneenä (joita vailla uskonnollista elämää

todellisessa merkityksessä ei voi ajatella) tosin vahva perustus

onnelliselle yhdyselämälle, useinpa vahvempi kuin koettelematon

rakkaus, joka, kuten tunnettua, on sokea; mutta uskonnollinenkin

vakaumus ja innostus on muuttuvaista. Ne, jotka lähemmin tuntevat

tämän ajan kotoista historiaa, voivat siten mainita esimerkkejä mitä

onnellisimmista avioliitoista pietistien keskuudessa, mutta toiselta

puolen myöskin sellaisia, joissa syntiinlankeaminen ja kaikkinainen

onnettomuus lienee antanut avioliiton toimittajille yhtä ja toista

ajateltavaa. Jotta ei puhe avioliittojen "toimittamisesta" antaisi

liian alhaista ja väärää käsitystä, on lisättävä, että ne nuoret

henkilöt, jotka olivat tämän hyvänsuonnin esineinä, eivät suinkaan

aina antaneet sokeasti viedä itseänsä vihkituoliin. Mainitaan

esimerkkejä sekä naisten että miesten puolelta siitä, että aiotun

aviopuolison näkeminen on aiheuttanut jyrkän kiellon. "Ei se kelpaa!"

kuuluu esim. eräs nuori pappi sanoneen nähdessään kyseessäolevan

henkilön, eivätkä mitkään vetoamiset asiaa parantaneet. Tästä näemme,

että enemmän tai vähemmän itsetietoinen myötätuntoisuus tavallisesti

myös oli pohjana liitolle, ja siitä kasvoi useimmiten elävä hellempi

tunne. Ei myöskään puutu esimerkkejä todellisesta, voittavasta

rakkaudesta, joka huolimatta varoituksista ja hyvistä neuvoista on

ottanut vallan. -- Viimeiseksi sanaksi siitä "yksipuolisuudesta",

mitä tässä olemme kosketelleet, sanottakoon, ettei pidä olla liian

nopea tuomiossaan. Jos ajattelee, kuinka usein vielä tänä päivänä

tapahtuu konvenanssiavioliittoja, joissa esim. varallisuudella on

ratkaiseva osansa, niin tuntuu pietistien erikoinen painonpano paljoa

kunnioitettavammalta ja ylevämmältä.

Kun asia koskee onnellista avioliittoa, ei enää loukanne

kenenkään tunnetta erään tapauksen kertominen, joka osoittaa,

kuinka Stenbäckillä oli täydellisesti ystäviensä kanssa yhteinen

käsityskanta tästäkin kysymyksestä. Eräänä päivänä kesällä

1838 hän kertoi Charlottelle, että Malmberg oli suositellut

kappalaisenapulaista Henrik Schwartzbergia soveliaaksi mieheksi

heidän sisarelleen Lauralle, ja lisäsi, että hänenkin mielestään

tuuma olisi toteutettava. Hän oli näet Schwartzbergin ystävä

ylioppilasajalta ja piti häntä suuressa arvossa. Charlotten mielen

tämä odottamaton uutinen pani kovaan liikkeeseen, ja seuraavana

yönä hän ei saanut unta sydämenahdistukselta. Mutta Lauri kävi

tavallisella intoisuudellaan asiaan käsiksi ja ehdotti, tietysti

ilmaisematta aikeitaan, Lauralle yhteistä matkaa Kalajoelle, jonne

tavallisuuden mukaan lähiseuduilla asuvien pietistien oli määrä

kokoontua ja jossa aiotuilla liittokumppaneilla oli tilaisuus nähdä

toisensa. Ei toisen eikä toisen sydän liene heidän ensi kertaa

kohdatessaan puhunut, mutta siitä huolimatta katsottiin yritys

hyvin alkaneeksi. Muutamia aikoja myöhemmin Schwartzberg tuli

vieraaksi Vöyrin pappilaan. Laura lauloi ja soitti illan kuluessa,

ja ennenkuin he erosivat yölevolle, oli vieras saanut tilaisuuden

esittää kosintansa. Ensi hetkessä Laura ei vastannut myöntävästi eikä

kieltävästi, vaan pyysi ajatusaikaa. Seuraavana päivänä hän antoi

vapaasti ja pakottomasti myöntymyksensä. Se tapahtui loppukesällä

1838, ja häät oli määrä viettää tammikuussa 1839.

