[Morsiosi jätit synnin pimeyden kahleisiin --]
Tähän päättyy katkelma, mutta aihe on kuitenkin selvä. Tarkoituksena
on ollut kuvata herätyksen aikaansaama traagillinen rikkoutuminen
kahden rakastavan välillä.
Samalla paperilla on myöskin valmiiksi kirjoitettu runoelma
"Luontokappalten kuoro" (Chor af kreaturen), joka itse asiassa on
sama, mikä nimellä _"Luontokappalten huokaus"_ on runokokoelmassa,
ihanimpia mitä Stenbäck on kirjoittanut. Merkillistä kyllä se
ei alkujaan ole ajateltu yksinään olevaksi, vaan kuuluvaksi
runosikermään. Se näkyy siitä, että runoilija myös on aloittanut
runoelman nimeltä "Elementtien kuoro" (Chor af elementerna), jota
kuitenkin on kirjoitettu vain sanat: "Hvad lider natten, och när."
Itse motiivi antaa taas aihetta siihen luuloon, että Stagneliuksen
runoelmat siihen aikaan ovat vaikuttaneet Stenbäckiin, sillä
jälkimmäisessä kokoelmassa "Liljor i Saron" on laulu "Kreaturens
suckan", jota paitsi sama runoilija on kirjoittanut runosikermän
"Elementerna". Kumminkin supistuu yhtäpitäväisyys ainoastaan
aiheeseen. Stagnelius tulkitsee, gnostillisen maailmankäsityksensä
mukaisesti, luomakunnan huokauksen kehoitukseksi ihmisille kohoamaan
alkuelämään, ideain maailmaan, ja samalla aineen kahleista
vapauttamaan myöskin luontokappaleet, joita "maagillisesti" ajaa sama
voima kuin ihmistäkin. Stenbäckin runoelma taas on korkealentoinen
mukailu Paavalin kirjeestä roomalaisille, 8: 19-22. Minkä aavistuksen
luomakunnan kaipauksen ja toivon päämäärästä, kadotetun viattomuuden
onnesta, antaakaan neljäs stroofi:
Hvem ger oss igen vår första frid,
den klingande morgonens frid,
Då värma oss gaf Guds bröst, och ljuft
vi hvilade alla därvid;
Då blickande upp, hans klara ljus
vi saliga sågo en gång
Vid englarnas chor, som skalf i skyn,
och morgonstjärnornas sång?
Hvem ger oss tillbaka morgonens tid,
Vår första frid?
[Kuka antaa meille jälleen ensimmäisen rauhamme,
helkkyvän aamun rauhan,
kun lämpöä soi meille Luojan syli, ja me kaikki
suloisesti lepäsimme sen suojassa;
kun kohotetuin katsein autuaina näimme kerran
hänen kirkkaan valonsa kuullen enkelien kuoron,
joka soi pilvissä, ja aamutähtien laulun?
Kuka antaa meille jälleen aamun ajan,
ensimmäisen rauhamme?]
Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa runon syvää liikutusta
väräjävine rytmeineen kirjoitetuksi yhtä vauhtia, yhdellä ainoalla
vähäpätöisellä korjauksella.
Lopuksi on tässä yhteydessä merkittävä paljoa aikaisemmin
aloitettu, mutta vasta nyt päätetty runoelma, _"Kohtauksia eräästä
murhenäytelmästä"_ (Scener ur ett sorgespel), joka huolimatta
nimestään on niin valmis kuin tarkoitus on koskaan ollut. Sen aihe on
sama kuin "Rudolf" katkelman; mottona sillä ovat Franzénin säkeet:
Gif akt! det helga riket
är ej af denna värld;
ej af dess vise funnet,
ej af dess hjältar vunnet --
[Huomaa! pyhä valtakunta
ei ole tästä maailmasta;
ei sen viisasten löytämä,
ei sen väkevien valloittama --]
ja sen muodostaa kolme kohtausta eli osaa. Ensimmäisessä, jonka nimi
on "Jäähyväiset" (Afskedet), Raimar-sankari lähtiessään sotaretkelle
voittaakseen mainetta ja kunniaa lausuu hyvästi morsiamelleen,
Margerithalle. Ensin tämä ei tahdo häntä päästää, mutta kun sulho
innostunein sanoin on kuvannut, kuinka esi-isien esimerkki ja
syvät äänet hänen sisässään kehoittavat häntä menemään, kuinka hän
palatessaan ylpeänä sankariteoistaan on laskeva voitokkaan kalpansa
morsiamensa jalkain juureen, Margeritha itsekin kehoittaa häntä
lähtemään.
