KOLMAS LUKU. 1828-1834.

Kaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja".

-- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.

-- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- "Anna", "Tytön

rukous", "Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. -- "Ajatelmia." -- "Eräs

kesäilta." -- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.

Sen puolenseitsemättä vuoden pituisen ajanjakson Lauri Stenbäckin

opintoajasta, jota tämä luku käsittelee, jakaa hänen oleskelunsa

Upsalassa kolmeen jotenkin yhtä pitkään osaan, joista ensimmäinen

käsittää lukuvuodet 1828-30, toinen Upsalan ajan eli lukuvuodet

1830-32 sekä kolmas seuraavan ajan syyslukukauden 1834 loppuun.

Ensimmäisistä Helsingin vuosista tiedämme vähän. Lauri ja Janne

lähtivät yhdessä pääkaupunkiin ja asuivat koko ajan yksissä. Kevät- ja

syyslukukaudella 1829 oli veljeksillä asunto teoreettisen

filosofian professorin Fredrik Bergbomin luona, jolla edellisestä

syksystä saakka oli hallussaan katurakennuksen alakerta puuseppä

Öhrnbergin talossa Maneesikadun varrella n:o 7 Kruununhaassa.

Saman talon yläkerrassa asui Bergbomin anoppi, kamreerinrouva Anna

Margareta Tengström, lastensa kanssa, Fredrikin, joka oli ylioppilas,

ja Fredrikan, joka joulukuussa 1828 meni kihloihin Runebergin kanssa.

Kevätlukukaudella 1830 Stenbäckit taas asuivat "porvari Petrellin

luona Kruununhaassa", sillä professori Bergbom oli kuollut ennen

lukukauden alkua 10 p. tammikuuta, ja mainitun talon molemmat

kerrokset oli jaettu Tengströmin perheen ja Runebergin kesken,

joka oli muuttanut sinne. Janne alkoi heti lukea papin tutkintoa

varten, jotavastoin Lauri valitsi sellaisia luentoja, jotka olivat

yhteydessä niiden opintojen kanssa, mitä hän jo omin neuvoin oli

aloittanut. Syksyllä 1828 hän siten kuunteli filosofian professorin

Bergbomin, opinhistorian professorin F. W. Pippingin ja puhe- ja

runoustaiteen professorin J. G. Linsénin luentoja, jonka ohella hän

näyttää käyttäneen ranskankielen lehtorin Fredr. Granbomin opetusta;

keväällä ja syksyllä 1829 hän kuunteli edelleen Bergbomia ja Linséniä

sekä keväällä 1830 Linséniä ynnä apulaisen A. G. Sjöströmin luentoja

kreikankielestä.

Päättäen siitä, mitä tiedämme sen ajan ylioppilaselämästä, oli

sillä varsin vähän tarjottavaa nuorukaiselle, jolla oli Stenbäckin

taipumukset. Ylioppilaiden tavat ja huvitukset eivät olleet omiansa

vaikuttamaan ylentävästi ja kasvattavasti vastatulijaan; päinvastoin

ne olivat räikeässä ristiriidassa hänen ihanteellisen katsantotapansa

kanssa. Ei myöskään niissä ahtaammissa piireissä, joihin

ylioppilasjoukko jakautui osakunnittain, ilmennyt mitään korkeampia

rientoja. Pohjalaisella osakunnalla oli tosin jo jäsentensä joukossa

vastaisuuden suurmiehiä: J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J.

Nervander, joista viimeksimainittu tuli kuraattoriksi 1829, mutta

toistaiseksi heillä ei näytä olleen, kuten muutamia vuosia myöhemmin,

harrastuksena koettaa herättää uutta henkeä toveristoon. Hyvin

todennäköistä on, että Stenbäck jo silloin tutustui näihin miehiin,

ja erityisesti huomautettakoon, että hän sinä aikana, jonka hän

asui Bergbomin luona, tuskin on voinut olla kohtaamatta Runebergia.

Kuitenkaan ei hän vielä tähän aikaan liene tullut lähempään

suhteeseen kenenkään kanssa heistä tai muista heidän ikäisistään

ja seurustelutovereistaan. Sen voimme päättää siitä, ettei hänen

koskaan mainita olleen osallisena n.s. lauantaiseuran kokouksissa,

jotka alkoivat keväällä 1830. Hänen nuoruutensa ei kaiketikaan olisi

ollut voittamattomana esteenä, sillä myöhemmin otettiin piiriin

seitsemän vuotta nuorempi Topelius. Luultavinta on, että hän ei

vielä tähän aikaan ollut kyllin tunnettu tullakseen joukkoon. Kun

hän Ruotsinmatkansa jälkeen palasi Helsinkiin, tuli hän kyllä

ystävällisiin väleihin Runebergin, Snellmanin, Lillen y.m. seuran

jäsenten kanssa, mutta silloin hän oli liian läheisesti liittynyt

toiseen ryhmään lahjakkaita nuorukaisia ruvetakseen tähän seuraan.

Kiinnittäen huomiota siihen uskonnolliseen herätykseen,

jonka Stenbäck kotona oli kokenut, ja siihen aatteelliseen

elämänkatsomukseen, jonka hän on lausunut julki ajatelmissaan,

tuskin erehdymme olettaessamme, että hän näinä kahtena vuotena

vietti hiljaista elämää jakaen aikansa opintoihin ja seurusteluun

samanikäisten ystäviensä kanssa. Niistä mainittakoon tässä ainoastaan

Kustaa Adlercreutz, joka luultavasti ystävyydestä Stenbäck-veljeksiin

oli tullut Pohjalaiseen osakuntaan, vaikka hänellä synnyinpaikkaansa

katsoen ei ollut siihen aihetta (veli Kaarle Adlercreutz oli

setänsä välityksellä siirtynyt ruotsalaiseen sotapalvelukseen),

sekä Johan Jakob Östring, joka tuli ylioppilaaksi syksyllä 1829.

Viimeksimainittu jäi myös kevätlukukaudeksi 1830 Helsinkiin, ja

juuri tähän aikaan sai alkunsa se ystävyys, josta Stenbäck niin

lämpimästi on laulanut. Siitä todistaa runoelma "Hyvää huomenta",

joka kirjoitettiin keväällä 1832 ja ilmeisesti viittaa aikaisempaan

yhdessäoloon.

Kirjalliset jäljet tältä ajalta ovat vähäpätöisiä. Maaliskuun 17

p. 1830 Stenbäck esitti Pohjalaisen osakunnan kokouksessa, joka

pidettiin filosofisessa oppisalissa, 12 teesiä tarkastettavaksi.

Silloisen tavan mukaan olivat teesit, paitsi kahta viimeistä,

latinaksi kirjoitetut. Yhdestoista oli nimittäin sitaatti Jean

Paulista ja kahdestoista Elgströmin distikoni:

Ja, om klokhetens bud blef människans yttersta regel,

ej i vår lefnad fanns något gudomligt och stort.

[Niin, jos viisaus ovela ois ylin ihmisen ohje,

mitänä suurt' eloss' ei, ei jumalallista ois.]

Alkuperäiset teesit ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja käännöksiä

eri "ajatelmista" vuodelta 1828. Kahdessa on uskonnollinen sisällys,

neljässä kirjallinen tai esteettinen, muut taas ovat hajanaisia

mietelmiä.

Tietenkään nuori runoilija ei jättänyt lyyransa kieliä ruostumaan.

Kuitenkaan ei ole paljon jäljellä siitä, mitä hän näinä vuosina

runoili. Ainoastaan kesältä 1830 on kaksi pientä tilapäärunoelmaa

säilynyt, joista toinen, kirjoitettu heinäkuussa, on otettu

runoelmain joukkoon nimellä "Lemmikki". Tämä runoilijan

yhdeksäntenätoista vuotena syntynyt, ajatukseltaan ja muodoltaan

kauniisti suoritettu runoelma on siten vanhin niistä, jotka hän on

katsonut julkaisukelpoisiksi, ja kun vertaa sitä edellä puheina

olleihin säkeihin "Charlottelle", täytyy myöntää, että edistys on

suuri. Toinen runoelma, merkitty 6 p. syyskuuta kirjoitetuksi,

on taas hyvin heikko, oikeaa riimisepustusta, omistettu eräälle

ystävälle, joka matkustaa pois "iloisen päivän" päätyttyä. Ystävää

kehoitetaan nauttimaan niin kauan kuin ilo kestää --

Vara glad och muntra upp de andra,

Det är dygden hos en yngling det;

Då, hvart hälst du än må vandra,

Följer nöjet alltid dina fjät.

Efterlängtad kommer du till nöjen,

Saknad blir du, om du ej är där;

Saknad ibland muntra flickors löjen,

Saknad ibland ynglingar du är. -- --

[Olla iloinen ja ilahduttaa muita,

se on nuorukaisen hyve se;

silloin, kunne kulkenetkin,

huvi aina seuraa askeliasi.

Varrottuna tulet huvituksiin,

sinua kaivataan, jos jäät tulematta;

kaivattu olet sinä iloisten impien leikeissä,

kaivattu poikain parvessa.]

Se on sävel, joka tuntuu meistä aivan vieraalta Stenbäckin

kanteleelle, ja epävarmaa on, onko hän sillä alalla sepittänyt mitään

arvokasta, mutta siitä näkyy kuitenkin, että hänelläkin on ollut

huoleton aikansa, jolloin hän on hyväksynyt lauselman, jonka hän on

asettanut runonsa alkuun:

Ich will den Weg, den ich zu laufen habe,

Mit Rosen mir und anderen bestreun.

[Sirottaa ruusuilla ma tahdon tieni

itseni ja muiden iloksi.]

Jo muutamia viikkoja myöhemmin oli mieliala muuttunut.

* * * * *

Stenbäckin halu päästä matkustamaan Ruotsiin ja opiskelemaan

jonkun aikaa Upsalassa ei ollut Helsingissä haihtunut, vaan hän

otti 19 p. elokuuta 1830 erokirjan yliopistosta siirtyäkseen

sinne. Ensimmäisessä niistä neljästä runoelmasta, joilla

runokokoelmassa on yhteisenä päällekirjoituksena _"Matkamuistoja"_,

on runoilija kuvannut tunteitaan kotimaasta lähtiessä. Hän ei laula

"jäähyväisiään" iloisella mielellä. Hän on näkevinään lapsuuden

rannan hiljaisten metsien viittaavan lähtijää palaamaan, ja hän kysyy

itseltään, mitä hän etsii kaukaa maailmasta:

Ligga din längtans öar därborta,

Ligga de qvar där jag var?

[Ovatko kaihosi saaret tuolla kaukana,

jäivätkö ne sinne, missä olin?]