Nämä häät olivat merkilliset laatuaan, sillä äiti antoi

Laurille vapaan vallan, ja hän noudatti uutta mieltään.

Kutsukirjeitä lähetettiin kaikille maan äärille säätyläis- ja

talonpoikaispietisteille, ja harvat olivat kutsuja kuulematta. Vöyrin

pappilaan eivät siten kokoontuneet ainoastaan pääjohtajat, sellaiset

kuin Lagus, Malmberg, Durchman y.m., vaan myös lukuisat joukot heidän

puoluelaisiaan ja ystäviään. Samoinkuin kaksoishäät 1834 kestivät

nämäkin useita päiviä, mutta sen sijaan kuin edellisissä kulutettiin

aikaa tanssilla, soitolla ja leikeillä, ei nyt tehty muuta kuin

pidettiin "seuraa", laulettiin, puhuttiin ja luettiin. "Oli monen

mielestä kuin helluntaijuhla. Rukoukset olivat niin voimallisia, että

'huone tuntui liikkuvan'. Yleisesti vieraat uhrasivat sormuksensa,

korvarenkaansa ja muut koristuksensa pakanalähetykselle." [_L. H.

Sandelin_, Lauri Stenbäck. 1911.] Kuitenkaan ei unohdettu, että

oli häät. Sillä aikaa kuin yhtä mittaa pidettiin hartautta uudessa

rakennuksessa, kestittiin vieraita samoin yhtä mittaa vanhassa, sillä

vieraiden luku oli niin suuri, etteivät kaikki yht'aikaa voineet

nauttia enemmän henkistä kuin ruumiillistakaan ravintoa. Puuttuiko

edellistä koskaan, ei tiedetä, mutta jälkimmäisen tietää kertomus

olleen loppumaisillaan, niin että oli iskettävä iso härkä lisäksi

häävaroille. Morsiamesta kerrotaan, että hän syvästi liikutettuna

pian tapahtuvan eron vuoksi rakkaasta kodistaan ajattelemattomasi

purki ilmoille tunteensa, istui pianon ääreen ja säestäen itseään

aloitti virren: Ah, mik' elämämme on! Helposti voi ymmärtää, mitä

juoruja siitä seurasi. Tässä yhteydessä on mainittava, että Stenbäck

itsekin näihin aikoihin ajatteli omaa kotia. Kuitenkaan eivät häntä

tässä aikeessa ohjanneet ystäväin neuvot, vaan oman sydämensä ääni.

Hänen mielitiettynsä oli -- niin kerrotaan -- lapsuudenystävien

Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie, mutta mennessään

neidin kotiin esittämään kosintaansa hän tapasi muutaman tuttavan,

joka tiesi neiti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän

häitään. [Katarina Amalia Gustava Adlercreutz oli syntynyt 12/6 1815,

meni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin

kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.] Neiti

Ameliesta taasen sanotaan, että hän naimisiin mennessään oli

tukahduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut

perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu".

Tarkoittaneeko tämä Lauri Stenbäckiä? Tosin hän oli Adlercreutzilla

Pälkäneen Myttälässä ollut ainoastaan lasten luku- ja leikkitoverina,

mutta eihän ole mahdotonta, että hän muistitiedossa on muuttunut

kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei kosimisjuttu ole perätön;

runoilija itse on runoelmassa "Hyvästi" lausunut julki ne tunteet,

jotka vastoinkäyminen herätti hänessä. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen

säe sanovat kaikki:

Ljufva, syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!

Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!

Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid.

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!

Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, syntinen unelma, jonka sielussani uneksin, hyvästi!

Kaunis kahle, johon olin taottu orjaksi, hyvästi!

Ja minun unelmani oli lemmen iäisestä ilosta ja riemusta!