Toinen osa, "Margerithan usko" (Margerithas tro), jonka runoilija
itse on julkaissut Helsingfors Morgonbladissa (1836, n:o 60,
15 p. elok.), on pitkä yksinpuhelu, jossa Margeritha tunnustaa
vastaanottaneensa kristinuskon. Maahan tullut munkki ("Pater" = Isä)
on häntä opettanut ja kastanut hänet. Jumalan suoman armon tunnossa
hän on onnellinen ja valmis kantamaan tuskaa ja ristiä, joka ehkä on
hänelle määrätty.
Runoelman kolmannessa osassa, "Kirous" (Förbannelsen), esiintyy
Margeritha ensin yksinään. On aamu, hän "polvistuu alttarin ääreen
metsässä" ja laulaa seuraavan laulun (jossa vähän muutettuna
tunnemme viimeisen kappaleen runosikermästä "Rukouksia ensimmäisellä
herranehtoollisellani"):
Jag är så glad, jag är så nöjd;
I Herren Gud har jag min fröjd.
För honom sjunger jag min sång,
Och sjunger om den än en gång,
Och än en gång.
Ej fruktar jag min framtidsdag;
Si, af Guds englar ledes jag.
Och skulle allt då väl ej gå?
Och skulle då jag glad ej nå
En gång min graf?
Till Herren Jesus kan jag fly,
När morgonsolens strålar gry;
Och vid hans fötter finner jag,
Att denna dag och hvarje dag
Hans nåd är ny.
Hans Ord är mig ett dagligt bröd,
Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd.
Därvid förblifver jag och vet,
Att det består i evighet,
Fast allt förgås. --
Hvi frågar jag hur himlen är,
Hvad saligheter vänta där?
Jag har ju himlen i min barm,
När bönen flyger fri och varm
Till Herren Gud.
O, låt mig af mitt hjärtas grund
Tillbedja dig hvarenda stund,
Och tjäna dig och älska dig,
Som allraförst har älskat mig
Och älskar än.
[Olen niin iloinen, niin tyytyväinen;
Herrassa Jumalassa on minun riemuni.
Hänelle minä laulan lauluni,
ja laulan sen vielä kerran,
ja vielä kerran.
En pelkää, tulevia päiviä;
katso, Jumalan enkelit minua johtavat.
Eikö silloin kaikki kävisi hyvin?
Ja enkö silloin kerran iloisena
saavuttaisi hautaani?
Herran Jeesuksen turviin voin paeta,
kun aamuauringon säteet koittavat;
ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen,
että tänä päivänä ja joka päivä
hänen armonsa on uusi.
Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä,
se on minun miekkani, sauvani, tukeni.
Siinä pysyn ja tiedän,
että se säilyy iankaikkisesti,
vaikka kaikki hukkuu. --
Miksi kysyn, kuinka taivaassa on,
mitkä autuudet siellä odottavat?
Minullahan on taivas povessani,
kun rukous kohoaa vapaana ja palavana
Herran Jumalan luo.
Oi, anna minun sydämeni pohjasta
rukoilla sinua joka hetki,
ja palvella ja rakastaa sinua,
joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua
ja vieläkin rakastat.]
Silloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden
pappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian?
Margeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin
synkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa
totuuden --
Icke är jag mer densamma,
Prisad vare därför Herren!
Som den fångna fågeln fröjdas,
när den får med fria vingar
sväfva sjungande mot solen,
som den blinde gläds, när ljuset
lyser ljufligt i hans öga,
si, så fröjdas ock mitt hjärta,
gläder sig i Gud min ande;
ty Han har mig fört ur dödens
djupa, dystra dal till lifvet.
[En ole enää sama,
ylistys Herralle siitä!
Niinkuin vangittu lintu riemuitsee,
kun se vapain siivin saa liitää
laulaen kohti aurinkoa,
niinkuin sokea iloitsee, kun valo
suloisesti loistaa hänen silmäänsä,
katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee,
niin iloitsee minun henkeni Jumalassa;
sillä Hän on johtanut minut kuolon
syvästä, synkästä laaksosta elämään.]
Jumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on
nyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja
syntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa
itselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit
taas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa;
rakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja
maan riemua.
Icke kan du stå förskjuten,
ensam i den vida världen;
icke kan du mörk och dyster
lefva så det långa lifvet.
Nej, kom åter Margeritha,
älskade i mina armar!
[Et voi seisoa hylättynä,
yksin avarassa maailmassa;
et voi noin synkkänä ja kolkkona
elää pitkää elämääsi.
Ei, tule Margeritha,
rakastettu, jälleen syliini!]
Mutta neito vastaa:
Är jag ensam, när jag eger
med mig Gud och alla englar?
Är jag mörk och dyster, Raimar,
när jag känner i mitt hjärta
evighetens frid och glädje?
[Olenko yksin, kun minun kerallani
on Jumala ja kaikki enkelit?
Olenko synkkä ja kolkko, Raimar,
kun tunnen sydämessäni
iäisyyden rauhan ja ilon?]
Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi
hänelle uskallusta ja voittoa:
I mitt hjärtas djup jag känner,
att jag kan bestå till ändan
och en stund för lifvets krona
lida jordens vedermöda.
Vill den arma själen svikta,
när med giftig tunga världen
sjunger om sin lust och glädje,
si, så eger jag en trogen
vän, som kan mig väl bevara.
Till Hans kors jag vill mig smyga
och för Hans försonings fullhet
bedja om Hans Andas bistånd. -- --
[Sydämeni syvyydessä tunnen,
että voin kestää loppuun asti
ja kärsiä hetken maan vastuksia
elämän kruunun saadakseni.
Jos sielu raukka on horjumaisillaan,
kun maailma myrkkykielin
laulaa hekkumataan ja iloaan,
katso, minulla on uskollinen
ystävä, joka voi minut hyvin varjella.
Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä
ja Hänen sovituksensa runsauden edessä
rukoilla Hänen Henkensä apua. -- --]
Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä,
mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt
sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän
kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi,
ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä
hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.
Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän
julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia
eräästä murhenäytelmästä" -- muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään
ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy
kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää
mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan
kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö
hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien
maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien
heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle
runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn
naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on
ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan
ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee
vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa
ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa.
Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut
meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden,
ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun
sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi
unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin
ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen
tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta
kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin
kirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin
Margerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan
vastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on
kuitenkin valoisaa ja "evankelisen rakkaudellista", se tuntuu enemmän
runoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta
uudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla
mielestämme näissä "Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" on ilmaus
herätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.
Kuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla
lukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun
sopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin,
Snellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin,
että oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen
kolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä
kilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen "Kohtauksia
eräästä murhenäytelmästä", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p.
1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin
kirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen "varsinkaan
draamalliselta näkökannalta arvosteltuna" ei oltu katsottu täysin
vastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten,
"vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti
lyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi". Sitävastoin annettiin
toinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa
runomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä.
Ensimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja
Stenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta.
Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että
sisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa,
että Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi "Margerithan uskon"
Helsingfors Morgonbladissa.
* * * * *
Seurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen
elämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi
jättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen
uskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi
maassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835
tapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.
Se herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo)
"säädyttömällä puoluenimellä" _pietismi_, kohosi korkeimmilleen
30- ja 40-luvulla, johti -- kirkkohistoriallisesti katsoen --
sukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten
edustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin
oli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle
kuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt
kaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi
eläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta
aikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys
Kristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan
ollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin
ja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena
lakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat
18:nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham
Achrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan
seassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset
auktoriteetit, mutta 19:nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi
pietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten
että yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan
vertaisiaan.
Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä
aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan.
Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se
ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa
uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut
lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin
ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä,
ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli
kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä
tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z.
Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok -- anmärkningar
och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että
kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä
sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun
kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon
alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve
oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä
onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset
katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen
kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon
sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään
sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten
onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet
silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia
kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä."
Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän
ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena
ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista
tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia.
Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä
juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta,
ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi
sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo
eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan
ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut
käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa
onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella
tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan"
-- jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana
kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen
asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä
lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve
ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut
ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja
eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää
uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille
edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä
kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen
kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne,
joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää
juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja
silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle
ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli
paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja,
vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä
eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä
heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta
ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen
ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan
myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike,
joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski
pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys
itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.
Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja
välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille
uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on
tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet,
sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä
oma omituinen luonteensa.
Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin
panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6
p:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O.
W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.
"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut
alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla
ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat
uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti
häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen
viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä
tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien
johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia
epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai
täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme
ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta
armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja
tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt
esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat
sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella
säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon,
niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja
lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja
hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme.
Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme
kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas
ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen
etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella
koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin
kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä,
tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä
puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan
välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut
tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo
voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut
kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa,
eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta,
mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja
he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän
saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä
käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin
hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta
hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä
Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa
taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja
valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita
valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka
kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina,
sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat
syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät
hereille -- musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin
monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa
vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään
ja tukehtuisi."
Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin
kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt
silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa
kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa
kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä
Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa
perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa
myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin
40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli -- oikeana Runebergin Paavon
esikuvana -- vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa
"pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa
hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa
hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa
muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt
edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän
ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena
lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut
aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään
asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut,
oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.
Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan
pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän
vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä
nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon
Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa
rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]
Paavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä
hän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten
kanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan
kehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä
muita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki,
olivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia,
Armonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla.
Puhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin
perehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina
käytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä
oppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi
ja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja
vertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan,
jotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena
oli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja
estää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin
hartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat
kokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia
epäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja
viipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin
rangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa
sydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin
synteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti,
kuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä
parannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua,
sekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään,
viipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan,
että he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e.,
joka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos
kuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen
ankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina.
-- "Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun
pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä
syvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala
tuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi.
Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä
synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan
vilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän
jaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi
käydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä,
kieltäytyä" j.n.e.
Se kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon
uskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen
esitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen,
seuraavan yleislauseen: _Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen
kuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa
elämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja
elähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun
hengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen
tulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään
hyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki_.
Tämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut
Paavon opille nimen "katumuspietismi" ja nostanut häntä vastaan
syytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen
kohdan "autuuden järjestyksestä", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut
tietää "pyhityksestä" ja "armontilasta", jossa ihminen voi alinomaa
tuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa.
Mutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo
olisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen
enimmin "etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta,
vanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta
j.n.e." pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea "pyhitys" lähtee,
hyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.
Se herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi
omaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin,
sekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on
sanottu "savolaiseksi" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin
eroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui "ruotsalaisuus"
vastustamaan "renqvistiläisyyttä", toista Itä-Suomessa levinnyttä
pietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist
oli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne
Ruotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin
tuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas
Laguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa
saada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat
persoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837)
eräässä kirjeessä: "P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä
hyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat
Kristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen
sielun." Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta
uskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857)
hänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä
lähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi
Nils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo
aikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja
oman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden,
sen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja
voittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa
siinä "seurassa", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.
Sanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia
puolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa
oli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää
kaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia
ja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse
hän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa
maata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän
joutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä
siteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828)
velvoitti papistoa "valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi,
sekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta",
varoitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen
sijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia,
niinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin
"uskonveljet" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä
huomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen
nimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä.
Määrättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli
täysi, aloitti kuka sattui laulun "Sionin virsistä" tai virren
tavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku
luki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin
Lutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän
oli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä
sovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita
esityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta
ei aina, päätettiin seura rukouksella.
Nämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä
suomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että
Pohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä
kulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo
Ruotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti
pietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita
tunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se
oli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden
aikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. --
Paavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti
kylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän
päivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin
koskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on
päihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän
kiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti
siten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä
siihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut
ankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen,
on kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen
aikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.
Täten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän
käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että
heissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita
tavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja
lahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni
kuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu "hengellinen
ylpeys", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella
olevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee
hengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen,
joka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä
kaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä "ainoan tarpeellisen"
kanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin
puoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat
muista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen
edisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään
paheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat
selittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin
sanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden
tuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja
koristukset, joita "muoti" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin
pariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät
olivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka
heränneille tuottivat nimen "körttiläiset". "Että tässä muutamat",
sanoo Lagus, "ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki
körtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön
mitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä". Että herätys kuitenkin
kaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja
siveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja
maltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko
yleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen
tyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua
kuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina
edustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja
60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka
olivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään.
Huolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet
ollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet
olevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten
alinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän
luonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun
sanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin
muut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla
esikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän
polvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka
1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita
yhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka
tulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla
sarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut
tulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan,
joiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja
elämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly
loisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia
suuren herätyksen päiviltä.
Edellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan
parissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä
ylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän
tunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa
oli Helsingfors Morgonbladissa (n:oissa 49-52) luettavana kirjoitus
lahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei
vähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt
siitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta.
Kuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen
ulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e.
sekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia,
joita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea _tämän_
herätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin
pietisteistä sen tunnustuksen, että he "ylipäänsä kumminkin ovat
hiljaista, siivoa väkeä", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa
pikku vertauksessa, joka tendenssiltään on "Vanhan puutarhurin
kirjeiden" edelläkävijä:
"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan
kulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti
silmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten
muutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä
oleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa
kohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta
ja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja
kukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi
matkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon
hän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille.
Silloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen
näköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut
maistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?
Veljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö
ole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet
samaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta
lähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan
kukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni
alinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren
herra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi,
sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun
olisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena
kuin kaikki muut majat laaksossa.'"
Lönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran
sitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa
sivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen
pöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä
liikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea
sille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi
ja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden
alaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi
ihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä
ja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana
vuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa
heränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan
Fredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista
sanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että
Lönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin
nimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista.
Aikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa,
joka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on
Runebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. "Yhtymättä",
sanoo hän, "niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus
näyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä
yksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on
tähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi
palauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä
ja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä
uskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin
seudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä
kirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme". Nämä sanat
todistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin
vähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin
asianlaita ei enää ollut oleva niin.
Jos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai
kannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin
niistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat
he paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja
siis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun
he saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella
rohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he
saarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan
ennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin
saivat kehoitusta kuin masentuivat "maailman" hyökkäyksistä. Mutta
ei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin
sukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta
vanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli
voitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei
ollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa
kieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen
läpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka
monta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika
tai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa
noudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä
ja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi
tullut ainoastaan rakastaa toisiaan.
Esimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon
muutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti
eivät olleet uskonnon vihollisia -- päinvastoin kuului asiaan,
että ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa,
saivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen - mutta
"pietismistä" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia
tyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja "pikku tyttöjä" 14-16 vuoden
ikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille
lapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi
tapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja
käytti sen ostaaksensa Arndtin "Totisen Kristillisyyden", Murbeckin
postillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan.
Kun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa.
Tällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua
vaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja.
Se ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi
pietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä
yksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri
rintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä
palmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. "Mikä
kiekura sinulla on niskassasi?" kysyttiin siltä, joka kiinnitti
hiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin
virsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille,
piti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai
houkuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa -- sen ajan
herkkutavaroita -- menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri
piharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa
ollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan
ja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan,
he kantoivat "Armonjärjestyksen" hameentaskussaan tai piilottivat
kirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana
varkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta
vihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen
pitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin
tyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä
vuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin
alkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin
ainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin
(o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi "pikku tyttöjä" ja
pysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet
saavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön
pappila. Tekijän muist.]
Herätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs
nimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja,
joilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin "Öisiin säveliin"
hän kirjoittaa:
"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän,
kiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin
viehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä
jotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät
olleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään
korvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan.
Pietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen
korkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki
maailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky:
'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä
pelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde,
ja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä
sanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää
siveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein
on otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille."