"Ajatusten usvasta" häämöttää pelko, että hän ei ole löytävä sitä,

mitä etsii. Toinen runoelma, "Tukholma", osoittaakin, että se

surunvoittoinen tunnelma, joka on ensimmäisen tuntomerkkinä, on

muuttunut pettymyksen ja harhatoivon tunteeksi, niin pian kuin hän on

ennättänyt silmäillä ympärilleen Ruotsin maalla. Ei tosin tunneta,

kuinka pian Tukholmaan tulonsa jälkeen hän on kirjoittanut säkeet,

mutta joka tapauksessa niiden pääasiassa täytyy kuvastaa ensimmäistä

vaikutusta. Lapsuudenlaaksossaan hän oli uneksinut kuninkaasta,

joka kultainen kruunu päässään istuu valtasalissa, Kustaa Vaasasta,

joka antoi "maineen levon" maalleen, Kustaa Aadolfista ja hänen

sotureistaan, suuruudesta elämässä ja sanoissa, mutta todellisuudessa

hän kyllä näki elävän kuninkaan sekä muinaisten suurten kuningasten

kuvapatsaat, mutta hän ei nähnyt kruunua eikä suuruutta, vaan

-- "kansan pikku askareissaan hajanaisin mielin". Runoelma on

selvästi syntynyt lohduttomana hetkenä, jolloin hän stroofien

epigrammimaisessa loppusäkeessä on tullut vaihetellen toistaneeksi

viimeistä säettä Uhlandin balladista "Linna meren rannalla": Die

Jungfrau sah ich nicht!

Kolmannessa runoelmassa, "Tervehdys Upsalalle", runoilija antaa

meidän silmätä vielä syvemmälle sydämeensä. Hän tervehtii maankuulua

kaupunkia, Sveanmaan sydäntä, joka on vetänyt hänet tykönsä, mutta

hän tekee sen murhemielisenä, sillä hän ikävöi takaisin kotia,

äitinsä majaan (alkujaan: isän majaan), joka on täynnä rakkaita

olentoja, iloa ja lempeä. Ja sitten saamme tietää, että kaupunki on

houkutellut häntä lumoavalla äänellä, joka puhui laulusta ja elämän

uljuudesta vapaissa rinnoissa.

Att mången djärf förhoppning bröt

liksom en solens blixt sig fram,

Att hvarje vårfröjd blektes, och

min själ blef stor, blef allvarsam.

[Että moni rohkea toive leimahti mieleeni

niinkuin auringon salama,

että kaikki kevään riemut vaalenivat, ja

minun sieluni tuli suureksi, vakavaksi.]

Hän oli silloin seurannut tuota kaihoa "riehuvan rintansa" syvyydessä

ja jättänyt kodin ja ystävät sekä kysyy, mitä kaupungilla on antaa

sen korvaukseksi:

Bor ljuset här? bor sången här? Och bor det friska lifvet här?

[Asuuko valo täällä? asuuko laulu täällä?

Ja asuuko raikas elämä täällä?]

Upsalassakin vaikuttaa häneen syvimmin menneen suuruuden tunne, ja

hän lopettaa runoelman toistettuun kysymykseen, elääkö vielä suuri,

ylpeä voima poikien povissa?

Lokakuun 20 p. 1830 allekirjoitti P. D. A. Atterbom filosofisen

tiedekunnan dekanuksena Lauri Stenbäckin ylioppilaskirjan, ja

hänet kirjoitettiin silloin yliopiston matrikkeliin. Hän pääsi

siten heti ainakin ulkopuolisesti lähestymään ruotsalaisen laulun

suurmiestä, jonka runoelmaa "Lycksalighetens ö" hän jo koulussa oli

ihaillut, ja toisena hän kohtasi yliopiston silloisen rehtorin,

E. G. Geijerin. Lähes kaksi vuotta, s.o. kevätlukukauden alkuun

1832, Stenbäck oli ruotsalaisena ylioppilaana. Mutta kaikeksi

ikäväksi tiedämme perin vähän tästä osasta hänen elämäänsä. Ei

ainoakaan hänen Ruotsista kirjoittamistaan kirjeistä ole säilynyt,

ja niiden sisällyksestä muistetaan vain, että hän alati kirjoitti

ikävästään kotiinsa ja niiden rakastettujen luo, jotka hän sinne oli

jättänyt. Runoelmissa taas, jotka suoranaisesti ovat aiheutuneet

Upsalan ylioppilaselämästä, on olemassa ainoastaan yksi iloisessa

seurassa 11 p. joulukuuta 1830 improvisatsionin tapaisesti syntynyt

maljaruno "Skål för den ädla, den härliga Norden". Niin ollen ei ole

ollut muuta neuvoa kuin silloisesta sanomalehdistöstä, etupäässä

politiikkaa ja kirjallisuutta käsittelevästä "Correspondenten"

lehdestä, joka alussa joulukuuta 1830 alkoi ilmestyä Upsalassa

3-numeroisena viikossa, koettaa koota muutamia valonpilkahduksia

Stenbäckin ruotsalaisen ylioppilasajan valaisemiseksi, eikä se ole

tapahtunut aivan menestyksettä.

Muutamia viikkoja Stenbäckin kirjoittamisesta yliopistoon vietettiin

Upsalassa tuhatvuotisjuhla muistoksi kristinopin tulosta Svithiodiin

ja sen yhteydessä muistojuhla Augsburgin tunnustuksen esittämisestä

Kaarle V:lle 300 vuotta sekä Kustaa Aadolfin menosta Saksaan 200

vuotta aikaisemmin. Lavean ohjelman suorittamiseen meni neljä päivää,

28, 29 ja 30 p. marrask. sekä 1 p. jouluk. Yliopiston juhlaan oli

Geijer sepittänyt kutsumuskirjoituksen, ja siinä esitettiin Häffnerin

sepittämä kantaatti, jonka sanat olivat Zeipelin kirjoittamat. Juhla

alkoi juhlallisella jumalanpalveluksella Kolminaisuuden kirkossa,

jonne virastot, porvaristo, ylioppilaat ja koulunuoriso kulkivat

saatossa, ja päättyi ruotsiksi ja latinaksi pidettyihin akateemisiin

puheisiin sekä vietettiin "kuninkaan säätämässä muodossa" sillä

poikkeuksella, että ylioppilaat tuntemattomasta syystä jättivät

tuomiokirkon tornista laulamatta virren: Bereden väg för Herran. Tämä

suurenmoinen juhla, joka koski myöskin Suomelle kalliita muistoja,

oli epäilemättä omansa herättämään Stenbäckin harrasta mielenkiintoa,

jota paitsi tilaisuus tarjosi vieraalle paljon uutta nähtävää.

Muun muassa mainittakoon, että perintöprinssi Oskar juhlan vuoksi

oleskeli useita päiviä Upsalassa ja sillä aikaa tuli yliopiston sekä

opettajain että opiskelijain yhteyteen.

Jos kysymme, mikä muutoin saattoi herättää opiskelevan nuorison

harrastusta siihen aikaan, jolloin Stenbäck oleskeli Upsalassa,

niin ei tarvitse epäröidä vastausta. Kirjalliset kysymykset

eivät varmaankaan sitä tehneet, sillä tähän aikaan vallitsi lepo

Ruotsin parnassolla, sittenkuin pitkäaikainen sota romantikkojen

ja akateemikkojen välillä 20-luvulla vihdoin oli lakannut. Suurten

runoilijani maine oli vakaantunut ja saattoi sitä vähemmän tulla

väittelyn alaiseksi, kun ei kukaan heistä tähän aikaan julkaissut

uusia runoelmia. Almqvist taas julkaisi vasta 1832 ensimmäisen

osan "Törnrosens bok" teostansa. Correspondentenin kirjallinen

osasto onkin verrattain vähäarvoinen. Siinä tavataan heikkoja

alkuperäisrunoelmia ja hyvin vähän merkitseviä arvosteluja

yhtä mitättömistä kirjallisista tuotteista. Sen sijaan tarjosi

valtiollinen osasto ja varsinkin ulkomaita koskeva perin jännittävää

lukemista. Uutiset vallankumousliikkeistä, joita ympäri Eurooppaa

seurasi Ranskan heinäkuunvallankumouksen jälkeen, ja ennen kaikkea

marraskuusta 1830 lokakuuhun 1831 kestänyt Puolan kapina kiinnittivät

suuresti yleisön mieltä eikä vähimmin opiskelevan nuorison.

Useita kirjoituksia voisi sanomalehdestä ottaa tämän todisteeksi.

Ylioppilaat tunsivat mitä lämpimintä osanottoa puolalaisia kohtaan,

ja kun kolkkona syyspäivänä sanoma kapinan kukistamisesta saapui,

"huomattiin ylioppilaiden joukossa surullinen ja levoton mieliala".

Suruharsoja ripustettiin ikkunoihin, ja luentosalien oviin sekä

muihin paikkoihin kiinnitettiin kehoitus ylioppilaille kokoontua

klo 6 illalla torille laulamaan tilaisuuteen sepitettyjä säkeitä,

jotka koskivat Puolan kohtaloa. Tämän johdosta kokoontui nuorisoa

lukuisammin "kuin mitä tuskin milloinkaan oli nähty", vaikka sää

oli hyvin epäsuotuisa. Kuuluvalla äänellä luettiin säkeet lyhdyn

valossa ja laulettiin sitten sävelellä: O, yngling, om du hjärta har.

Sitten kuljettiin laulaen Linnamäelle ja Kustaa I:n muistopatsaan

edessä laulettiin "ne sanat, joilta sen päivän säkeet olivat

lainanneet sävelensä". Sitten huudettiin: "Eläköön niiden suurten

miesten muisto, jotka ovat kaatuneet vapauden puolesta!" jota

tuliset hurraahuudot seurasivat. Joukossa nähtiin myöskin useimmat

professorit. Sitten kulkue palasi jälleen vapauden marsseja laulaen

torille, missä erottiin.

Maaliskuussa 1831 sanomalehti avasi erityisen osaston "Suomen

uutisia", joka kuitenkin jäi hyvin laihaksi ja usein kokonaan

puuttui. Sitä paitsi oltiin niin varovaisia, että esim. uutinen

tunnetusta kohtauksesta Helsingissä 16 p. jouluk. 1830, jolloin

eräässä ylioppilasseurassa muuan ylioppilas iloisella tuulella

ehdotti puolalaisten maljan, ei saanut sijaa mainitussa osastossa,

vaan aloitettiin se sanoilla: "Eräässä, ei kaukaisessa yliopistossa"

j.n.e. Ulkomaalaisista lehdistä otettiin perättömiä uutisia Suomessa

yltyvästä levottomuudesta, että muka kapina oli ollut syttymäisillään

y.m. Myöskin ne raa'at vallattomuudet, joita tehtiin venäläisenä

pääsiäisyönä 1 p. toukok. 1831, mainitaan kapinallisen mieltenkuohun

ilmaukseksi. [Näistä tapauksista ks. _Th. Rein_, Juhana Vilhelm

Snellman, I.]

Minusta on ollut syytä mainita kaikki tämä, koska siitä

levottomuudesta, jonka valtiolliset tapaukset herättivät

opiskelevassa nuorisossa, voi päättää, että aika ei juuri ollut

omansa tekemään Stenbäckin Upsalassa oloa sellaiseksi kuin hän sen

oli kuvitellut. Valtiollinen suunpieksäntä kukoisti enemmän kuin

"laulu", joka oli lähinnä hänen sydäntään, jota paitsi ei myöskään

sellainen kiihtymys, jota politiikka herättää, hyvin vastannut sitä

"raikasta elämää", jonka hän toivoi siellä kohtaavansa. Edelleen voi

sanoa, että huolestuttavat kotimaan uutiset varmaankin, vaikka hän

saikin kirjeissä rauhoittavia tietoja, tekivät ulkomaalla oleskelun

tuskalliseksi. Ken sitä on kokenut, myöntää varmaankin, että silloin

mieluimmin soisi olevansa isänmaan pohjalla, kun ajat ovat uhkaavat.

