Östringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä. --
"Öisiä säveliä." -- "Uskonnollisista romaaneista." -- Sairaus. --
"Gaseeleja" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.
Erotettuja eivät toverit olleet unohtaneet. Osakunnan
lukukausijuhlassa 17 p. helmik. 1835 oli juotu malja
poissaoleville tovereille, "joiden joukossa", kirjoittaa Snellman
pöytäkirjaan, "erittäinkin kuusi, etevimmät piiristämme, vaikka
kurinpitotoimikunnan erottamat yliopistosta muka rikoksesta lakia
vastaan, tunnustettiin kaipauksella muistetuiksi". Maljan esitti
lääketieteenkandidaatti Ehrström, ja sen jälkeen laulettiin
Topeliuksen sepittämät runosäkeet.
Kuitenkin tiedämme, ettei ainakaan kaksi kaivatuista, Stenbäck ja
Östring, enää ollut samalla kannalla kuin ennen, kun he syyskuun
lopulla palasivat Helsinkiin. Topelius sanoo Stenbäckistä, että
"hän palasi palavana pietistinä leimuten intoa ylioppilaselämän
huonoja tapoja vastaan", sekä edelleen: "kun hänen sanansa enemmän
häiritsivät kuin innostuttivat toveripiiriä, vetäytyi hän siitä
syrjään ja seurusteli enimmäkseen hengenheimolaistensa kanssa".
Holsti taas lausuu laveammin Östringistä: "Hänen olennollaan ja
käytöksellään näytti vielä olevan sama tasainen ja vaatimaton luonne
kuin ennenkin, mutta hän ei luonut enää samaa viihtyisyyttä, samaa
viileyttä ympärilleen, sillä missä hän kulkikin, oli ikäänkuin synkkä
varjo olisi seurannut häntä, ja hänen avoimen, vapaan ja tyynen
katseensa edessä oli ikäänkuin pilvi, suuren, mahtavan käden asettama
pilvi, joka osoitti, että pohjalla kuitenkin myrsky kuohui. Hän
vetäytyi nyt kokonaan syrjään toverien piiristä ja eli ainoastaan
omaa sisäistä elämäänsä. Jo ennen Helsinkiin tuloaan hän oli
kirjoittanut siitä: 'välttämätöntä on nyt pysytellä yksinäisyydessä
niin kauan kuin työ on keskeneräinen, sillä silloin joutuu aina
nurjien arvostelujen alaiseksi, samoinkuin itsekin aina näkee
asiat kierosti ja takaperoisesti'. Hän eli sen vuoksi nyt kokonaan
kammioonsa sulkeutuneena, eikä koskaan oltu nähty Östringiä niin
uutterana kuin tähän aikaan. Pyhä Raamattu sekä kreikkalaisten ja
roomalaisten kirjailijain tutkimus täytti hänen sielunsa."
Ystävykset asuivat yhdessä, heillä oli kaksi huonetta vahtimestari
Sjöholmin talossa "Uuden Vuorikadun" varrella, ja he harjoittivat
opintoja innokkaasti, ei ainoastaan siitä syystä, että harrastus
osakuntaelämään oli jäähtynyt, vaan etupäässä siksi, että kumpikin
tai ainakin Östring jo kevätlukukaudella tahtoi suorittaa
filosofiankandidaattitutkintonsa. Östring kirjoitti myöskin "pro
gradu" ja sai siitä korkeimman arvolauseen, joka sitä ennen
ei ollut tullut kenenkään osaksi. [Jo ennen olivat Östring ja
Peuron hämmästyttäneet ylioppilasmaailmaa latinankielisestä
kirjoituskokeesta saamallaan laudaturilla.] Mutta kohta saamme nähdä,
ettei hän ollut ehtivä pitemmälle.
Tämän lukukauden lopulta, joulukuun 14 p:ltä 1835, on säilynyt
Stenbäckin Charlotte-sisarelleen lähettämä kirje, jossa runoilijan
silloinen mielentila selvästi kuvastuu:
"Rakas Charlotte! Miks'et sinä eikä Laura ole kirjoittanut minulle
kertaakaan koko lukukautena? Olen ollut postissa joka postipäivä
ja aina luullut, etten ainakaan tällä kerralla jää ilman kirjeitä,
mutta kuinka vaikeaa on ollut aina palata tyhjin käsin kotia, sen
voit itse kuvitella. Emmekö tästä lähin kirjoita useammin? Minä
hyvin mielelläni kirjoittaisin joka toinen viikko, minulle olisi
ihana sunnuntaihuvi hetkisen puhella Teidän kanssanne, jotka olette
minulle kalleimmat täällä maan päällä, puhuttuani Jumalani kanssa,
joka on yli kaiken ja taivaassa ja maassa paras ystävä. Mutta kuinka
voinkaan tehdä sen ilolla, kun niin harvoin saan kuulla sanaakaan
Teiltä! Mitä enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillämme
suurimmasta osasta entisiä tovereitamme ja seuraamme, ettemme ehdoin
tahdoin antaisi maailman itseämme saastuttaa, sitä rakkaampaa ja
hupaisempaa olisi useammin vaihtaa sanaa Teidän kanssanne, hyvät,
rakkaat ja tunnetut ystävät. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin
en olisi koskaan rakastanut Teitä niin paljon kuin nyt, ja minulla
on toisinaan niin ihana riemu saada rukoilla Jumalaa vuodattamaan
runsaan siunauksensa yli kodin ja meidän kaikkien yhteisesti. Niin,
jos meillä maan päällä on niitä, joita rakastamme, niin rukoilkaamme
Jumalaa heidän puolestaan, sillä se on sittenkin parasta ja suurinta
rakkautta, mitä heille voimme osoittaa. Ja mikä riemu on tietää,
että me rukoilemme heidän ja he meidän puolestamme, sitä ei saata
sanoa. -- Ah, rakas sisko, kun toisinaan tunnemme, kuinka heikko ja
vaillinainen jumalanpalveluksemme on, haluamme niin hartaasti, että
muut meitä elähdyttäisivät ja kehoittaisivat. Kuinka paljon onkaan
meitä pidättämässä ja häiritsemässä ja estämässä? Kun parhaillaan
koetamme olla Herran mielen mukaan, valvoa, rukoilla ja taistella,
niin täytyy meidän usein kyllä tunnustaa, että olemme hyödyttömiä
palvelijoita, ja taas hiipiä sitä lähemmäksi Kristuksen ristiä
ja varjota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme ilman
hänen armoaan ja ansiotaan? Se on kuitenkin varmaa, että me yhä
enemmän saamme kokea ja havaita, onko mahdollista elää maailmassa
niinkuin ennen, antaa loppumattomien, pienten syntisten puuhien ja
maallisten n.s. huvitusten repiä ja kiehtoa mieltämme, vai täytyykö
meidän todellakin, niinkuin Apostoli sanoo, ahkeroida pelvolla ja
vavistuksella, että me autuaiksi tulisimme ja vaeltaisimme Jumalan
pelvossa. Mitä enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämemme, sitä
enemmän raukeaa kaikki, joka oli meille rakasta ja mieluista,
tomuun. Herra Jumala täydentäköön meitä, vahvistakoon, tukekoon ja
lujentakoon! Se joka voittaa, saa kaiken sen, mitä Jeesus on luvannut
Ilmestyskirjan 2 ja 3 luvussa, ja emmekö mielellämme kantaisi tämän
lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän
tähden? Auta meitä niin kilvoittelemaan ja taistelemaan, että me
kaikki voiton saisimme, laupein vapahtaja!" -- --
Kirje päättyy hengellisten kirjojen luetteloon, joiden oli määrä
erään toverin mukana saapua äidille ja sisaruksille sekä sukulaisille
Laihialle -- muutamia Ruotsista tilattuja Schartaun teoksia oli
tosin tullut mutta ne olivat vielä "sensuurikomiteassa"; edelleen
onnentoivotuksia jouluksi ja "terveisiä Östringiltä ja minulta
tuhansittain -- Lauri-veikkosi".