Ja minä etsin rintaa saadakseni levätä sitä vasten iäti.

Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!

Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]

Lopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian

kuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan

hänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa

ensi kerran.

"Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri

tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön,

avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä

useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut

ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi,

ja tarjosi poikasta hänelle. -- Me otimme hänet vastaan kuin

Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä

luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran

huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton.

Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa

-- mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää

hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi

hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai

niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa

ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota.

Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve -- puhuu saksaa

ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja

oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat

muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan;

siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa

jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen

pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että

olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte -- varsinkin ilman päteviä

syitä."

Achrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka,

se oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän

ylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on

liittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta

omituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: "Juuri istahtaessani tähän

kirjoittamaan pienen P.S:n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan

huutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat

sattuivat minuun niin kummallisesti. -- Olen äsken ikään valittanut

Laurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri

nyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe

gefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin

kuulin ikäänkuin kaiun sisältäni -- ja nyt tahdon huutaa epäuskolle

ja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!" -- --

Stenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella

1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä

usein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa

kohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle

itselleen (saksaksi): "Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo

unohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut

jotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut

hyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle

ja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa,

jotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen

kaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain,

että hyvin pian voisit tulla luokseni -- olen niin kovin yksin. Ja

kun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut

luokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla

hyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta." -- Kolme

viikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: "Minkä ihmeen vuoksi ette ole

kirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään.

Ja Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on

minusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa,

että Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin

sinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja

laitansa on. Kirjoita, rakas veli -- ainahan jonkun rivisen jaksat.

Ja nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä

kirjeitä."

Asianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja

tapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit

koettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden

loppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi

silloin sen "ultimatumin", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan

hoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli

kirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle "ikäväksi", luuli hän

siinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista

luokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä

oli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä

kylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti

silloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi

ottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli

iloinen siitä, vaikka häneen "kipeästi koski, että poika raukka

siten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen". Uunna vuonna

1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä,

sillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet.

Kuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika

uudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin

lapsi kuin olikin, eräitä "venäläisiä, rumia tapoja", jotka tekivät,

että lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen

käsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja

tästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa

nähnyt toiveittensa "kasvattipojastaan" pettyneen. Vielä raskaammalta

tuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja

sai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia

on kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa

samalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla

hyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen

vastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan

suurempi.

* * * * *

Ne lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli

esittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan

mukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän

oli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi

papiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli,

"saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan" siellä. Syksystä 1837

alkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa.

Niinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi

kaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin

oli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen

mies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon

kävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen

estämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain

joukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen

ja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin

Ebba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran

oli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi

saarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen.

Vielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan

"Evangeliskt Veckoblad" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi

julkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin

ensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut

olemassa, nimittäin "Tidningar i andliga ämnen", jota Bergh-veljekset

toimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää "totista kristillisyyttä

ja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa",

koetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita

myöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi

suomalainen nimellä "Hengellisiä Sanomia". Menestys ei kuitenkaan

vastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian

heikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja

etevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää

kansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei

kokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin

silloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja

uudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja

Julius Bergh lähimpinä avustajinaan.

Oikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck

siten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen

uskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin

julkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta

tähän. -- Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. "Minun ajatukseni on

se: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja

pimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy

kaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden

synnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon

ja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin

verrattaessa." Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo

ennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja

lupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä

"me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden

seppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni

varmaan sen kalpeimmat lehdet". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja

hän kiittää Jumalaa, "joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille

valistuneen ja vapaamielisen sensorin!" Alkupuoliskolla vuotta olivat

useimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä,

[Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden

merkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin

kansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia

tulisi olla: "Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen

luonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu,

jotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta." -- Mutta pian

sävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty "vähän

tai ei mitään tosikristillistä"; kuitenkin on hänen mielipiteensä:

"Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea,

jonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä."

Pahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia.

Tarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p:ltä jouluk.