Kuitenkaan ei puutu todisteita siitä, että Stenbäckiäkin yleinen

valtiollinen harrastus veti mukaansa. Hän on itse antanut muutamia

kirjoituksia Correspondenteniin, joilla tässä yhteydessä, on

merkityksensä.

Lopulla vuotta 1831 tapaamme ensi kerran Stenbäckin nimimerkin tässä

lehdessä. Numeron 83 (12 p. jouluk.) aloittaa runoelma "Salongscen",

käännös Anastasius Grünin äsken ilmestyneestä kuuluisasta kokoelmasta

valtiollista tendenssilyriikkaa "Spaziergänge eines Wiener Poeten".

Runoelma kuvaa kepeän ironisesti, kuinka kaikkivaltias Metternich

miellyttävän kohteliaana liikkuu ihailevien vierastensa kesken

loistavassa salongissaan, sillä aikaa kuin eräs "holhokki parka",

Itävallan kansa, seisoo ja odottaa salin oven ulkopuolella nöyrä

rukous huulillaan: "Enkö kuitenkin saisi olla hieman vapaa?"

Käännös ei ole läheskään niin oivallinen kuin ne, jotka tunnemme

runokokoelmasta. Kolmas stroofi lopusta on kokonaan jätetty pois, ja

kahdesta viimeisestä ei käy täysin selville, että rukoilija on koko

kansa eikä yksityinen henkilö. Joka tapauksessa on runoelman valinta

kuvaava.

Numerossa 86 tavataan edelleen samalta nimimerkiltä "Fragment af

Heine". Kappale on käännös XXIX luvusta runoilijan italialaisia

"matkakuvia" ja sisältää mietelmiä Napoleonista sekä ajan vapaus- ja

tasa-arvoisuuspyrinnöistä, jotka mietelmät ovat aiheutuneet käynnistä

Marengon taistelukentällä. Heine alkaa ylistämällä Napoleonin neroa,

mutta tuomitsee hänen tekonsa ja etupäässä sen, että hän 18 p.

Brumaire-kuuta petti vapauden. Tähän tekoon saattoi hänet salainen

taipumus aristokratiaan, ja sen vuoksi oli suuren suuri erehdys, että

Euroopan ylimystö Englannin edustamana verisellä vihalla soti häntä

vastaan. Sitten sanotaan, että "kansallisuus" on lahonnut ja kulunut

[!] -- ei ole enää olemassa kansoja Euroopassa, ainoastaan puolueita.

Valtiopolitiikan rinnalla runoilija näkee puoluepolitiikan, jota

hän, sen vuoksi että sen harrastukset ovat henkisempää laatua,

tahtoisi nimittää hengen politiikaksi (Geisterpolitik). Tämä

politiikka ilmenee kahden suuren puoluejoukon taistelussa ajan

suuresta kysymyksestä, joka ei ole ainoastaan yksityisten sorrettujen

kansallisuuksien, vaan koko Euroopan vapauttaminen "etuoikeutettujen,

ylimystön talutusnuorasta". Heine ylistää ranskalaisia siitä, että

he ovat aloittaneet taistelun tasa-arvoisuuden puolesta, ja lausuu

lopuksi muun muassa seuraavat sanat: "Kukin aika uskoo, että sen

taistelu on tärkein kaikista; se on ajan varsinainen usko, siitä se

elää ja kuolee; niin tahdomme mekin elää ja kuolla tässä vapauden

uskonnossa, joka kenties enemmän ansaitsee uskonnon nimen kuin tuo

ontto, nukkunut sielukummitus, jota vielä on tapana uskonnoksi

nimittää."

Huomattakoon, että Stenbäck vastalauseetta on kääntänyt viimeksi

siteeratun lauseen, panematta siihen kuitenkaan kovin suurta painoa.

Että hänen mieleensä olivat vaikuttaneet Heinen poliittiset ajatukset

eikä hyökkäys uskontoa vastaan, käy ilmi pitemmästä poliittisesta

kirjoituksesta, joka otsakkeella "Valtiollisia mietelmiä, joulukuun

lopulla 1831" on painettuna 10:nteen n:oon 18 p. 1832. Kirjoitus

on, luultavasti sen salaamiseksi, että kirjoittaja oli suomalainen,

[Kuinka niitä suomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat

Ruotsissa, pidettiin silmällä, näkyy seuraavasta esimerkistä.

Fredr. Cygnaeus aikoi 1831 matkustaa Ruotsin kautta Englantiin.

Mutta hän pysähtyikin ensinmainittuun maahan ja oleskeli syksyllä

Upsalassa. Siellä hän sai N. A. Gyldénin kautta mainitsemattomalta

taholta annetun varoituksen oleskelemasta kauemmin Ruotsissa, missä

myötätuntoisuuden osanotto Puolaa kohtaan oli niin lämmin. Ks. _E.

Nervander_, Minne af Fredr. Cygnaeus, s. 85.] nimimerkitön, mutta

kuitenkin varmasti Stenbäckin tekemä, sillä hänen jälkeenjääneissä

papereissaan on melkoinen katkelma sen konseptia. Tämä kirjoitus,

merkittävä todiste siitä, kuinka ajan valtiolliset kysymykset

olivat sytyttäneet Stenbäckin innokkaan mielen, on kirjoitettu

nuorekkaaseen tyyliin, joka toisinaan muistuttaa "ajatelmia"

vuodelta 1828. Itse ajatusjuoksuun ovat Heinen edelläsiteeratut

sanat suuresti vaikuttaneet. Hän aloittaa lyhyesti kuvaten Ranskan

suurta vallankumousta, merkkiä ihmiskunnan vapautussotaan, ja johtuu

sitten Napoleoniin. "Näistä vallankumouksen rajuista aalloista

nousi Napoleon, tuo ihana mies, jonka ajatukset olivat suunnattoman

suuret ja jonka kaikki teot vaikuttivat juuria myöten, -- tuo

jättimäinen uudistaja, jonka suuruuden edessä meidän vähäisyytemme

säpsähtää. Hänellä oli kyllin yli-inhimillinen voima tyynnyttää

pauhaavia aaltoja ja hillitä sekasortoisia joukkoja." -- -- Napoleon

"olisi varmaankin puhtaammassa muodossa elvyttänyt aristokratian

ja despotismin sekä saattanut kansat vapaaehtoisesti polvistumaan

niiden eteen[!]. Mutta kohtalo, kaitselmus, ajanhenki, uusi aika, tai

miksi sitä nimitettäneenkin, kukisti hänet; se nosti häntä vastaan

hänen luonnollisen liittolaisensa aristokratian, joka ihmisyydelle

onnellisessa erehdyksessä ikuiseksi häviökseen liittyi kansojen

kanssa taistelemaan tuon mahtavan miehen persoonallista tarmoa ja

voimaa vastaan." -- -- Aristokratia ja despotismi luulivat voittonsa

täydelliseksi, kun olot olivat palautuneet vanhoilleen, mutta

"kansojen yleinen riemu Napoleonin kukistumisesta oli valhe", rauha

oli keinotekoista horrosta, väsähtämistä. Heinäkuun vallankumous

osoitti, että vapaus ei ainiaksi ollut laskenut aseitaan, mutta

mitä oli maailma voittanut tällä vallankumouksella ja muilla,

jotka sen aiheuttamina syntyivät? Tekijä puhkee valittamaan:

"Sinun heinäkuunpäiväsi, Ranska, olivat täynnänsä aamunriemua,

mutta miksi nukuit jälleen? Vapauden kukka oli puhkeamaisillaan,

mutta miksi jätit sen kuihtumaan doktrinäärien ja oikean keskitien

huostaan? Kansa hehkui jaloa intoa, rohkeaa innostusta pyhän

asian puolesta ja taisteli arvokkaasti kauneinta taistelua, mitä

koskaan on käyty, mutta kuka on korjannut sen hedelmät?" -- Sitten

seuraa seikkaperäisempi silmäys Ranskan valtiollisiin oloihin

ja henkilöihin ja eurooppalaisen sodan mahdollisuuteen Venäjää,

"tuota antiliberaalisuuden ritaria", vastaan. Kirjoittaja ei usko

sotaa mahdolliseksi, mutta ei katso myöskään valitettavaksi, jos

se syttyisi. Se näet välttämättömästi jouduttaisi vapaamielisyyden

voittoa -- "yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien,

ja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva". Sen

jälkeen käännettyään huomionsa Englannin politiikkaan hän päättää

kirjoituksensa seuraavilla sanoilla vuodesta 1831, joissa runoilija

yht'äkkiä astuu valtiollisen tuulenpieksäjän sijalle:

"Monet rohkeat toiveet tervehtivät sitä vuotta, joka äsken on

nukkunut menneisyyteen. Vaipukoon se iäiseen lepoon. Lempeän illan

tyven lepää entisyyden yli, kaikki muistot loistavat korkeamman

valaistuksen hohteessa ja ovat meille kahta tutumpia ja rakkaampia;

me seisomme hiljaisessa surussa ja syvässä vakavuudessa toiveittemme

haudalla. Ah! elämä on yhtämittaista hautausta, sen vuoksi meidät

valtaa sen ääretön tuska ja yllättää sen vakavuus, mutta sinä, oi

taivaallinen toivo, sinä luot aina päivänpaistettasi haudoille. Emme

kestäisi muiston synkkää, ainaista hautaussoittoa, jolleivät toivon

ystävälliset kevättuulet alituisesti kuiskaisi ympärillämme elämän

halua ja rohkeutta. Varsinkin jokaisessa uudessa ajankäänteessä

viettää toivo juhlaa ja leikkii kanssamme niinkuin enkelit lasten

kanssa. Iloitkaamme siitä!"

Paitsi tätä kirjoitusta, jossa hieman kummaksuen näemme Stenbäckin

esiintyvän politikoitsevana Heinen toistajana ja Napoleonin

ihailijana, on samassa lehdessä vielä kaksi runollista avustetta

Stenbäckin kynästä. Jouluk. 29 p. 1831 oli siinä luettavana

"Tervehdys Upsalalle", jonka yläotsakkeena oli "Matkamuistoja"

sekä numero 4. Numero osoittaa, että runoilija tähän aikaan oli

kirjoittanut kaikki ryhmän runoelmat, joista myöskin "Skon luostari",

jota ei vielä ole mainittu, väreilee samaa surunvoittoista tunnelmaa

kuin muutkin. Siinäkin runoilijan mielen täyttää ahdistus hänen

silmätessään menneen suuruudenajan muistoja, eikä hän löydä mitään

lohtua todellisuudesta. Viimeisen kerran on nähtävänä Stenbäckin

antama avustus ruotsalaisessa sanomalehdessä 23 p. kesäkuuta

1832 (n:o 104). Se on runoelma "Hyvää huomenta", omistettu

"Johannekselle". Että tämä juhannusaattona julkaistu tervehdys

tarkoitti runoilijan ystävää Östringiä, on epäilemätöntä, vaikka

hänellä oli myöskin tapana sanoa vanhempaa veljeänsä Johannekseksi.