Kun Holsti 1840 lausui edelläsiteeratut sanat Östringin muuttuneesta
olennosta hänen palattuansa Helsinkiin, koski se Stenbäckiin, ja
hän kirjoitti sen johdosta: "Se on mahdollista, eikä toisin voinut
olla. Koska hän ei enää voinut ottaa osaa entisten toveriensa menoon
ja elämään eikä heidän harrastuksiinsa ja pyrintöihinsä, täytyi
hänen tuntua heistä kamalalta, synkältä ja epämieluiselta, niinkuin
yleensä kristityn ihmisen läsnäolo aina on luonnolliselle ihmiselle
painostava ja tukala, koska se häiritsee heidän omaatuntoaan ja
saattaa heidät tuntemaan mielessään, että häntä hallitsee toinen
henki kuin heitä." Huolimatta siitä käänteestä, jonka Stenbäck
antaa asialle, lienee Holstin tekemä kuvaus oikeampi, sillä Vöyrin
pappilassakin, jossa Östringin ympärillä oli samanmielisiä ystäviä,
hän jätti jälkeensä muiston "kummallisen synkästä olennosta".
Pääsyynä tähän oli epäilemättä se, että Östring kantoi kalvavaa
tautia rinnassaan. Perinnöllinen taipumus keuhkotautiin oli
vähitellen kehittynyt niin, että Holstin sanojen mukaan "ainoakaan
terve päivä ei enää paistanut hänen polulleen", ja että hän
"sisimpään asti sielultaan järkytettynä ja murtunein ruumiinvoimin"
suoritti mainitun kirjoituskokeen. Keskitalvella hänen tilansa
paheni, ja maaliskuun alussa 1836 hän matkusti lääkärinsä neuvosta
Hämeenlinnaan, koska hänen rintansa siellä arveltiin paremmin voivan
kestää kevään tuloa kuin Helsingissä. Stenbäck saattoi ystäväänsä
Hämeenlinnaan, missä tämä sai asunnon serkkunsa, tohtori Granlundin,
luona, sekä palasi sitten pääkaupunkiin, huoli ja kaipaus sydämessä.
Tältä koettelemuksen ajalta on kolme kirjettä säilynyt.
Ensimmäisestä, joka on kirjoitettu 31 p. tammikuuta 1836, näemme,
että Stenbäck oli jäänyt joulunpyhiksi Helsinkiin eikä siis
päivääkään ollut erossa Östringistä, jonka terveydentilasta
kuitenkaan ei mainita enemmän kuin edellisessäkään kirjeessä. Muutoin
on kirje tulvillaan rakkautta sisaria kohtaan, innostusta kulkemaan
sitä parannuksen tietä, jonka herätys oli heille kaikille avannut,
sekä neuvoja varsinkin pysymään Raamatussa ja Schartaun teoksissa,
mutta karttamaan useimpia niistä hengellisistä kirjoista, joita
aika vilisee täynnään. Toisesta, 13 p:ltä maaliskuuta, julkaisemme
seuraavan otteen:
"Rakas Charlotte! Kun viimeksi kirjoitin Hämeenlinnasta, unohdin
kiittää Teitä kirjeistänne. Oletteko jo saaneet kirjeen? Lähetin sen
viime sunnuntaina tohtori Fahlanderin mukana, joka matkusti Vaasaan
ja oli jättävä sen Rosenbergille. Muistutan Teitä vielä samasta,
mitä siinä Teiltä Pyysin, nimittäin että kirjoitatte Östringille.
Sain eilen kirjeen häneltä; hänen terveytensä ei ole parantunut eikä
pahentunut, se ei ole voinutkaan tänä lyhyenä aikana. Mutta aivan
yksinään hän on ja tarvitsisi kyllä osaaottavan ja rohkaisevan sanan.
Tehkää vain mielikseni tässä asiassa ja kirjoittakaa hänelle ilman
empimistä; jos hän muuten olisikin vieras Teille, niin tekeehän
sairaus ja hauta meidät kaikki samanlaisiksi, ja kuka tahtoisi
silloin kieltäytyä lohduttamasta ja osaa ottamasta. Niin, ellei olisi
mitään muuta syytä, niin onhan yksi kyllin suuri ja suurempi kuin
mikään muu syy, että me Herran tähden olemme velvolliset auttamaan
ja rohkaisemaan lähimmäistämme ja varsinkin sitä, joka haparoi
eteenpäin samalla elämän tiellä, jota Jumala pitää avoinna meillekin.
Jos Herra Jeesus on meille rakas, niin osoittakaamme rakkauttamme
sillä, että meillä on rakkautta keskenämme ja että 'käymme sairaan
tykönä' -- antaen kaiken sen rohkaisun, lohdun ja avun, minkä voimme.
Kuka tietää, mitä se voi aikaansaada? Kuka tietää, emmekö ilolla
saisi havaita, että Jumala on antanut meidänkin tuoda apua ja rauhaa
sairaalle sydämelle -- emmekö mekin kerran saisi ylistää Jumalaa
siitä, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää meitä aseena kädessään?