1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. "Rakas, rehellinen ystävä!"

kirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija,

joka oli heittänyt pois kanteleensa, "jos näit illan tyvenessä pikku

lintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen

epätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä

kirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan

tunkea pois _minut_ toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi

itse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen,

hyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin

hakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä.

Mutta onpa vastapuoluekin ankara." Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä,

että vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois

eräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen,

maailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä.

"Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista

epäiltävää. Kenpä ei löytäisi _ismejä_, jos niitä tahtoo hakea,

ja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi."

Hän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden

otteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin

uskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden

varalle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin "viatonta

tyhjää", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit

puhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta

1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman

otteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo,

että vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa

olevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita

Tridentin kokouksen asiakirjoista.

Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se

mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin

ja julisti uskoaan riemulla -- kunnes väkivalta pakotti hänetkin

vaikenemaan.

"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen

edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia,

jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia

esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja

hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja

tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana

periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja

mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat

minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on

ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan,

sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan

leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee

niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja

niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.

Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause:

Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat

jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma

"Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen

"Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck

Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn

esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen

ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä

Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että

"yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä

asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli

näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". -- "Aika näytti", sanoo

hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä

eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta

kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus,

rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". -- Hän

puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla

ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat

laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka

niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät

lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka

edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja

sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat

runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin

peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi

ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta

"silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja

rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto,

täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat

ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On

alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista.

Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen

uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia

todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko

aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime

vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. -- Stenbäck asettui siis

aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat

raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan --

se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli,

käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista

tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut

kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä

sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.

Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys"

nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee

todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen

oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole

järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck,

jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys

joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja

uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle

on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon,

mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme

järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi,

jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin,

että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se

yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä

ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme

käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis

vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon

ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä

luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan

oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä

taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." --

"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" -- jatkaa kirjoittaja yltyvällä

innostuksella -- "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me

etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme

seuraa mitään kiiluvaa _arkisoihtua_, emme edes kaikkea korkeampaa

valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein

vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja

luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); _totista

valoa_, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken

pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki

iankaikkisuudet, _Häntä_, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus;

joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän

valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa:

'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä

vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin

kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne'

(2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti

voi sietää!"

Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi

tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo

kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee

tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole

tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka

milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta,

mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti

juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen

kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten

Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo"

pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi

ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä

runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa

lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa

esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista,

eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea

runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat

mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja

usko" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun

hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan

käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä

on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni

ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni,

huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette

ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti

jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja

kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden

iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa

alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena

"Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista

kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta.

Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?"

(Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L--a,

joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.

[Runoelma kuuluu:

Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?

Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?

Hvem är ock den, som vill mig visligt föra

Hem till det land, där jag får evig ro?

Jag känner En, som jämt mig räcker handen; --

"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" --

Och visar skenet från de bättre landen,

Och talar mig så godt och vänligt till.

Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?

Han Sonen är ifrån det rika hus;

Han skall för mig ej någon sanning dölja,

Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.

Och Han är den, som vill mig lycklig göra,

Och öfverallt kan jag då lycklig bo;

Och Han är den, som vill mig visligt föra

Hem till det land, där jag får evig ro.

(Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?

Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?

Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa

kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?

Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; --

"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"

Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,

ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.

Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?

Hän on rikkaan kartanon Poika;

Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,

vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.

Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,

ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;

ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa

kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]

Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen

kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen

sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki

aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon

tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi

valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:

Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle

rakkaimpansa on Abraham.

On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän

periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä,

sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon

kuin hän.

Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä

synti laskeutuu mailleen.

Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa

oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy

sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa

siinä.

Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla

kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.

Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä

ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni,

levollinen, nöyrä ja lempeä.

Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja

kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.

Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.

Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä

siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.

Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme

näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa,

siinä se antaa jumalalliselle sijan.

Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät,

vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?

On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka

valloittaa taivaan.

Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen

kärsimyksen kautta.

Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme

iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään

kuolisimme.

Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen

ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. --

Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa

muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka

on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus"

on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä

ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana

istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on

tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs

pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia

aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei

kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen

murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli

käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi,

mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle

tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä

ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on

tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen

huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista

hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen

kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig.

Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." -- Kertomus

on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen

lähteneen hänen kynästään.

Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata,

että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin

toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille

alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta

ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä

tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden

sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä

hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin

kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä

mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien

kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens

ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma

1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon

syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon,

joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa

1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa

ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti

vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että

Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin

kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.:

"Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on

pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän

täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.:

"Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä

kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen',

että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut

tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka

olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty

pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja

ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun

saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa.

[Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti

käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi

antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme -- ehkäpä

se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin

päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon.

Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle -- sillä jollei hän

olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin

vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle,

joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota --

ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa

käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" -- Sitten oli jonkun

aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä

Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta

mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin

muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden."

Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut

kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin

ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä

jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan

kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin

äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin

kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi

meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet

siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23

p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet

Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.

Tämä voinee riittää täksi kertaa. -- Jumaluusopin lehtori G. H.

Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki

tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että

Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen",

josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen.

Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä

asiasta.

Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja,

jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja

osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä

aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena

oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck

(23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille.

Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään

muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa,

luemme, puhumme, rukoilemme. -- Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia,

siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik.

1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen -- kokoukset

täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se,

että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse

huku, vaan vedämme muitakin mukanamme -- Jumala on asettanut niin

ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas:

"Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut

raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut

mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat

kristityiksi, vaan että he tulevat _oikeiksi_ kristityiksi. No, lauma

ei ole vielä liian suuri -- kiitetty olkoon Herra, että olemme edes

päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella,

että te taivallatte siellä ja me täällä -- ja jos olemme huonompia

kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä

jälkeen?" -- Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun

takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää.

Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin

huonosti -- minusta tulee kehno teologi."

Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä

vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän

oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan.

Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan

kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli

pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja

pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät

ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen

valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.

Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on

merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä

liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin.

[_Z. Topelius_, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.]

Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen

runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on

sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa

"Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka

Oss hemmastadde gjorde i vårt land,

Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.

[Koteutti meidät omaan maahamme,

ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]

Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka

on harmaan muinaisuuden lapsi.

Ett barn

Med lösta lockar och med klara ögonpar,

[ Kuin lapsi,

liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]

niin tulevaisuus viittaa meille, ja

på oss beror

Om den skall utan glans och ära sjunka ner

I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;

Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,

Och skänka evig ära åt vårt arma land.

[ Meistä riippuu,

onko se loistotta ja maineetta vaipuva

unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään;

vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi,

ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]

Ja sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka

tuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius

myöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi

kolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan

sankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet "sisällisen elämän

rikkauden" ja "runon jalon taiteen" --

Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,

O bröder, om vi ej förlora än till slut

Oss själfva och den inre världen ur vår barm!

Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än

Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,

Hvar dock den finnas må, -- då peka vi med fröjd

På dig, du finska diktens konung, Runeberg.

[Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä,

oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa

itseämme ja povemme sisäistä maailmaa!

Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä

se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen

kysyy, missä se muka on, -- niin viittaamme riemulla

sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]

Tämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka

epigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän

vaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä

käsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys

ei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä

täällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos

tarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja

runoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin

olivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä,

ettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään

myöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.

Paitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa,

oli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa,

jonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta

vielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina

palvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan

Stenbäckin korvaan: "Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä,

esitä Lutherin malja." Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin,

ilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti

äänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen

aloitettuaan hän huomasi, että se oli "uskallettu ehdotus". Äkisti

hän silloin keskeytti. "Ei", sanoi hän, "Luther on ylhäällä Jumalan

taivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme -- ei, ei maljaa

Martti Lutherille", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja

koko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. --

Jokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä

seurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein

tänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala

pääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä.

Lasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin

maljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen

käänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle,

mitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.