Hän on lähtenyt kävelylle ihanana kevätaamuna, ja kultainen valo,

vapaa, lämmin tuuli herättävät hänen elämänhalunsa ja intonsa --

Mitt hjärta lifvas och min långa saknad,

Den flyr, som vintern flyr, när vår'n är vaknad --

[Sydämeni elpyy ja pitkä kaihoni

se pakenee kuin talvi, konsa kevät herää. --]

hänen mieleensä johtuu, kuinka hän muinoin ystävän keralla on

uneksinut uljaista mainetöistä ja vannonut jakavansa elämän riemut

ja tuskat tasan hänen kanssaan. Raskas tunnelma, joka painostaa

matkamuistoja, on pois puhallettu, ja runoilija laulaa täynnä riemua:

Så fri som fordom står jag här på höjden

Och blickar glad emot den nya dagen,

Den vinkar rik på kraftigt lif och full

Af blommors doft och solens gull!

[Niin vapaana kuin muinoin seison kukkulalla

ja katson iloisesti kohti uutta päivää,

se viittaa uhkuen voimakasta elämää

ja täynnä kukkien tuoksua ja auringon kultaa.]

Milloin ja missä runoelma, joka parissa kohden muistuttaa Oresteen ja

Pyladeen ystävyyden kuvausta Goethen Ifigeneiassa, on kirjoitettu, on

tietymätöntä. On näet merkitty Stenbäck jo 9 p. helmik. eronneeksi

Upsalan yliopistosta, mutta ei tunneta, kuinka pian sen jälkeen

hän palasi kotia. Kenties hän viipyi kevään loppuun Tukholmassa ja

kirjoitti nuo säkeet siellä, tai ne syntyivät Vöyrillä hänen kotia

tultuaan. Loppusanat näyttävät viittaavan jälkimmäiseen, mutta miksi

hän olisi lähettänyt runoelman meren taa painettavaksi?

Olemme tulleet Stenbäckin Upsalassaolo-ajan loppuun. Se mitä on

kerrottu ei vastusta laisinkaan Essenin tiedonantoa, että sikäläiset

vuodet samoinkuin sen edelliset ja aluksi seuraavatkin Helsingissä

olivat omistetut "humaniorain" lukemiselle ja toverielämälle.

Voimme arvata, että Stenbäck tällä aikaa teki mieltäkiinnittäviä

tuttavuuksia; mutta merkillistä on kuitenkin, että traditsioni ei

tiedä, eikä runoelmista ilmene, että hän Upsalassa olisi tehnyt

mitään kestävämpää ystävyydenliittoa. Tämä antaa meille aihetta vielä

viivähtää hetkisen siinä pettymyksessä ja tyhjiin menneessä toivossa

Ruotsiin nähden, jonka matkamuistot niin selvästi lausuvat ilmi.

Selitys siihen, että Stenbäck ei ruotsalaisista löytänyt mitä haki,

on kaiketi lähinnä siinä, että hän hehkuvassa runoilijakuvittelussaan

oli luullut siellä kohtaavansa suuruutta ja loistoa, jommoista

todellisuuden oli mahdoton tarjota. Mutta älköön luettako kaikkea

runoilijaluonteen syyksi. Ansaitsee näet ottaa huomioon, että

Stenbäck ei ollut ainoa, joka siten tunsi itsensä pettyneeksi.

Päinvastoin näkyvät lahjakkaat nuoret suomalaiset ensimmäisinä

vuosikymmeninä Ruotsista eroamisen jälkeen yleensä tulleen samaan

kokemukseen, ja se on psykologisesti selitettävissä. Kun Suomi

oli ikäänkuin lamautunut väkivaltaisen irtirepäisyn jälkeen, kun

täällä kotona vielä ei ollut alkanut orastaa mitään itsenäistä

kirjallista eikä kansallista elämää, toivoivat ne nuoret suomalaiset,

jotka lähtivät Ruotsiin, sieltä löytävänsä kaiken, mitä he täällä

kaipasivat, ja vielä lisäksi olojemme täydellistä ymmärtämistä. Mutta

tavallista näyttää olleen, että tämä toivo petti -- ja mieli jäi

ankeaksi ja vierastavaksi, vaikka pettymys ei purkautunutkaan koviksi

sanoiksi. Tämän todisteeksi voi mainita seuraavia esimerkkejä.

Eräässä kirjeessä, jonka tunnettu suomalainen runoilija Abraham

Poppius helmikuussa 1818 kirjoitti A. J. Sjögrenille, kerrotaan

muun muassa, kuinka Pippingsköld, toinen suomalainen, joka samaan

aikaan kuin kirjeen tekijä opiskeli Upsalassa, usein laski pilaa

niistä käsityksistä, joita ruotsalaisilla oli suomalaisista ja

venäläisistä, ja kuinka heidän mielestään muka ainoastaan Ruotsi ja

Saksa merkitsivät jotakin. Poppius katsoo tämän osoittavan suurta

kiittämättömyyttä Suomea kohtaan ja jatkaa: "Sen vuoksi ei kukaan

rehellinen suomalainen voi rakastaa tätä kiittämätöntä, velttoa,

heikkohermoista, köyhää, puolueineen itseänsä raatelevaa, esi-isiensä

suurtöillä kerskailevaa ja niihin luottavaa Ruotsia", sekä lisää

seuraavassa kirjeessä: "Tahtoisimme ainakin osoittaa ruotsalaisille,

että voimme tulla toimeen ilman heidän kieltään ja tapojaan, jopa

ilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, jotka he olisivat osanneet varsin

isällisesti istuttaa meihin -- jos olisivat vähemmin halveksineet

meitä ja meidän kieltämme emintimä-aikanaan." -- Tähän esimerkkiin

Stenbäckin matkaa aikaisemmalta ajalta voi lisätä toisen myöhemmältä

ajalta, tarkoitan Topeliuksen saamaa vaikutusta, kun hän 1843 ensi

kerran kävi Ruotsissa. Samoinkuin vanhempi runoilijaveljensä, vaikka

lempeämmin, laulaa hänkin Ruotsin suuresta muinaisuudesta, joka uinuu

marmorihaudoissa tai seisoo toreilla vaskivarustuksissaan, ja kuinka

hän suruisena kääntyessään haudoilta pois turhaan etsii suuruutta

elämästä:

Jag sökte kraften och fann behaget,

Jag sökte brynjor och ax jag såg.

Jag sökte höga världsstormartanken:

I diktens blommor som dröm han låg.

O Mälarstad, hur du skiftat öde!

Ditt åskmoln tynar i vårregn af,

Och dagens flyktiga löjen dansa

Med siden sko öfver kämpens graf.

[Etsin voimaa ja tapasin sulouden,

etsin sotisopia ja näin tähkäpäitä.

Etsin korkeaa maailmanuhmaaja-aatetta:

runon kukkasissa se lepäsi unelmana.

Oi Meelarin kaupunki, kuinka kohtalosi on vaihtunut!

Sinun ukkospilvesi lientyy kevätvihmaan,

ja päivän köykäiset ilveet tanssivat

silkkikengin urhon haudalla.]

Ja muistelmissaan omasta elämäkerrastaan hän tunnustaa

Ruotsinmatkansa vaikuttaneen, että hän sen jälkeen alkoi tuntea

harrastusta suomalaista kansallisuutta ja sen kieltä kohtaan.

Näiden toisten suomalaisten antamien lausuntojen valossa täytyy

Stenbäckin matkamuistoille antaa pelkkää yksityiskäsitystä suurempi

merkitys. Samalla kuin ne lausuvat ilmi sen tuskan, jota yksityinen

runoilijasydän tunsi, kun todellisuus tylyllä kädellä rikkoi sen

tuulentuvat, ovat ne merkkinä siitä käännetilasta, jossa Suomen kansa

siihen aikaan oli, sille kun vähitellen selveni, että kansan täytyy

elää omaa elämäänsä -- jos sen ollenkaan on mieli elää.

* * * * *

Tultuaan kotia Ruotsista Stenbäck nautti täysin siemauksin kauan

kaivattua onnea saada elää omaistensa piirissä, ja hän jäi

myöskin syyslukukaudeksi Vöyrille. Yhtenä syynä siihen, että hän

ylioppilasaikanaan tuon tuostakin vietti lukukauden kotonaan,

oli epäilemättä se, että hän samoinkuin toisetkin veljet sai

kaiken ylläpidon isältään. Tosin olivat elatuskustannukset

yliopistossa-olijalle siihen aikaan verrattomasti pienemmät kuin

nyt, mutta kun ajoittain kaikki kolme poikaa yhtä aikaa oleskelivat

siellä, kävi se kylläkin tuntuvaksi. Kuitenkin oli vanhin

kevätlukukauden lopussa 1831 palattuaan Upsalasta seuraavana syksynä

vihityttänyt itsensä papiksi, ja sitä seuraavana kevätlukukautena

oli keskimmäinenkin veljeksistä suorittanut jumaluusopillisen

päästötutkintonsa. Viimeksimainittu oli aloittanut papintoimensa

isänsä apulaisena.

Kevätlukukaudeksi 1833 Stenbäck matkusti Helsinkiin, missä hän sai

asunnon kamreeri von Bonsdorffin luona Kruununhaassa ja kirjoittautui

jälleen yliopistoon.

Olot yliopistossa ja varsinkin Pohjalaisessa osakunnassa, johon

Stenbäck taas tuli, olivat olennaisesti muuttuneet niinä kahtena

ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Kesäkuun 19 p.

1832 oli korkeakoulu vihkinyt uuden kauniin talonsa Senaatintorin

varrella juhlallisuudella, johon oli yhdistetty ensimmäinen

promotsioni, mikä pidettiin juhlasalissa. Mutta niin tärkeää

kuin yliopiston menestykselle olikin, että se oli saanut siirtää

toimintansa noihin avaroihin, valoisiin saleihin, ei ollut vähemmän

tärkeää, että samalla aikaa uusi henki oli alkanut päästä valtaan

ylioppilasmaailmassa. Silloin eläneiden todistuksen mukaan se ensinnä

ilmeni Pohjalaisessa osakunnassa vuonna 1832, josta se vähitellen

varttuen levisi muihinkin ylioppilaspiireihin. Se mies taas, josta

ensimmäiset uudistusriennot lähtivät, oli Juhana Vilhelm Snellman,

joka nyt, juuri tultuaan filosofian kandidaatiksi, oli alkanut ottaa

tehokkaammin osaa osakuntaelämään.

Tämän luvun alussa on jo viitattu siihen, että ylioppilaselämä oli

hyvin vähän mieltäylentävää. Huonoihin tapoihin, joita Turusta oli

siirtynyt Helsinkiin, kuului halu juominkeihin ja tappeluihin sekä

rettelöihin käsityöläisten, kisällien ja puotipalvelijain ynnä

muiden ei-akateemisten yhteiskunta-ainesten kanssa. Luonteeltaan

vilkasten ja kuumaveristen pohjalaisten joukossa ei tietysti ollut

vähin määrä ylioppilaita, jotka hillitsemättömästi nauttivat

"iloista ylioppilaselämää", käsitellen nykyhetken vaatimuksia

yhtä keveästi kuin tulevaisuuden. Tämän yhteydessä oli muitakin

epäjärjestyksiä ja ikävää eripuraisuutta osakunnan piirissä syntynyt.

Ratkaisematta jääköön, onko tämä kaikki täysin selitetty sillä R. I.