Sanon sen, ei ainoastaan tähän asiaan nähden, vaan yleensä,
että ellei Kristuksen rakkaus pakota meitä alati vaarinottamaan
tilaisuutta tehdäksemme Hänen työtään ja löytääksemme parhaan
riemumme sen käyttämisestä, ellei meillä ole keskinäistä rakkautta,
ja varsinkin veljellistä rakkautta, niin meidän uskommekin on mitätön
ja toivomme turha. -- -- -- Luulen varmaan, että kirjoitatte,
kirjoittakaa siis pian, mitä pikemmin sitä parempi, ainakin ennenkuin
matkustatte Kuortaneelle. Toivotan Teille onnellista matkaa. Hoitakaa
isää hyvin. Onko hän nyt ollut lukukinkereillä? Kunpa hän vain olisi
ollut hyvästi vaatetettu. -- [Sen jälkeen on puhe lähetetyistä
kirjoista, Lauran nuoteista y.m.] -- -- Hämeenlinnassa ollessani
Granlund tutki rintaani -- ja hän sanoi, päinvastoin kuin mitä
olin luullut ja luulen, ettei siinä ollut mitään vikaa; hän antoi
minulle kuitenkin reseptin yskää vastaan, jota olen käyttänyt,
ja luulen sen tehneen itselleni hyvin hyvää. -- Herran kädessä
on, salliiko Hän minun elää, niin suokoon Hän laupeutensa tähden,
että myöskin palvelisin Häntä oikein ja empimättä -- tehköön Hän
minut siis vain kokonaan omakseen ja vahvistakoon ja tukekoon;
suokoon että voisin olla vähin Hänen palvelijoistaan! Kuinka minä
olen hidas ja laiminlyövä ja puolinainen; olen paljoa pahempi kuin
luulette. -- Olkoon Hän myöskin Östringin kanssa -- auttakoon,
ajakoon, pakottakoon, johtakoon häntä, nojautukoon armahtavasti hänen
sairasvuoteensa puoleen ja vuodattakoon rauhansa hänen ylitsensä.
-- Raskaalta tuntuu minusta useinkin näissä tyhjissä huoneissa, ja
lukeminen sujuu huonommin. Rukoilkaamme hänen ja toistemme puolesta
Jeesuksen nimeen! Laurisi."
J. K. [Seuraa terveisiä äidille tuhatkertaisesta ja kaikille muille
erikseen luetellen.] "Pyydä Janneakin kirjoittamaan Östringille --
hänen täytyy."
Siihen mielenahdistukseen, jota kirjeessä ilmaisee ajatuksen
ainainen palaaminen sairaaseen ystävään, oli aihetta liiaksikin.
Holsti kertoo näet: "Vaikk'ei Östringillä sairasvuoteessaan ollut
kärsittävänä mitään kovia ruumiillisia tuskia, kalvoivat kuitenkin
syvät kärsimykset hänen sieluaan, ja ne kaksi kirjettä, jotka hän
sieltä kirjoitti eräälle ystävälleen [Stenbäckille], osoittavat, että
synkeys ja kuoleman katkeruus jo saarsi hänen henkeänsä. Maaliskuun
19 p:stä hän alkoi nopeasti heikontua. Siihen saakka hän oli
pienemmin ja suuremmin keskeytyksin jatkanut lukujaan, mutta nyt hän
sulki kaikki kirjat ja kiintyi ainoastaan Raamattuun, josta hän tuon
tuostakin vuoteessansa maaten luki ääneensä itsekseen. Maaliskuun
22 p. aamulla kuultiin hänen siten lukevan ääneensä, mutta kun
palvelija lyhyen hetkisen jälkeen meni huoneeseen kuulustamaan, oliko
mitään tarpeen, oli vuoteessa ruumis, ja Östringiä ei enää ollut.
Ihmissilmä ei ollut näkemässä hänen viimeistä taisteluaan. Pöydällä
vuoteen ääressä oli avattuna 16 ja 17 luku Johanneksen evankeliumia.
Siihen hän oli pysähtynyt. Näyttää kuin olisi kuolema näitä ihania,
lempeintä rakkautta henkiviä lukuja lukiessa odottamatta kohdannut
hänet ja ikäänkuin suutelolla irroittanut hänen kärsineen sielunsa
iäiseen elämään. -- Niin päättyivät Östringin päivät, ennenkuin
hän vielä oli täyttänyt 23 vuotta." -- Mitä kuolonsanoma merkitsi
Stenbäckille, ei ole jäänyt hänen sydämensä salaisuudeksi. Maaliskuun
27 p. hän kirjoitti edellämainituista kirjeistä kolmannen, jonka
otamme tähän kokonaan:
"Rakas isä! Hämmentyneenä, musertuneena ja sairain sydämin
kirjoitan nämä sanat. Suurin suru on kohdannut minua, mitä
elämässäni olen kokenut. Ainoa rakastettu ystäväni on kuollut.
Keskiviikkona toi kirje tohtori Granlundilta Hämeenlinnasta tämän
raskaan ja aivan odottamattoman sanoman. Hän kuoli tiistaina
22 p. aamulla. Edellisenä lauantaina olin vielä saanut häneltä
pitkän kirjeen, ja silloin hän luuli olevansa entisellään. Ah,
rakas isä, se on hirmuista. Olen yksin, ja mitä kaikkea olen
menettänyt, en saata sanoin sanoa. En tahdokaan sitä sanoa, ei
kukaan ole saava tietää, mitä me olimme toisillemme: ainoastaan
Jumala ja me itse sen tunnemme. Hänelle olen valittanut ja
ilmaissut kaikki suruni. Nyt en tahdo enää surra, niinkuin ne,
joilla ei ole mitään toivoa. Tie taivaaseen on Jumalan ystäville
suora ja lyhyt. Hän itse on seisonut juuri tässä vierelläni
ja pyyhkinyt kyynelet silmistäni. Mitä tulisi minusta, jollen
Jeesuksen sydämellä saisi itkeä tuskaani ja jollei Hänen
lohdutuksensa minua tukisi. Ellei minulla enää ole ketään
ystävää, niin Hän on oleva ainoa; niin, en tahdo ketään muuta;
niin lempeästi on Hänen kätensä levännyt, päälläni kaikessa
murheessa, että en koskaan tahdo tilaani toiseksi muuttumaan.