Pietismin laajaa leviämistä sekä kansaan että sivistyneihin edistivät
tietysti suuressa määrin ne vainot, joiden alaiseksi se joutui sekä
kirkollisten että maallisten viranomaisten puolelta. Oikeudenkäynnit
pappeja ja talonpoikia vastaan, jotka olivat kokouksissa osallisina
-- kuuluisin oli Kalajoella pidetty 1838-39, jossa yhdellä
kertaa viisi pappia, J. Lagus, N. G. Malmberg, F. O. Durchman,
L. H. Laurin ja J. Hemming, istui syytettyjen penkillä -- ankara
hengellinen sensuuri y.m. vaikuttivat kuin öljy tuleen. Kalajoen
käräjäpäivinä kerääntyivät uskovaiset iltaisin laulamaan, rukoilemaan
ja keskustelemaan, s.o. pidettiin juuri samanlaisia seuroja kuin
ne olivat olleet, joiden vuoksi syytetyt oli vedetty oikeuteen,
ja herännäisyys levisi kahta suuremmalla vauhdilla. Samaan aikaan
leimahti innostus myöskin heränneissä ylioppilaissa Helsingissä
niin, että hirmukuvat korkeiden asianomaisten mielikuvituksessa
kasvoivat mitä peloittavimpaan suuruuteen. Tietysti viranomaiset
eivät aavistaneet, että heillä oli suuri osansa siihen, että
pietistit voivat perustaa hyökkäyksensä maailman pahuutta vastaan
todellisuuteen, joka koetteli heidän uskallustaan, samalla kuin se
vahvisti heidän uskoaan asiaansa ja myöskin aikaansai liiallisuuksia,
joilla, jolleivät olisi jääneet kokonaan ilmestymättä, ainakin olisi
ollut vähemmän aihetta.
Heränneiden "liioitteluista" lausuu Essen varsinkin ylioppilaihin
katsoen, joihin hän silloin itse kuului, seuraavat hyvin ajatellut ja
hyvin sanotut sanat: "Olen sittemmin monta kertaa, arvostellessani
samanlaisia ilmiöitä muilla elämän aloilla, luullut saavani hyötyä
vertailusta siihen, mitä silloin sain kokea, ja tullut sitä
tehdessäni siihen tulokseen, ettei millään aatteella, jolla on
kylliksi elinvoimaa ja totuuden voimaa päästäkseen valtaan elämässä,
voi olla menestystä, ellei sitä kannattamassa ole innostus, jota
välinpitämättömät samoinkuin vastustajat eivät voi katsoa muuksi kuin
kiihkoiluksi, ja että itse _liioittelut_ eräällä asteella ovat niin
yhdistyneet aatteen toteuttamistyöhön, että se niitä vailla tuskin
voi tuottaa mitään suuria tuloksia. Itse se vastarinta, jonka juuri
liioittelut osaksi synnyttävät ja joka ainakin niiden vuoksi pitää
itseänsä oikeutettuna, on välttämättömästi tuleva eduksi hyvälle
asialle ja edistävä sen voitollepääsyä, koska totuuden luontona on
voittaa itse tappioiden kautta."
Pietistien omissa silmissä olivat vainot, parjaus, pilkalliset
nimitykset, syytökset liioitteluista y.m. ulkonaisena todistuksena
siitä, että he taistelivat sitä taistelua, joka Kristuksen
seuraajien aina on ollut kestettävä, ja koko se liike, joka
kulki kautta aikakauden, johtui heidän mielestään Pyhän Hengen
välittömästä vaikutuksesta. Se joka kerran kirjoittaa Suomen
19:nnen vuosisadan historiaa ja on kyllin etäällä voidakseen
oikein arvostella tapahtumia, on siinä kenties näkevä itsenäisen
ja omituisen elonilmauksen tuossa ensimmäisessä sukupolvessa, joka
vuosisataiset yhdyssiteet katkaisseen sodan jälkeen oli saavuttanut
täysi-ikäisyyden. 30-luvun "nuori Suomi" nousi valloittamaan
taivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut vielä tullut
eläväksi voimaksi, ei vielä antanut nuorille mitään ihannetta, jota
varten elää. Että liike loppujaan ei ole vaikuttanut ainoastaan
ylentävästi uskonnollisella ja kirkollisella alalla, vaan myöskin
jättänyt laajoja jälkiä kulttuurielämään yleensä, on jo viitattu.
Jopa, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, lienee käsitys lujuudesta
vakaumuksessa, pyrkimyksestä totuuteen, oikeuden asettamisesta
yläpuolelle kaikkia näkökohtia ihmisarvon korkeimpina ehtoina juuri
tämän henkisen murroksen johdosta suuressa määrin tullut selväksi ja
tietoiseksi kansallemme.