Holstin väitteellä, [Minnesteckning af J. J. Östring, 1841. Tulee

usein siteerattavaksi seuraavassa.] että olot olivat muuttuneet

sellaisiksi, "sittenkuin patriarkallinen ja perheenomainen suhde

inspehtorin ja kuraattorin toiselta sekä osakunnan muiden jäsenten

välillä toiselta puolen -- suhde, joka oli tehnyt kaikki kirjoitetut

säännökset tarpeettomiksi -- aikojen kuluessa vähitellen oli

lakannut". Kuinka hyvänsä, uudistuksia oli tarpeen, ja muutamat

vanhemmat osakuntalaiset, Snellman etupäässä, ottivat sen toimekseen

eli, kuten Holsti lausuu, päättivät "_omin päin, aprioristen

käsitteiden mukaan_ uudestaan järjestää osakunnan". Alku tähän

tehtiin kevätlukukaudella 1832 siten, että Snellmanin laatimat

kurinpitosäännöt esitettiin osakunnalle sen hyväksyttäviksi tai

hylättäviksi. Sääntöjen sisällyksestä mainitsee Rein seuraavaa:

[J. V. Snellman, I, s. 98.] "Alku kuuluu: 'Puolestansa hyvän

esimerkin kautta auttaakseen siveellisyyden edistämistä sen

kunnan keskuudessa, jonka jäseniltä isänmaa odottaa vastaista

menestystään, ovat allekirjoittaneet sitoutuneet seuraavasti.'

Sitten esitetään kymmenessä pykälässä, että jäsenet päättävät

yliopistoaikanaan olla käymättä ravintoloissa, vielä vähemmän niissä

nauttia väkijuomia, lukuunottamatta ruokapaikkoja, joissa viiniäkin

ateriaksi olkoon sallittu. Täten tehdyt säästöt oli käytettävä

voimistelun hankkimiseksi osakuntalaisille. Osakuntahuoneissa saisi

pitää kokouksia, joissa kohtuulliset juomingit olisivat luvallisia

ja esitelmiä tulisi pitää, ei kuitenkaan useammin kuin kerran

lukukaudessa. Kokouksissa ei lyödä korttia; kiivasta sananvaihtoa ei

sallita."

Väittelyä näistä säännöksistä jatkettiin innokkaasti vielä

syyslukukaudella, ja tuloksena oli niiden täydellinen hylkääminen.

Syy niiden kohtaamaan vastustukseen käy ilmi Holstin sanoista: "Kun

nämä säännökset, vaikka olivat hyvin harkitut, eivät kuitenkaan

olleet ilmaisuna mistään itse osakunnassa elävästä periaatteesta,

vaan enemmän johtuivat yksityisestä sen piirissä vaikuttavasta

henkilöstä, täytyi niiden suurimmalle osalle sen jäseniä tuntua

_ulkoapäin_ annetuilta ja pakotetuilta rajoituksilta ja siteiltä."

Vastapuolueen etupäässä oli Stenbäckin ystävä Östring, "joka

palavasti rakasti itsenäisyyttä ja joka kouluajaltaan oli perinyt

vastenmielisyyden kaikkeen kurinpitoon" sekä kannatti "itsessään

oikeaa, mutta käytännössä vaarallista lausetta: että ihmistä ei

koskaan voida parantaa _lain_ kautta". Vaikka hän ei kyvyssä vetänyt

vertoja vastustajalleen, johti kuitenkin vastarinta jo mainittuun

tulokseen, ja siten "lakkasi se vanhempain valta, jota vanhemmat

osakuntalaiset suuremman akateemisen sivistyksensä nojalla alati

olivat osakunnassa käyttäneet". Niin meni Snellmanin uudistusyritys

myttyyn, mutta ainoastaan -- näennäisesti. Väittely oli näet

saattanut, vastustajat tekemään itsellensä selkoa siitä, mitä

akateeminen vapaus oikeastaan merkitsi, ja niin kävi, että se henki,

josta Snellmanin ehdotus oli lähtenyt, vähitellen sai heidätkin

valtaansa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sama henki osakunnassa

tullut valtaan, vaikka sääntöehdotusta ei oltu hyväksytty.

Stenbäckin palatessa Helsinkiin oli sääntökysymys jo ratkaistu, mutta

se ei estänyt häntä tehokkaasti ottamasta osaa siihen korkeamman

henkisyyden kannattamaan elämään, joka nyt alkoi versoa osakunnassa.

Hän liittyi luonnollisesti siihen piiriin lahjakkaita nuorukaisia,

jossa hänen ystävänsä Östring oli koossapitävänä, joskaan ei aina

johtavana henkilönä. Tämä ryhmä pohjalaisia, johon paitsi Östringiä

ja Stenbäckiä kuului Matias Aleksander Castrén, Erik Aleksander

Ingman, Fredrik August Ehrström, Carl Gustaf von Essen ja Henrik

Piponius, muodosti seuran, jota, vaikkapa se oli nimetön eikä ole

saavuttanut mitään kuuluisuutta niinkuin lauantaiseura, kuitenkin

voi katsoa sen vastineeksi. Sen jäsenet olivat kaikki nuorempia kuin

Runeberg, Nervander, Snellman ja muut lauantaiseuraan kuuluvat,

mutta heidän harrastuksensa aatteellisiin kysymyksiin ei ollut

silti vähempi ja heidän toverielämänsä tuskin vähemmin henkevä,

tuskin vähemmin hupaisan pilan ja säkenöivän sukkeluuden höystämä.

Ainakin kuuluu Stenbäck vanhoilla päivillään kuvailleen tämän

ylioppilaspiirin elämää sellaiseksi. Usein olivat keskustelut niin

mieltäkiinnittäviä, niin hupaisia ja sukkelia, oli hän sanonut, että

ne olisivat ansainneet tulla painetuiksi. Kun arvostelu koski hänen

iloisinta ylioppilasaikaansa, on luonnollista, että etäinen entisyys

loi siihen hohdettaan, joka vei liioitteluun, mutta luetellut nimet

ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tarvitse tinkiä pois kovin

paljoa.

Nämä toverit olivat hyvin erilaisia taipumuksiltaan ja luonteiltaan.

Östringistä on olemassa kaksi luonteenkuvausta, toinen Holstin

antama, toinen Stenbäckin Holstin esityksen oikaisemiseksi.[Om

"Minnesteckning af J. J. Östring af R. I. Holsti", H:fors 1841,

nimim. S. Helsingfors Morgonbladissa 1842, n:ot 6-8, 24-31 p.

tammik.] Molempia kuvauksia toisiinsa verratessa huomaa, että ne

pikemmin täydentävät kuin vastustavat toisiaan. Erilaisuus näet

johtuu perimmältään siitä, että Stenbäck arvostelee ystäväänsä

myöhemmin saavuttamaltaan uskonnolliselta kannalta, joka oli

Holstille vieras. Seuraavassa käytetään molempia lähteitä.

Johan Jakob Östring syntyi 22 p. toukok. 1813 Närpiön pappilassa.

Hänen lapsuutensa kului, kertoo Holsti, täydellisessä kahleettomassa

vapaudessa, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi tuli se

tasaisuus, joka on ominaista hänen kotiseudulleen, hänen luonteensa

perusjuonteeksi. Jo poikana oli hänellä sisäänpäin kääntynyt mieli

ja vakava olento, samalla kuin hän myöskin saattoi päästää vapaan,

hillittömän ilon valloilleen. Ankara, Östringille outo kurinpito

Vaasan triviaalikoulussa ei saavuttanut tarkoitustaan hänessä, vaan

hänestä tuli johtava sielu moniin koirankureihin, joille hänen

kuitenkin sanotaan osanneen antaa jonkinmoista aateluutta ja joissa

ilmeni ajatusta ja mielenmalttia. Ahkera hän ei ollut, mutta hyvän

päänsä avulla hän oli koulun taitavimpia oppilaita ja suoritti

kunnolla ylioppilastutkintonsa. Se tapahtui, kuten jo on mainittu,

syyslukukaudella 1829, jolloin Stenbäck liittyi häneen. -- Kuulkaamme

nyt, kuinka tämä kuvaa ystävänsä luonnetta: "Östring kuului

epäilemättä niihin, jotka luonto on varustanut mitä oivallisimmilla

lahjoilla ja kyvyillä. Hänellä ei tosin ollut sitä, mitä sanotaan

neroksi tai luovaksi hengenvoimaksi; mutta hänellä oli mitä

runsaimmassa määrin selvä ja terävä ymmärrys, tavaton kyky helposti

ja vaivatta käsittää ja omistaa asioita, jotka tuottavat muille

mitä suurinta ponnistusta, sekä selvästi esittää niitä uudestaan.

Myöskin oli hänen muistillaan se joustavuus, joka on välttämätön

ehto n.s. hyvälle päälle. Mutta voisi sanoa, että hänen päänsä oli

kehittynyt hänen sydämensä kustannuksella." Tämän viimeisen lauseen

Stenbäck sitten selittää tavalla, joka tuntuu hämmästyttävältä

ystävän suusta. Hän sanoo: "Jo lapsuudesta olivat ne suloiset

siteet, jotka kiinnittävät ihmissydämiä toisiinsa, suureksi osaksi

outoja hänelle; se rakkaus, joka lämpimällä alttiudella liittyy

toiseen unohtaen oman itsensä -- ei ollut koskaan täyttänyt häntä.

Hän seurusteli mielellään toverien kanssa, mutta vähemmin tarpeesta

tavata samanmielisiä sydämiä, joihin hän lämmöllä ja rakkaudella

olisi voinut liittyä, kuin kuluttaakseen ikävää aikaa. -- -- Sanalla

sanoen: hyvä pää ei hänessä ollut yhdistynyt lujaan, tarmokkaaseen

ja lämpimään luonteeseen." Nämä Stenbäckin sanat, tämä valitus

ystävän sydämen kylmyydestä luovat jyrkän valon heidän suhteeseensa.

Kylmyydellä hän kaiketi tarkoittaa sitä luonteen tasaisuutta, josta

Holsti puhuu. Stenbäck ei ystävästään löytänyt sitä leimuavaa

innostusta, joka oli hänelle itselleen ominaista, ja luultavasti hän

usein kärsi siitä, ajattelematta että tämä erilaisuus oli kenties

välttämätön ehto heidän ystävyydelleen.