Sen vuoksi Hän katkaisee kaikki siteet sitoakseen sydämen sitä
enemmän ainoastaan itseensä -- ja enkö ole monasti rukoillut
Häntä ottamaan itseltäni kaikki, että Hän yksinään ottaisi ja
omistaisi koko sydämeni? Minä kiitän Häntä; minä saan kerran
paremmalla ylistyksellä kiittää Häntä -- ei Hän ole päästävä
minua kädestään, ennenkuin Hän asettaa minut kunniansa istuimelle
riemuunsa. Ylistys olkoon Hänelle -- kiittäkää Häntä te minun
kanssani, kiittäköön Häntä koko taivaan sotajoukko. Minusta
on kuin himmeä raja tämän ja tulevaisen elämän välillä yhä
kirkastuisi -- minusta on kuin jo lepäisin Hänen rinnallaan
samoinkuin ystäväni enkä enää muistaisi tämän maan murhetta,
viheliäisyyttä ja rauhattomuutta. Niin, sielumme on oleva vapaa
ja levollinen ja autuas, kun koko maan päällä ei ole ketään
kehenkä turvautua, ei ketään kehenkä kiinnittää sydämensä, vaan
ainoastaan Jumala, niinkuin kerran on oleva tuolla ylhäällä.
Oi, kuinka mielellään sydän taipuu Herran ohjaukseen, ja kuinka
mielellään antaa kaiken mennä menojaan, kun tietää, että Hän
elää ja hallitsee, joka on lukenut hiuskarvamme. Tuhat kertaa
tahtoisin antaa elämäni Hänen edestään, oi, jospa voisin tehdä
jotakin Hänen palveluksekseen! -- Nähkääs, isä, enkö minä olisi
pysyvä ja säilyvä loppuun asti? Minun puolestani rukoilee Jeesus
-- minun puolestani rukoilee myöskin hän, joka oli minulle
niin rakas. Olen tuntenut sen näinä päivinä, ettei hätä eikä
tuska eikä mikään muu ole erottava minua Jumalan rakkaudesta,
joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja se juuri on tämän murheen
jumalallinen hedelmä: tulkoon nyt mitä suruja ja vastuksia
hyvänsä, tiedän ennakolta, että Jumala niillä vain on kiinnittävä
minut lähemmäksi itseään, ja kiitän Häntä niistä jo nyt. Niiden
avulla Hän on opastava minua, Hän on lähettävä ne osoittaaksensa
vain rakkautensa ja armonsa runsautta -- kunnes minäkin paljon
murheen kautta saan astua Hänen valtakuntansa rauhaan. Oi
niin, en tahdo maallista hyvää turhamieliselle, häilyvälle
sielulleni; jätän sen Herran käteen ja jätän sovittajani sydämen
huomaan itseni kurittamisen ja rankaisemisen, että minäkin
pelastuisin. Rukoilen Häntä tekemään päinvastoin kuin mitä
tahdon ja toivon, etten koskaan kadottaisi rahtuakaan Hänen
armostaan. Ja sen Hän tekee, se Hänen täytyy tehdä rakkautensa
vuoksi meille kaikille. Hänen täytyy temmata pois kaikki, mikä
estää ja sitoo ja kahlehtii meitä, että ei kenkään hukkuisi, ja
siellä sallia meidän kaikkien langeta maahan ja rukoilla Häntä,
joka istuu valtaistuimella iankaikkisesti. Siellä myös saamme
tavata ystävämme milloinkaan enää eroamatta. -- Kiitän isää
sydämellisesti rahoista; aioin tässä kirjeessä pyytää, sillä
minulla ei ole paljoa jäljellä ja juuri tähän aikaan on useita
menoja. Jumala suokoon isälle runsaimman siunauksensa! Minä
syleilen Teitä, syleilköön Teitä myös Jumala! Lauri."
Yhtä syvästi kuin tässä kirjeessä on Stenbäck ilmilausunut
surunsa runoelmassa "Eräs yö". Runoelman, joka on kauneimpia
kirjallisuudessamme, hän kirjoitti muutamia päiviä myöhemmin,
Hämeenlinnassa pidettyjen hautajaisten jälkeen, ja se ilmaisee
aivan samaa mielialaa, niin että yksityiset sanat ja käänteetkin
muistuttavat kirjettä. Samoinkuin hän hämmästyneenä, musertuneena
aloittaa kirjeensä, seisoo hän haudan ääressä "musertuneena, jäykkänä
ja äänettömänä". Sittenkuin hän oli itkenyt ja taistellut koko pitkän
yön -- ja tämä ystävän haudalla valvottu yö ei ole sepitettyä --
tuli Jumala tuoden lohdutuksen, ja hän tuntee itsensä sovitetuksi,
vapaaksi ja iloiseksi siinä tiedossa, että ystävä ei lepää mustassa
haudassa, vaan ikuisen rakkauden povella. Samoinkuin hän kirjeessä
kirjoittaa, että hän ei voi eikä tahdo sanoa mitä oli menettänyt,
päättyy runoelma:
Och ingen människa förnam hans klagan,
Men i hans hjärta bodde, ljus och klar,
Den dyra bilden qvar.
[Eikä kukaan ihminen kuullut hänen valitustaan,
mutta hänen sydämessään asui valoisana ja kirkkaana
tallella tuo kallis kuva.]
"Tervehdyksessä Upsalalle" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka
kutsuu runoilijaa meren taakse, teki:
Att hvarje vårfröjd blektes och
Min själ blef stor, blef allvarsam.
[Että kaikki kevään riemut vaalenivat
ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]
Se on vaikeampi ymmärtää, kuin että _suru_ vaalentaa kevään riemun
ja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti
Östringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään
eroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja
se on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen,
kuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata
kirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan
avaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä
lopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys
Östringiin muodostaa.
Ensiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: "Minä olin
vainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo
mieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä
yhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa
enemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme
se suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen
innolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me
tahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys,
jonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja
kalliiksi." Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta
Holstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta
silti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen
jonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään.
-- "Kristillisyys", sanoo Stenbäck, "ei ole olemassa mietiskelyjä
varten, vaan -- -- ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja
oikeastaan _elääksensä_ kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat
Kristuksen suuren sanan: Se, joka _tekee_ minun Isäni tahdon, hän --
eikä kukaan muu -- on _havaitseva."_
Tehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää
pääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana
hän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään,
johon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on
antautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin
suurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni
hyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan
kelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä
epätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset
ylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja
toverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan
ensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen.
Jonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä
ulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen
sielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys
uhkasi vallata hänet. -- Östringin sielun syvyydessä paloi salainen
levottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja
jonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä
näytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja
josta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei
hän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. -- Tämän levottomuuden
ajamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen,
velton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon,
joka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä
asioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan
ja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä
maata että taivasta varten. -- -- Sittenkuin Östring oli enemmän
perehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan
korporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen
piirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle
innostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja
elähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta
yhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku
pyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa;
ja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se
osakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella
levottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät
samaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On
varmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus
osakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka
kaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa
sisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta
tästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi
ihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan
osakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella
ja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota
vailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. --
Kuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä
siihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian
tutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen
johdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin
esti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva
henkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta
sen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi
(rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle -- ne syntyivät
samaan aikaan!). -- Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin
joksikin aikaa yliopistosta.
Tähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen
harrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme,
nimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin
kahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset
meidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän
näki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi
toisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet,
höltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet
hänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä
pois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi
sitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi
kadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle
itselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt
hänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja
mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma,
josta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän
näki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja
vavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa
ettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea
iäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä
ollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän
oli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut
kaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen
elävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä
oli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa
itsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa
ja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään
järkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja
Jumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli
kuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului
voittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen
pyhä; ellei joku uudestisynny -- --, ellette käänny ja tule niinkuin
lapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli
kirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat,
mutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan!
Tämä on _herätys_, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut
ensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. -- -- Tässä ei
filosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja
perinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut
joutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja
kristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys
ja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen
ja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata.
Luonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen
uudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin
hänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että
sellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa
sielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin,
synnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. -- Siten hän
palasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä
hän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat
kiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan
Jumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri
ympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän
yksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! -- Kaikki herätti
toivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen
puolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt
toisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään,
kun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi
palavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen
hän!
* * * * *
Olemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta
kuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä
on, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu
häneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata
ylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä
kirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu "hukatuista"
Upsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin
kuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen
silmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut
osakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä
Östringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat
taistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla
kertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä,
jonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa
ja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa.
[Helsingfors Morgonbladissa 1838, n:o 3, on kirjoitus "Reflexioner
öfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)", joka tietääksemme on
ainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä
todennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen
jälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä
vastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]
Taustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut,
tulevat runoelmat sellaiset kuin _"Öisiä säveliä"_ ymmärrettäviksi,
ne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä
valonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä
yksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui,
"kunnes Luoja toi lohdun" ja rauhan "soinnut" virisivät soimaan
huomenessa. Runoelmaa _"Katumus"_ pidämme, kuten jo on mainittu,
vanhimpana "Öisistä sävelistä". Sitä mielipidettä ei puolusta
ainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä
enemmän, että se "Tidningar i andliga ämnen" lehdessä esiintyy hyvin
paljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman
mukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.
[Lehdessä runoelma kuuluu seuraavasti:
Låt upp, låt upp! Är jag förkastad vorden
Ifrån de fulltbesatta nattvardsborden?
Barmhärtige, är Du min Gud ej mer?
Hör Du mig ej, när jag med suckan ber?
Ja, jag har syndat, mycket har jag brutit;
Din helga nåd den har jag själf förskjutit.
Ett mörkt och dystert djup mitt hjärta är,
Och endast synd och otro härska där.
Ack, utan Gud hvad är allt lif på jorden? --
Ett dödens barn och domens är jag vorden;
För mig finns intet hopp i dödens stund,
För mig finns intet hopp på jordens rund.
Jag nedtryckt är och mina tårar rinna,
Men ingen tröstare kan här jag finna.
O, sluter äfven Du din famn för mig?
Ja väl, ja väl; -- föraktat har jag Dig.
Där sitter Du och i din bok Du skrifver,
Rättfärdige, hvad jag mot Dig bedrifver,
Tills måttet fylles, tills Du stöter bort
Förbrytarn från ditt anlet innan kort.
Hvart skall jag fly? Jag kan ej Herren bida,
Hans helga vrede kan jag icke lida.
Hvart skall jag fly? -- O, måste jag alltså
I mina synder dö och domen få?
Allt hvad mig fordom glädt, mig öfvergifver;
Hvad mig en vinning var, till stoft det blifver.
En blottad brottsling står för Herren jag
Och hör min dom ifrån Hans helga lag. --
O Gud, dock var i mina första dagar
Med mig din frid, som alla moln förjagar.
Då var din milda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.
O Jesus, Du min barndomsvän, förbarma
Dig öfver mig förtappade och arma!
Kan Du din fiende förlossa än
Och gifva din förspillda nåd igen?
O Du, som kom att syndens skuld borttaga!
O Du, som är så mäktig i de svaga,
För mig igenom helvete oeh död,
Men för mig blott till Dig, ur synd och nöd!
Så ond jag är, vill jag ditt kors omsluta;
Du skall mig ej, Du kan mig ej förskjuta.
Jag ångerns bittra tår vill gråta här,
Att jag för evigt ej må gråta där.
Avaja! avaja! Olenko hyljätyksi jäänyt
täysinäisiltä ehtoollispöydiltä?
Isä laupias, etkö enää ole minun Jumalani?
Etkö minua kuule, kun huokaan ja rukoilen?
Niin, olen syntiä tehnyt, paljon olen rikkonut;
Sinun pyhästä armostasi olen itse luopunut.
Pimeä ja synkkä syvyys on minun sydämeni,
ja ainoastaan synti ja epäusko vallitsee siellä.
Ah, Jumalatta mitä on kaikki elämä maan päällä? --
Kuoleman ja tuomion lapsi on minusta tullut;
minulla ei ole mitään toivoa kuoleman hetkellä,
minulla ei ole mitään toivoa koko maan piirissä.
Minä olen masentunut, ja kyyneleni vuotaa,
mutta ketään lohduttajaa en voi löytää täällä.
Oi, suljetko Sinäkin sylisi minulta?
Niin, niin; -- olen Sinua ylenkatsonut.
Siellä Sinä istut ja kirjoitat kirjaasi,
Vanhurskas, mitä teen Sinua vastaan,
kunnes mitta täyttyy, kunnes sysäät pois
rikkojan kasvojesi edestä ennen pitkää.
Minne pakenen? En voi odottaa Herraa,
en voi kestää hänen pyhää vihaansa.
Minne pakenen? -- Oi, täytyykö minun siis
synteihini kuolla ja saada tuomio?
Kaikki entiset iloni jättävät minut;
mikä minulle oli voitto, muuttuu tomuksi.
Paljastettuna pahantekijänä seison Herran edessä
ja kuulen tuomioni Hänen pyhästä laistaan. --
Oi Jumala, olihan ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Sinun rauhasi, joka karkoittaa kaikki pilvet.
Silloin oli Sinun lempeä enkelisi alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.
Oi Jeesus, lapsuudenystäväni,
armahda minua kadotettua ja kurjaa!
Voitko vielä vihollisesi lunastaa
ja antaa menetetyn armosi jälleen?
Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!
Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,
johdata minut kautta helvetin ja kuolon,
mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!
Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;
Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.
Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,
etten siellä itkisi iankaikkisesti.
Viimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä
esiintyvän "Tidningar i andliga ämnen" lehden arvostelijan mielestä
harhaoppinen, koska muka ainoastaan _yksi_ on astunut alas helvettiin
ja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M:ssa (1838, n:o 52-53)
vastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka
Stenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla
tavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]
Tullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen
kirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi
mainita, että se muistuttaa "ehtoollisrukouksia", joiden aika
silloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle
katseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen
hän laulaa:
Dock var med mig i mina första dagar
Guds frid, som alla syndens moln förjagar,
Då var hans goda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.
[Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,
silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]
Muutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre
(joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan
alaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa
tuomitsee runoutensa:
Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,
Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,
Af diktens drömmar full min arma själ
Låg utan Gud och fann ändock sig väl.
[Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,
Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,
täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni
ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]
Kahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa _"Huokaus"_,
joka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin
kirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa
Östringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa:
Hur mörkt är allt i detta dödens hus!
[Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]
niin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden
tunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja
hänen ystävälleen, ja kun hän
-- vandrar irrande förutan frid,
En bleknad skugga från en bättre tid,
[vaeltaa eksyksissä rauhatonna,
vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]
sekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön
kulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,
-- -- -- lilla lif, det lugna,
Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:
Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!
[-- -- -- rauhallista pikku elämää,
hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut;
haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]
niin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin
vilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa
peittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen
silmäyksen entisyyteen:
O, hvarför svällde någonsin mitt bröst
Af stora aningar, af ljuf förtjusning?
Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?
Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,
Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle
Förklara hjärtats djup och jordens rund,
En stund! ack! blott en kort bevingad stund?
Den strålen innerst i min själ dock gick,
Den var mitt lif i de försvunna åren;
Och lifvet öppet för min fria blick
Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.
[Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan
suuret aavistukset, suloinen hurmaus?
Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä?
Miksi on päihtynyt katseeni
iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen
kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin,
hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!
Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään,
se oli elämäni noina menneinä vuosina;
ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni
kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]
Mutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on
autio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus
väikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä
päivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa
ikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. -- Ja sitten hän
jatkaa kysyen:
O, fattigdom i min förbrända själ,
Där kalla lik af forna fröjder sofva!
[Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,
missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]
onko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta
lähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja
kestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:
Ack, tålamod! platt intet eger jag
Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.
Jag vill ej domnad lefva lifvets dag
Med tålamodets tunga tröst till lisa;
Jag kan ej se af all min vår, som glänste,
Blott detta murkna, mörka minne qvar
Och denna oro, som ett mål ej har.
[Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla
tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän.
En tahdo elää horroksessa eloni päivää
kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani;
en saata nähdä kaiken kevääni loistosta
tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa
ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]
Tähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään
lohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että
Dock stundom bilden af den man, som brinner
Af qval i bitter kamp och dolda strider,
Till dess han fri, försonad breder ut
Sitt inres rikedom med fröjd till slut.
[Ikäänkuin ukkospilven salama
toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa
tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä,
kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten
levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]
Se on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien
vapauteen ja sovitukseen.
Kuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa
_"Murheelle"_. Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat
henget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka
hän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa
koskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta
sisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.
Den dunkelblåa slöjan upp du slår,
Och kronan glänser i ditt mörka hår;
Men hög och huld du räcker ut din hand
Och vinkar vänligt till ditt stilla land,
O milda moder sorg.
[Sinä nostat hämäränsinisen huntusi,
ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi;
mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi
ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi,
oi lempeä emo murhe.]
Kuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien
kuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, "joka
on syvin ihmiselämässä", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin
suru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän
tuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy
saattajattareltaan:
Är du ej jordelifvets drottning, är
Du tröstande hvart brustet hjärta när?
Har du ej redan vid min vagga stått
Och sjungit sången om min lefnads lott,
O milda moder sorg?
[Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko
läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?
Etkö jo seisonut kehtoni ääressä
ja laulanut laulua eloni kohtalosta,
oi lempeä emo murhe?]
Kysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen
kasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan:
Ha, för mitt öga brister sönder skyn;
Hvad ljusa världar öppnas för min syn!
Hvad evigt hopp igenom detta bröst
Far som en blixt med ljus och ljuflig tröst,
O milda moder sorg!
[Haa, silmäni edestä hajoaa pilvi;
mitä valoisia maailmoita aukeaa katseelleni!
Mikä iäinen toivo tunkee kautta rintani
kuin salama tuoden valon ja ihanan lohdutuksen,
oi lempeä emo murhe!]
Ja loppustroofissa näemme murheen hengettären puhtaana ja kirkkaana
kohoavan lumivalkoisin siivin ja vievän kärsivän valon maahan.
Runoelma _"Juomingit"_, ainoa, joka tähän saakka vielä on
mainitsematta ja joka aloittaa sikermän "Öisiä säveliä", on
epäilemättä myöhemmin kirjoitettu kuin yksikään muista. On luultavaa,
että Stenbäck kirjoitti sen vasta silloin, kun hän järjesti nuo
eri aikoina sepitetyt runoelmat ja antoi niille yhteisen nimen.
Yhtä syvältä runoilijan sisimmästä kuin muut laulut soivat, yhtä
vähän on "Juomingeilla" tekemistä hänen persoonallisen elämänsä
kanssa. Että hän ylioppilasaikanaan on nähnyt jotakin siinä
kuvaamastaan todellisuudesta, on tosin epäilemätöntä, mutta se
ei estä Esseniä olemasta oikeassa vakuuttaessaan, että Stenbäck
ei koskaan ottanut osaa moisiin juominkeihin. Hän ei luultavasti
koskaan olisi kirjoittanut runoelmaa, jollei hän olisi tahtonut saada
taiteellisesti luontevaan asuun runosikermää, jonka hän oli päättänyt
jättää kilpakirjoituksena osakunnalle. Topeliuksen päiväkirjan mukaan
(osakunnan pöytäkirjat 18 p:stä huhtik. 1836 20 p:ään maalisk.
1839 ovat hukkuneet) tiedämme, että se tapahtui syyslukukaudella
1836 ja että Stenbäck sai suuren palkinnon, kuusi tukaattia, joka
silloin ensi kerran tuli käytäntöön. Kuraattori Nervander avasi
lukukausijuhlan 11 p. marrask. mainitsemalla tämän. Samana iltana
luettiin runoelmat julki ja "saavuttivat yleistä suosiota". Tuskinpa
lienee mikään ylioppilasosakunta antanut palkintoa suurempiarvoisista
runoelmista mitä sekä sisällykseen että muotoon tulee.