Kahtena ensimmäisenä lukukautena Helsingissä Östring opiskeli

kreikankieltä otaksuttavasti Stenbäckin kanssa yhdessä, joka silloin

myöskin alkoi kuunnella Sjöströmin luentoja. Sen ajan, jonka

jälkimmäinen vietti Upsalassa, edellinen oleskeli kotiopettajana

Uudessakaarlepyyssä. Syyslukukaudeksi 1832 Östring taas tuli

Helsinkiin ja saavutti huomiota oppositsionin johtajana Snellmanin

kurinpitosääntöjä vastaan, tullakseen kohta sen jälkeen yhdeksi

innokkaimpia puuhaajia osakunnan uudistamiseksi Snellmanin

tarkoittamaan henkeen. Holstin mukaan johtui se vaikutus ja

vetovoima, joka hänellä tässä puuhassaan oli tovereihinsa, tosin

hänen etevästä individualiteetistaan, mutta samalla siitä, että

se ei koskaan näyttäytynyt hänessä itsetietoisena, että hän ei

koskaan pyrkinyt muiden yläpuolelle. Ystäväpiirin Östringiltä

omaksumat harrastukset taas tarkoittivat suuremman vapauden ja

itsenäisyyden levittämistä opintoihin ja osakunnan kehittämistä

jonkunmoiseksi kirjalliseksi seuraksi, missä yksityiset jäsenet

kykynsä mukaan ilmoittaisivat toisilleen opintojensa hedelmiä ja

ajattelunsa tuloksia. Mitä hänen omiin opintoihinsa tulee, siirtyi

hän klassillisesta kirjallisuudesta uudenaikaiseen, ennen kaikkea

saksalaisten runoilijain teoksiin, jotka hän katsoi soveliaammiksi

kuin kreikkalaisten ja roomalaisten kasvattamaan sielujamme. Mutta

pian hän sai kaiketi kyllikseen niistäkin ja antautui sitten

filosofian lukemiseen, varsinkin Hegelin, jonka hän omaksui

rajattomalla luottamuksella, enemmän luonnollisesta hengenheimoudesta

kuin syvemmän käsityksen ja mietiskelyn johdosta. -- Nämä piirteet

osoittavat Östringin kehitystä vuoden 1834 loppuun. Mitä sitten

seurasi, näemme ensi luvusta.

Östringistä, joka ei ennättänyt saada nimeänsä tunnetuksi

ylioppilaspiirien ulkopuolella, on osittain siitä syystä, osittain

hänen suhteensa vuoksi Stenbäckiin ollut tarpeellista puhua

laveammin; mitä muihin ystäviin tulee, voi esitys olla lyhyempi.

Matias Aleksander Castrén, nerokas kielentutkija, oli syntynyt

samana vuonna kuin Östring ja oli papinpoika hänkin, mutta

kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja tullut ylioppilaaksi 1830. Siinä

mestarillisessa elämäkerrassa, jonka Snellman on kirjoittanut

hänestä, tarkoitetaan puheenaolevaa ystäväpiiriä, kun sanotaan,

että "Castrénin lähimpään seurustelupiiriin kuului muutamia nuoria

miehiä, jotka etupäässä harrastivat kaunokirjallista lukemista ja

joista myöskin yksi ja toinen oli antautunut kaunokirjallisiin

harjoituksiin", ja että hän, joka "muutoin tähän aikaan oli itseensä

sulkeutunut, heidän seurassaan oli innostava ja innokas osanottaja".

Että häneltä itseltään ei puuttunut runollista kykyä, on hän

osoittanut Kalevalan ruotsinnoksellaan. Edelleen mainitaan, että

hän harrasti myöskin filosofian tutkimista ja otti osaa osakunnassa

pidettyihin väittelyihin "filosofian puolesta pietismiä vastaan".

Erik Aleksander Ingman, maanmittarin poika, oli syntynyt

Lohtajalla 1810 ja tullut ylioppilaaksi 1827. Suoritettuaan

filosofiankandidaattitutkinnon 1833 hän valitsi itselleen

lääketieteellisen uran, jolla hän ajan pitkään oli tekevä itsensä

kuuluisaksi uranaukaisijaksi nykyaikaiselle lääketieteelliselle

käsitystavalle. Mutta se ei estänyt häntä samalla ansaitsemasta sijaa

suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tässä mainitsemme vain,

että hän jo 1832 käänsi suomeksi Iliadin ensimmäisen laulun ja pari

vuotta myöhemmin julkaisi käännöksiä Anakreonin ja Saphon lauluista,

joista Helsingfors Morgonblad tiesi kertoa, että ne sekä Lönnrotin

toimittama suomalaisen kansanrunouden julkaisu olivat herättäneet

ulkomaisten oppineiden ansaittua huomiota. Ingmanin kirjallisuuden- ja

suomenkielenharrastus liitti hänet tovereihin, joille hänen

erikoisoppialansa oli aivan vieras.

Fredrik August Ehrström taas oli papinpoika kuten useimmat

ystävyksistä, mutta syntynyt 1801 Luodossa ja siis melkoista vanhempi

ja enemmän elämää kokenut kuin muut. Raivaten tietään läpi hädän

ja puutteen hän oli ensin käynyt Vaasan merikoulun ja perämiehenä

purjehtinut muutamia vuosia merillä. Erään onnettoman matkan jälkeen

hän oli jälleen tarttunut kirjaan ja tullut ylioppilaaksi 1823.

Hänen ilmeiset soitannolliset lahjansa ja kaunis tenoriäänensä

auttoivat hänet muutamaksi aikaa saamaan laulunopettajan viran

Pietarissa, mutta hän palasi sitten Helsinkiin, missä hän myöskin

hankki elatuksensa laulunopetuksella, ollen edelleen kirjoitettuna

ylioppilaaksi yliopistoon. Nyt puheena olevaan aikaan hänen nimensä

tuli tunnetuksi ympäri maata niiden sävelmien kautta, joita hän

sepitti "Lähteeseen", "Joutseneen" ja muihin Runebergin runoelmiin,

sävelmien, jotka vielä tänäkin päivänä ovat tunnetut ja rakastetut

mitä laajimmissa piireissä. Elinvoimallaan todistavat nämä sävelmät

-- ensimmäinen yksinkertainen taidemusiikki, mikä meillä on

kaikunut kotimaiselta pohjalta -- kuinka alkuperäiset Ehrströmin

lahjat olivat. Että hän liittyi Östringin piiriin, puhuu hyvää sekä

siitä että hänestä itsestään. Snellman on kauniisti kuvannut hänen

luonnettaan hänen kuolemansa jälkeen (1850) sanoen, että hän oli

"oikein ajatteleva, rauhaisa, osaaottavainen kanssaihmisiä kohtaan,

isänmaataan rakastava ja täynnä lämpöä kaikkea kohtaan, mikä elämässä

on jaloa ja ylevää", sekä edelleen: "Ehrströmillä ei ollut suurta

oppia eikä laajaperäisiä tietoja, mutta hänellä oli kaunis humaaninen

sivistys, joka ilmeni lämpimänä harrastuksena kaikkea yleistä,

yleisinhimillistä kohtaan."

Piirin nuorin jäsen oli Carl Gustaf von Essen, syntynyt 1815, mutta

tullut ylioppilaaksi jo 1830. Stenbäckin kanssa hän oli tullut

tuttavuuteen jo aikaisemmin kuin yksikään muista. Hän oli näet toinen

järjestyksessä Oravaisissa asuvan luutnantti von Essenin pojista,

jonka perheen läheisiä tuttavia Stenbäckit olivat. Sitä paitsi

hänellä oli poikavuosinaan ollut opettajana Jonas Lagus, joka oli

nainut hänen tätinsä Vöyrin pappilasta. Ylioppilaaksi tultuaan Essen

oleskeli kaksi kesää kotiopettajana Laguksen luona Ylivieskassa

ja tuli silloin "herätykseen". Siitä ajasta hän oli päättänyt

tulla papiksi, vaikka hän samalla tahtoi saavuttaa maisterin

arvon. Opinnotkin siis toivat hänet lähelle kaunokirjallisuutta

harrastavia ystäviä, vaikka hänellä itsellään ei ollut runollisia

lahjoja. Luonnostaan hänellä oli iloinen ja seurallinen luonne sekä

tavallista runsaampi varasto sukkeluutta ja satiirista kykyä, joka

ei koskaan uupunut, ei vanhuudessakaan, mutta joka nuoruuden aikana

oli eloisimmillaan. Kun seuraavassa usein saamme kohdata Essenin, voi

edelläsanottu riittää kuvaamaan häntä tällä aikakaudella.

Viimeiseksi jää Henrik Gabriel Piponius, josta meillä on vähimmin

tietoja. Hän oli syntynyt 1812, tuli ylioppilaaksi 1830 ja

filosofianmaisteriksi 1836. Häneltä ei puuttunut kirjallisia

taipumuksia, ja hän julkaisi yhtä ja toista Helsingfors

Morgonbladissa (1838 kirjoituksia musiikista ja muusta

pakinatyyliin). Myöhemmin hän vaikutti opettajana Kokkolassa ja

Oulussa; hän kuoli 1847. J. V. Snellman, jonka serkku hän oli, C. G.

von Essen ja Z. Topelius lukivat Piponiuksen Pohjalaisen osakunnan

parhaiden joukkoon.

Heidän läheisistään osakuntaelämää lämpimästi harrastavista

tovereista mainittakoon vielä lisäksi muutamia, jotka syystä

tai toisesta tulevat kuvauksessamme näkyville ja sen vuoksi

voidaan katsoa kuuluviksi aineeseen: Jakob Johan Peuron, Holstin

mukaan Östringin hyvä ystävä, jolla kuten viimeksimainitulla oli

matrikkelissa harvinainen mainesana "spes nostratium et decus",

mutta joka kuoli jo 30 p. joulukuuta 1834; Berndt Henrik Lindfors,

jonka Essenin ja Piponiuksen keralla Topelius kerran lukee osakunnan

"valiomiesten" joukkoon; Johan Fredrik Cajan, jonka historialliset

opinnot johtivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen Suomen historian

kokeen (liitteenä Lönnrotin Mehiläiseen 1835-40); Karl Robert

Ehrström, F. A. Ehrströmin nuorempi veli, kuollut piirilääkärinä

Raahessa (1881), ja Rudolf Israel Holsti, Z. Topeliuksen lähimpiä

ystäviä, jolla oli harvinainen taipumus filosofiaan ja joka sitä

paitsi lämpimästi harrasti kirjallisuutta ja myöskin runoilua.

Edellisiä vanhempi oli Aron Borg, joka tuli teologian dosentiksi ja

professoriksi, mutta vaikutti sittemmin käytännöllisenä pappina, sekä

Snellmanin ja Runebergin aikalaiset ja ystävät L. J. Ahlstubbe ja G

H. Ståhlberg, tunnetut näiden suurmiesten elämäkerroista.

Stenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän

kerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia

uudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli

poissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p.

helmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa

väittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja

jälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin.

Edelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä,

vaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan

puolesta kolmas vihko "Vinterblommor" kalenteria toiseksi palkinnoksi

kolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa

löydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan "kehoitus todelliseen

kirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen". Strömborg [J. L.

Runeberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön

palkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää

myöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka

kahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta

kun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut

ensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja

"Hirvenhiihtäjät", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi

tahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa.

Uhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään

kylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti

osoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas

ottamaan osaa kilpailuun -- seikka, mikä, kuten saamme nähdä,

uudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan

vapautta viittaavan häneen -- se soi ikäänkuin kaikuna hänen

vapaudeninnostuksestaan Upsalassa.

Siitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että

Stenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä

ennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen

perhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.

* * * * *

Tammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen

puolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen

juhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle

Fredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen

joulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin

kanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että

häitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä

yllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt

kihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen

seuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja

heidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä

yhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen

demoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären

edellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena

päivänä.

Vielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei

ainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan

jälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli

lukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet

lumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V.

Snellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista

tuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen

johtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti

vihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen

liikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille

ja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa

silkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja

seppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä

jälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat

eri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä.