* * * * *
Syyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan
pöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors
Morgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme,
että hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta
samalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan
tai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta
ulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta
osakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg
valittiin miltei yksimielisesti. "Osakunnan jäsenet, iloissaan
tästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että
sen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi,
valitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M.
A. Castrén, Topelius ja O. Heikel", esittämään osakunnan nöyrän
pyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet
viettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta
palasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. _Strömborg_, J. L.
Runeberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi
olemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan,
jonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota
paitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään
auktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p:nä huhtikuuta taas
"ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää
manallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J.
Östringin muistoa" -- asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä
tiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa
on, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos
lisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck
syyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä
muistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen
kilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että
Stenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun
alussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa
tuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.
Helsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836
vain yhden kerran, nimittäin runoelmassa "Margerithan usko", josta jo
on ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin
kynästä. N:ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa
mainittu runoelma "Lemmikki" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä
1830, mutta nimimerkillä _Ö--g_. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen
Östringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman
sillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring
olisi vaikuttanut sen syntyyn -- mutta miten? sitä ei kukaan enää
voine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa
sekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan.
Kenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning.
Sitten tapaamme n:ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck
oli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne
eivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat
kertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma,
joka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä
huolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein
ymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen
ansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa
laakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten --
vastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti
palautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n:ossa 68 (12
p. syysk.) Uhlandin runoelman käännös "Den Nattlige Riddarn",
nimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu
runokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä
piiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut
esiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden
eräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa "Bref till en
vän", n:ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto "uskonnollisista
romaaneista", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava,
ettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea
sanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi
kirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin
Stenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta.
Kenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle,
vaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja
avomielisemmäksi.
_Uskonnollisista romaaneista_.
Olet siis lukenut "Qvinnorna", ["Qvinnorna" samoinkuin "Vännerna"
oli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835)
romaaneja, ja niiden tekijä oli "författarinnan till Cousinerna",
s.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun
asti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka
yleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa,
olivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin
suomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja
erityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka
Ruotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on
"Ruotsalaisissa varjokuvissaan" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman
sivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.]
sinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt
ylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja
sen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi
ihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt
mielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein
on eteesi kuvannut. -- Tuo ihastus ja nuo toiveet -- kauniita ne
ovat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä
tuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet
tuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja
kuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle!
Olen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi
kumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti!
Mutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä
saat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.
Sinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota "Vännerna", "Qvinnorna"
y.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei
ainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan
koko lukevalle yleisölle -- sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen
ajan merkki.
Voivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan
korkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista
uskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen.
"Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki
ensimmäisen romaanin tulevan painosta" -- on joku sanonut, en muista
kuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni
siihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti
sanotaan _hyviksi romaaneiksi_, sisältävät turmelusta ainoastaan
vähäisemmän määrän -- väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi
perustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos
antaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä,
kykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, _ainoaa_ tietä, joka
voi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa
viitoitettua autuuden järjestystä. -- "Katsot asiaa liian ankaralta
kannalta!" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan
meidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä,
mitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja
sen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen,
minkä tämä keveä ruoka -- romaaninlukeminen -- riistää, niin
suostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään
muotoa tahdo peruuttaa.
Mutta palataksemme _uskonnollisiin romaaneihin_ on kysymys: voivatko
_nekin_ olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat _totista_ uskonnollista
henkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin
kyllä -- mikäli henki _voi_ olla tosi, olematta silti elämääantava
henki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi
herättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa
kieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja
luottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää
ja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi
kestää, niin pian kuin se -- sanalla sanoen -- ei lähde ainoasta
oikeasta perustuksesta, _uskon_ perustuksesta. Elämääantava on siksi
ainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa
koko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka
olemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa,
ei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. --
Totisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole
perinpohjaisesti _opettava_. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa
korkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku
romaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen
olla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on "huutavan ääni
korvessa", joka lakkaamatta _häiritsee_ niiden omiatuntoja, joita
sen, romaanina, oli tarkoitus _huvittaa_. -- Ja tottahan se silloin
lakkaisi olemasta romaani.
Mutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän
suvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä
vastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia
kuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat
osakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto
on niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä
sopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja
Hänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät
tyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa --
kaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes
aavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään
on tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla
sanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. -- "Minua
tosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt
on" -- Jes. 58: 2. -- Kaikki tämä sopii varsin hyvin _sivistyneille
kristityillemme_, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin
siitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja
mikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä
Linda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa
avukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä
"vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa
helvetin ja iankaikkisen kadotuksen"; pane hänet musertuneen sydämen
syvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla
sanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen
kääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa
kirjoissamme säädetään -- niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja
ystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on
haaveilija!
"Taas liian ankara!" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin
seuraavaan tapaan: "Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan
sanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät
niin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa
ja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja
vähitellen johdattaa siihen." -- Ymmärrän, ymmärrän! Mutta _kuinka
pitkälle_ luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti
maittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä
itsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi
tällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on
yksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt
uskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin
heidän oma tunteellinen sydämensä. -- Pane nuo sievät pikku "Naiset"
ja "Ystävykset", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, "Hartaushetkien",
[Saksasta ruotsinnettu teos: _"Andaktsstunder eller Christeliga
betraktelser_ för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste
föremål". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää
Tidn. i andl. ämnen 1837, n:o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.]
"Valistettujen uskonnon" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen
kera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön
saadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi
ja punahohtaviksi -- ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada
meidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine
kullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka
ovat täynnä kuolleitten luita!
"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä
kohteliailla sanoilla", sen tiedämme Lutherin suusta -- ja hänen
sanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. "Nousemiseksi tai
lankeemukseksi" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja
puolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas
turvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos,
minkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät
saamaan aikaan. "Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla
vuorilla" -- Jer. 3: 23. --
Jos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan
mitä tavallisesti "uskonnollisilla romaaneilla" ymmärretään,
noita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä
rakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen
sanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa
olevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki
romaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain
turmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä
vastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät
mahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä
olevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin
ollakseen "uskonnollisesti sivistävä" tulee "olla täydellinen
dogmatiikka" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!).
Kuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki
runous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei
tehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka
oli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen
loppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg)
on pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että
"vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä,
ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan
sijaa lehdessä". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino
toiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta
1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille
käsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa
kanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden
vallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja
ja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää
ainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen
päämäärään.
* * * * *
Varmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua
promotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m.
saivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi
erotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä
niin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti
sen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p.
kesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, "lähimmälle
maaseudulle, Degeröhön", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän
palasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä
kahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan
kuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi
ainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen,
että hän "muutamia kuukausia" häilyi elämän ja kuoleman välillä.
Tästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin
heikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja.
Ainoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää
luulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin
kuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan
tenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja,
joka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin
kontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa,
että hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä
lähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja
runotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.
Päättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui
hänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837
oli näet häneltä siinä (n:o 13) taas avuste. Se on runoelma "Kirje
ystävälleni" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän
nimimerkittä. N:ossa 26 (10 p. huhtik.) on "Meri" nimimerkillä
S. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu
ensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin
epäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on
se todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon
täydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi
kuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin
runoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n:ossa
33 (5 p. toukok.) "Bachoksen kuvapatsas" Uhlandin mukaan sekä n:ossa
34 (8 p. toukok.) kolme _"Gaseelia"_: I. On taivaassa mun kaikki
ystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun
Vapahtajain kuolemast' on noussut.
Näiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa
muutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt.
_Strömborg_, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut
päiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona
kuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: "Runeberg ja Nervander
pitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana."
Tähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän
kirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta
pois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan "neroa,
voimaa ja alkuperäisyyttä". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa
Rückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki,
jolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden
joukossa muutamia "gaseeleja". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten
saattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon,
jota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin
antoi nimen "Sointuja". Runomuodon omituisuus on siinä, että se
loppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet,
sitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin
ikään kaksisäkeistä stroofia -- huolimatta mikä stroofien luku on
(tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on
käytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin
ajatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä.
Itämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä
osittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan
sen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan
sieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan
esteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon
katsoen.
Ei ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi
aikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen
rauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen
runoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran
taudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse,
ja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen
terveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:
O rikedom i Herrans nåd och makt!
Beständigt ger på mig hans öga akt.
Beständigt mig med ljusa vingepar
Kringsväfvar skyddande hans englavakt.
Och Andans kraft och fridens helga ro
Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.
[Oi runsautta Herran armon ja voiman!
Alati hänen silmänsä minua vartioi.
Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen
hänen suojeleva enkelivartionsa.
Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon
hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]
Raju sydän on muuttunut "araksi", mutta myöskin hiljaiseksi ja
levolliseksi. -- Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään,
joiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain
riemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän
tervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran
hänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja
kevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa
ja iloa. -- Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä
tapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka "Tidningar i andliga
ämnen" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n:o 22, 16 p. kesäk.).
Ensimmäinen: "Kun aamusella kuljin ohi ikkunan", on hurskas pikku
laatukuva; toinen: "Miss' uskoa mä maassa löytänen?" uskovan sielun
ja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: "Kun ulos astun majastani,
oi ollos läsnä!" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.
Vielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit
olivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:
Hvart skalden kommer, slår hans hand
I strängens guld med fröjd;
Han underna från diktens land
Förkunnar rik och nöjd.
Då ljusnar himlen, jorden står
Därunder lik en brud,
Men öfver land och vatten går
Den rena lyrans ljud.
[Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä
riemuiten kielien kultaa;
runon maan ihmeitä hän
kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.
Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen
alla on kuin morsian,
mutta yli maitten ja vetten
vierii puhtaan kantelon sointu.]
Niin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut
Ehrströmin "Joutseneen" sepittämällä sävelellä laulettavaksi
Runebergin jäähyväisjuhlassa "Sparbankenin" ravintolassa Töölönlahden
rannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta
osakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä
päätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg
ja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen
runoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen "lämpimin sanoin
ja täysin sydämin" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka
osaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa,
joka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia
ja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck
kaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen
iloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison
rakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta
asettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta
kaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt
avomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.
Kohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p:stä huhtik.
jättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm
Alceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi
1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden
promotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius
oli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä
kaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut
novellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa
saatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului
varmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin
ennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi
ensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu
kirjoitus "Eräs kesäilta", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien
kuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n:ossa 42 (9 p. kesäk.)
aikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma "Hyvää
huomenta, Johannekselle"; n:ossa 44 (16 p. kesäk.) "Murheelle"
sarjasta "Öisiä säveliä"; n:ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi
"Kuninkaanpoika" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut
runojensa joukkoon, sekä n:ossa 59 (7 p. elok.) "Emännän tytär"
(Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.
* * * * *
Kesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää
olleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli
kokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät
selvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä,
jonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta
eikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva
osa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:
"Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella
sain Helsingissä -- ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin
opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin
painattaa Morgonbladiin." (Sitten seuraa lyhyt selonteko
kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta
taudista.) "Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut
vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof.
Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785,
kirkkoherrana Helsingissä v:sta 1824, saanut professorin
arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia
teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten,
jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet
tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt
suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan.
Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata
Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja
pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi
temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän
on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani
sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen
ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan
alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen,
tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja
voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille
julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on
vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen
rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en
kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi,
että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut
samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa.
Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on
hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää
minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko
helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän
on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa
ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja
kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon
hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut
minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän
sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa
autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva
kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein
houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi,
sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää.
Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat,
jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne
rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät
myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt
ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen
ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän
kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen
ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän
kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa
ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle
tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt
ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen
kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan
alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole
ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää
häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä
on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme
panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän
läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen
eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen." -- -- --
Tuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään
kuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta
ajalta koskevat pääasiallisesti _heidän_ sisällistä tilaansa, veli
kun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja
heidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja
lauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana
saamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä
luottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla
"laulaen ja soittaen kuin lapsi". Kuitenkin on tie selvä, ja se
palava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän
veljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina
vuosina.
Kotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä
syksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin,
kanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä
seurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä
lempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli
ollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika,
syntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana
hän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden
vuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen
matkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä
toimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia
että soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut
kaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti
maisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen
ensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen
seurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen
että kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä,
joka -- sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän
on liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen
-- varoitti häntä "esteettisistä houreista ja musikaalisista
kuvitteluista", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan
itsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta,
mihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran
eräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa
kanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut,
kehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään
mainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi
mainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle
(nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen
kera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä
käynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä
voi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli
jotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi
vaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen
hienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja
läheisemmälle ystävyydelle.