Marie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat

sulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly

lämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään

sanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät

vietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa

rakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli

levitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä

tepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan

ja kengissään.

Mutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta

ajatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin,

elokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä

Bettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen,

maisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl

Gustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti

kohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä

tanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti

ilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua "ainoasta tarpeellisesta"

elämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön

iloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin

sopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei

hän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen

siskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi

veli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän

heiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen

sanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle

morsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala

rakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä.

Kaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku

tapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari.

Kun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta

sai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein

ennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää

koskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa

kuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti:

Olkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana

päätöksessään. -- Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena

hääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa

oleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse

oli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi

niistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä

olivat saaneet piston sydämeensä.

Kaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa

kanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt

Marie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä

("Morsian"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen

runomuotoisen tervehdyksen.

* * * * *

Helmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun

5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka

vakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi

valittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja

Snellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun

kirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän

olisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi

tienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä

samaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme

yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria,

professori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden

osakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping

(ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut

juhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi

kääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin

Stenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin

sanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön

yksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan

se oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään

novellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille

merkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla

varustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen

kirjoitus:

Juo ja laula ja juo!

Kaitsialle kaivatulle,

Carl Henrik Ståhlbergille.

Hänen maljaansa juotaessa laulettiin Stenbäckin tilaisuuteen

sepittämät säkeet, jotka olivat pilamukailu tunnetusta laulusta:

"Svearne fordomdags drucko ur horn". Laulun esitti kuoro, jonka

perustaminen on myöskin merkki osakuntaelämän kohoamisesta. Muitakin

maljoja juotiin, m.m. Runebergin, joka vastasi kunnianosoitukseen

laveammin kuin tavallisesti. Edelleen kuului ohjelmaan Linsénin ja

Ilmonin juhlallinen ottaminen osakunnan kunniajäseniksi. Mieliala

tuli kaiken tämän aikana hyvin innostuneeksi -- ei kuitenkaan niin

paljon viinistä, sillä oli päätetty supistaa juomavaroja, ja juhla ei

maksanutkaan enempää kuin kaksi taalaria mieheen. Viimeinen malja,

Stenbäckin esittämä, koski yleistä veljestymistä. Tämän johdosta

tulivat m.m. Runeberg ja Topelius "veljiksi". Viimeksimainitun

päiväkirjan mukaan oli Runeberg, "Suomen kunnia, akatemian kaunistus

ja pohjalaisten valo", selittänyt, että ehdotus koski myöskin heitä

-- "sen pidin kunniakkaimpana kaikesta, mitä minulle täällä on

tapahtunut", lisää Topelius sitten. -- Snellman, joka viran puolesta

on kirjoittanut pöytäkirjan, päättää kertomuksen juhlasta seuraavilla

sanoilla: "Vaatimattoman illallisen jälkeen kukin lähti kotiansa

hyvin tyytyväisenä iltaansa, joka todella täyttikin kaikki viattoman

ilon ja hauskuuden vaatimukset." Extra protocollum saattoivat toverit

suosituimmat joukostaan, Ståhlbergin, Runebergin, Ahlstubben ja

Snellmanin itsensä, kirkkaassa kuutamossa kunkin kotiansa.

Samoinkuin Stenbäck tässä juhlassa oli toveripiirin huomattavimpia,

samoin hän oli myöskin osakunnan niin sanoaksemme arkielämässä.

"Natsionistien" oli tapana kokoontua kahdenlaisiin kokouksiin,

varsinaisiin maakuntakokouksiin latinankielisiä väittelyjä varten tai

yksityisempiin n.s. "torstaikokouksiin", joissa vallitsi vapaampi

seurustelu. Näistä myöhemmistä Lindfors lausuu eräässä kirjeessä (2

p. huhtik. 1834) Cajanille, kuvaten siinä poissaolevalle ystävälleen

toverielämää, "että ne lopulta hälvenivät sumuun ja savuun --

tarkoitan tupakansavuun". Herättääkseen suurempaa harrastusta

kokouksiin oli Snellman syksyllä 1833 ehdottanut, että ne, jotka

kuuntelivat saman professorin luentoja, vuoroittain tovereille

esittäisivät pääkohdat luennoista, joten samassa kokouksessa

tulisi esitetyksi mieltäkiinnittäviä asioita eri tieteenaloilta.

"Yritys saavutti alussa suosiota", sanoo Lindfors, "ja asian

uutuus houkutteli ensimmäisiin kokouksiin useita, jotka muuten

harvoin niissä näyttäytyivät. Mutta tämänkin uuden muodon valtasi

pian tupakansavu, sillä harvat olivat ne kollegiot, jotka voivat

kiinnittää kaikkien mieliä. Kemia ja piinkovuinen filosofia eivät

saaneet monta kokouksissa pysymään. Siinä taas pula innokkaimmille

tovereille. Tästä pälkähästä päästi meidät Lauri Stenbäck, tuoden

esille ehdotuksen, jonka jälkeen kokoukset ainakin tätä nykyä

ovat jotenkin kukoistavat." Kirjallinen ehdotus on Stenbäckin

jälkeenjääneissä papereissa ja osoittautuu ankaraksi hyökkäykseksi

väittelykokouksia tai oikeammin niiden latinankielen käyttöä vastaan.

Kun todistuskappaleelta ei puutu sivistyksellistä merkitystä,

ansaitsee se tulla lyhyesti esitetyksi. Väittelykokoukset merkitään

itsepäisesti säilytetyiksi "tähteiksi siltä jäykältä pedanttiselta

ajalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu".

Kenties ne muinoin edistivät latinan käyttämistä puhekielenä, kun

preses saattoi vaatia kenen tahtoi esiintymään opponenttina, mutta

nykyjään ne olivat yhtä hyödyttömiä kuin ikäviä. Esiintyvien tehtävä

oli vastenmielinen ja ujostuttava, ja vieras kieli pani raskaan

kahleen ajatusten lennolle. Lisäksi tuli, että kaksi kolmannesta

osakunnasta, maanmittarit ja juristit, kokonaan pysyi erossa näistä

harjoituksista. "Mutta kun kokouksillamme ei saata olla mitään

muuta tarkoitusta kuin ajatusten vaihdolla saada aikaan henkistä

yhdyssidettä, yhteistä harrastusta siihen, mikä on oikeaa ja jaloa,

pitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset

pyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus,

vaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa

järjestämistä." Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut

tästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei

esitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti

(nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa

joku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä

otetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä,

puhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla

häntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin

jaloa ja elähdyttävää huvia.

Ehdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen

käyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä

myöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin.

Esitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle

[!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa

kokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä

otettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. "Tämän

metodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta", kirjoittaa

Lindfors edellämainitussa kirjeessä, "emmekä ole ehtineet käsitellä

kuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet

vilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta,

mutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä,

niin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä

vanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä

mielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa

herättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] -- -- Kortinpeluu

se luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa.

Mutta kenties olen kohtuuton heille. -- -- Huvin vuoksi", jatkaa

hän, "tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat

koskeneet. 1:seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla

suomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat

myöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen

mahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa,

toiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen.

2:seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa?

Muistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin

sai aluksi -- sillä arvostelija lupasi lisää -- pikku arvostelun.

Asia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3:nneksi herätti kysymys:

Tarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa

kristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja

pitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen." -- --

Näiden kysymysten jälkeen seurasi useita muita, sisällykseltään

vaihtelevia. Yleisempien aineitten ohella, sellaisten kuin

painovapaus, sivistyneen kansan oikeudet sivistymättömiin nähden

j.n.e., esiintyi toisia, jotka näyttävät olevan erityisesti kuvaavia

tälle ajalle, nimittäin uskonnollisia ja suomalais-kansallisia.

Edellistä laatua oli vielä kevätlukukaudella väittelyn alaisena

ollut kysymys: Milloin on ollut suurempi joukko uskonnollisia

hartauskirjoja kuin meidän aikanamme, ja mitä siitä voi päättää?

sekä jälkimmäisiä seuraavat kaksi: Tekisikö hallitus ottamalla

suomenkielen tutkintovaatimusten joukkoon enemmän äidinkielemme

viljelykseksi kuin se jo on tehnyt avaamalla tietä sen

opiskelemiselle perustamalla suomenkielen lehtorin viran? Olisiko

hyödyllistä, että ilmestyviä suomenkielisiä kirjoja arvosteltaisiin

jossakin suomalaisessa sanomalehdessä? Keskustelu suomenkielen

tutkintoaineeksi ottamisesta antoi epäilemättä K. R. Ehrströmille

aiheen 1 p. toukokuuta tehdä seuraavan kysymyksenmuotoisen

ehdotuksen: Kun suomenkielen taitoa ei virallisesti vaadita, eikö

voisi voittaa jotakin sillä sopimuksella ylioppilaskunnan piirissä,

että kukaan ei saisi lähteä yliopistosta (ei saisi osakunnan

todistusta) sitä ennen suorittamatta näytettä suomenkielen taidossa?

Ehdotusta kannatettiin lämpimästi ja pantiin heti esille lista, johon

ne saivat merkitä nimensä, jotka tahtoivat sitoutua suorittamaan

suomenkielen tutkinnon. Snellman kirjoittautui ensimmäisenä, M.

A. Castrén häntä lähinnä, ja seuraavien joukossa olivat Stenbäck,

Östring, Essen, Piponius, Holsti, Lindfors, Cajan j.n.e. Useimmat

(niiden joukossa Stenbäck) myöhemmin kyllä unohtivat innostuksen

hetkellä antamansa lupauksen, mutta asia osoittaa kuitenkin sitä

intoa, mikä osakunnassa vallitsi, -- ja nuoruuden innostuksella on

kaikissa tapauksissa syvällisempi merkityksensä. Kuinka pian se

haihtuukin, on se kuitenkin se lämmin kevätilma, missä aatteiden

kylvö parhaiten menestyy. Niin yleensä, ja kaksin verroin sinä

aikana, josta on puhe. On huomaaminen, että tämä piiri nuoria

tuntemattomia maistereita ja ylioppilaita oli ainoa forum, missä

siihen aikaan moiset yleiset ja isänmaalliset pyrinnöt olivat

ajatustenvaihdon esineinä; -- sieltä lähtivät, kuten Z. Topelius on

sanonut, ne uudet mielipiteet, jotka kerran olivat tulevat yliopiston

ja koko synnyinmaan tunnussanoiksi.

Mitä kysymyksiä Stenbäck on esittänyt ja mitä mielipiteitä hän

on lausunut, ei tunneta, mutta että hän innokkaasti otti osaa

väittelyihin, siitä ei ole epäilystä. Huhtikuun 5 p. käsiteltiin

väittelyssä erityisesti hänen esittämiään latinaisia ja

saksalaisia teesejä, jolloin Bygden ja Essen olivat opponentteina.

Näyttää kuin hän itsekään ei olisi tahtonut jyrkästi rikkoa

traditsioneja. Sitä paitsi hän oli ahkerana osamiehenä erään

käsinkirjoitetun sanomalehden toimittamisessa, joka myöskin

lienee syntynyt hänen aloitteestaan ja jota yksi numero oli

luettavana joka viikkokokouksessa. Varsinkin lienee hän käyttänyt

arvostelijavirkaansa suurella terävyydellä. Valitettavasti on

sanomalehteä tallella ainoastaan muutamia numeroita, ja sen vuoksi

tiedämme tämän ainoastaan kahdesta pahoinpidellystä kirjailijasta.

Toinen niistä on Essen, joka kerran oli ryhtynyt runonsepustukseen

ja jota arvostelija tervehti sanoilla: "Kovin, kovin pitkää -- ja

niin typerää" -- sekä toinen Z. Topelius, jonka lehdelle antamaa

runoa pideltiin niin pahoin, että hän tunnustaa sen vuoksi niin

myöhään uskaltaneensa [Topelius oli 27 vuoden vanha, kun hänen

ensimmäinen runovihkonsa ilmestyi. Ylioppilaana hän oli painattanut

ainoastaan yhden runoelman H. M:iin 1838 n:o 53, "Den stolta Rosen"

käsittämättömällä nimimerkillä E--r.] ensimmäisen runokokoelmansa.

Onnellinen aika, jolloin runoilijat olivat niin herkkätunteisia!

Mutta ei ainoastaan toverien suljetussa piirissä, vaan myöskin

yleisön edessä näemme Stenbäckin tänä kevätlukukautena esiintyvän.

Tästä lähin hän silloin tällöin alkoi julkaista runoelmia Helsingfors

Morgonbladissa. Ensi kerran se tapahtui 28 p. helmikuuta, kaksi

päivää edelläkerrotun lukukausijuhlan jälkeen, ja likellä on se

ajatus, että Runeberg siellä oli kehoittanut häntä antamaan avustusta

sanomalehdelle. Silloin painettu runoelma oli "Anna", nimimerkillä

S., jota merkkiä Stenbäck jo oli käyttänyt Upsalassa ja jota hän

edelleen tavallisesti käytti. Myöhemmin ilmestyi tämän vuoden

ajalla lehdessä: "G. F. J. Adlercreutz, huokaus hänen haudallaan"

(25 p. huhtikuuta), "Tytön rukous" (2 p. toukok.) ja "Taillefer",

Uhlandin romanssi (11 p. heinäk.). Kaikki nämä runoelmat tavataan

runokokoelmassa.

Ensinmainitulla runoelmalla, yhdellä niistä perin harvoista

eroottisista, joita runoilijalta tunnemme, on kieltämättä biografista

merkitystä, mutta kysymykseen, kuka tuo "Anna" oli, josta hän

käyttää nimityksiä "lapsuudenystäväni", "nuoruudenmorsioni", emme,

kummallista kyllä, tiedä vastausta. Sen kertojan mukaan, jonka

tulisi parhaiten tuntea asia, ei häntä luultavasti koskaan ole

ollut todellisuudessa olemassa, mutta sitä vastustaa sekä runo että

runoilijan luonne -- Stenbäckin ei ollut tapana laulaa kuviteltuja

tunteita. Hänen runoutensa ystävät ja niiden joukossa sellaiset,

jotka ovat säilyttäneet traditsioneja runoilijaa hyvin lähellä

olleista henkilöistä, tietävätkin mainita sukunimen runon etunimelle,

mutta koska historiallista varmuutta puuttuu, emme tahdo sitä tässä

toistaa. Kysymys on muuten antanut aihetta useampaan otaksumiseen,

joista _yksi_ ansaitsee mainitsemista tullakseen samalla kumotuksi.

Kuulee usein sanottavan, että runoelma muka koskee erästä nuorta

tyttöä, Annaa, joka kohta Stenbäckin perheen muutettua Vöyrille

otettiin pappilaan ja kasvoi siellä pääasiallisesti palvelijana,

mutta osittain jonakin parempana. Että hän ei voi olla kyseessäoleva

henkilö, käy selville siitä, että hän 1834 vielä oli kymmenvuotias

lapsi. Tarinan syntyminen on kuitenkin helposti selitettävissä, kun

muistamme, että runoelmat ilmestyivät 1840. Siihen aikaan oli "pikku

Anna", joksi häntä perheessä sanottiin, kaunis ja suloinen neitonen,

ja harvat muistivat, että runoelma oli ollut painettuna kuusi vuotta

aikaisemmin. Stenbäckin perheen hajottua joutui Anna, jonka isä oli

ollut ruotusotilas Päivisten kylästä, kaksikymmenvuotiaana naimisiin

talollisen Johan Backilsin kanssa Bertinkylään. -- Kuka tuo Anna

lieneekin ollut, todistaa puheenaoleva runoelma kuitenkin, että

Stenbäckillä samoinkuin muillakin on ollut nuoruudenlempensä -- ja

kuinka voisi muuta ajatellakaan? Toinen kysymys, jonka vastaus on

yhtä hämärä, on se, koskeeko runoelma "Rakkaus" samaa suhdetta. Jos

panemme huomiota ainoastaan ajatukseen, kuuluvat ne ehdottomasti

toisiinsa. Yhdistettyinä niissä kuvastuvat pienen, ei ylen

harvinaisen traagillisen lemmenromaanin peruspiirteet. Jälkimmäinen

runoelma ilmaisee runoilijan syvätehoisella kielellä sen tuskan,

minkä hän tunsi huomatessaan, että hän muinoin rakastetussaan oli

rakastanut vain omaa fantasiakuvaansa -- nyt rakastettu kulkee hänen

kupeellaan ainoastaan menneiden päivien aaveena.

Gustaf Adlercreutz oli Stenbäckin pitkän poissaolon aikana 1831

eronnut yliopistosta ja mennyt Suomen merisotaväkeen. Koska hän

oli sijoitettu Helsinkiin, saattoivat ystävykset tavata toisiaan

vielä Stenbäckin kotimaahan palattuakin, mutta kuolema oli pian

katkaiseva ystävyyden siteet. Nuori meriupseeri kuoli kevättalvella

1834 eräällä matkalla Nokian kartanossa Pirkkalassa, siis ei kaukana

kotipitäjästään Pälkäneeltä, jonne hänet haudattiin. Luultavasti

Stenbäck oli hautajaisissa saapuvilla ja luki sepittämänsä säkeet

haudalla -- siihen näyttää ensimmäinen stroofi suoranaisesti

viittaavan. Runoelma ilmaisee syvää tuskaa, nimittää ystävän

lepokammiota "ystävyyteni ja iloni haudaksi", ja loppusäe kuuluu

alistuneelta ja väsyneeltä, kuin sanat olisivat vanhan miehen suusta:

Alla kära band

Brista efter hand;

Gud blott evig är.

Alla vänner ila

Småningom till hvila;

O, hvem ville ensam dröja här.

[Kaikki rakkaat siteet

vähitellen ratkeavat;

Jumala vain on ikuinen.

Kaikki ystävät rientävät

vähitellen lepoon;

oi, kenpä tahtoisi viipyä yksin täällä.]

Kenties hän näillä sanoilla tarkoitti myöskin surevaa äitiä, joka

seisoi haudalla ainoan tyttärensä, Amalien, kanssa, puolisonsa ja

toisen poikansa jo aikaisemmin mentyä manalle. Hänellä itselläänhän

oli vielä monta rakasta elossa.

Päättäen Stenbäckin runoilusta yleensä on epäilemättä myöskin "Tytön

rukous" sepitetty tiettyä henkilöä tarkoittaen. Kuka se on ollut,

on kuitenkin jäänyt selvittämättä. Huomattakoon muutoin, että se on

vanhin niistä runoelmista jotka runoilija on ottanut lyriikkansa

uskonnolliseen osastoon. A. G. Ingelius on säveltänyt sen, ja tämä

laulu sekä "Tähti", johon K. Collan on säveltänyt musiikin, ovat

Stenbäckin tunnetuimmat ja suosituimmat runoelmat.

Mainitut runoelmat osoittavat, että runoilija jo oli kehittynyt

pitkälle kypsyydessä, ja hän olikin ehtinyt siihen aikaan, joka oli

oleva hänen tuotteliaimpansa; myöhemmin painetuista on näet vielä

useita runoelmia luettava vuoden 1834 osaksi. Tässä mainittakoon

vain kaksi, joiden syntymisajan todistaa merkitty päivämäärä. Toinen

on Östringille osoitettu loistava runoilijakirje, joka ylistäen

iloa, ystävyyttä ja laulua aloittaa runokokoelman. Se on kirjoitettu

heleänä heinäkuun aamuna Sipoossa, jonne Stenbäck 18 p. kesäk. oli

lähtenyt Helsingistä. Niin hän oli ilmoittanut yliopistoon, ja voimme

lisätä vain, että hän luultavasti asettui sinne kesäksi voidakseen

häiritsemättä jouduttaa kandidaattilukujaan. Kuinka erilainen tämän

runokirjeen sävy onkaan vast'ikään mainittuun sururunoelmaan verraten:

-- -- -- Som svanen simmar i viken,

Simmar i glädje och ljus, fri och lycksalig, min själ;

Och mitt hjärta blir lätt, och fullt af lyckan att lefva

Klappar det vänligt och varmt, stolt af sin ungdom

och eld --

[-- -- -- Kuin joutsen ui lahdella,

ui minun sieluni ilossa ja valossa, vapaana ja autuaana;

ja minun sydämeni keventyy ja täynnä elon onnea

se sykkii armaasti ja lämpimästi ylpeänä nuoruudestaan

ja tulestaan --]

Niin on hänen mielensä, ja riemuiten hän tervehtii iloa, vierasta

taivahan maista, ystävyyttä, joka rakkauden hehkuvilla väreillä

kuvattuna saa selityksensä sanoissa:

Står blott du för min blick och ser jag ditt redliga öga,

Bleknar det allt och till stoft sjunker det, som det ock är.

Låt oss älska, o, låt oss för dygd och sanning tillsamman

Brinna beständigt, o vän, brinna och verka och dö! --

[Kun sinä vain olet katseeni edessä ja kun näen rehellisen silmäsi,

kalpenee kaikki ja vaipuu tomuun, jota se onkin.

Rakastakaamme, palakaamme alati yhdessä hyveelle ja totuudelle,

oi ystäväni, palakaamme, työskennelkäämme, kuolkaamme! --]

sekä vihdoin laulua, jonka ihanuus saa hänet huudahtamaan:

Är jag ej lycklig! O, är ej lifvet mig lätt som en vårdag,

När det af diktens sol härligt förgylles och värms?

Dväljes jag icke med fröjd i mitt hjärtas ljufliga trollvärld,

Som mig lockar alltjämt, öppen enär jag det vill,

Glad som ett barn och rik som en kung, som sitter och tronar,

Stolt af sin ära, och ser rike och land, som är hans?

[Enkö ole onnellinen! Oi, eikö elämä ole minulle kuin kevätpäivä,

kun runouden aurinko sitä ihanasti kultaa ja lämmittää?

Enkö riemulla viihdy sydämeni suloisessa taikamaailmassa,

joka minua alati houkuttelee, avautuen konsa vain tahdon,

iloisena kuin lapsi ja rikkaana kuin kuningas, joka istuu

valtaistuimellaan kunniansa korkeudessa ja katselee

valtakuntaa ja maata, jonka hallitsija hän on?]

Olemme ottaneet tähän nämä säkeet -- ei siksi, että ne ovat

vastakohtana edelliselle runoelmalle, sillä moisia vastakohtia eli

ristiriitoja, jos niin tahtoo sanoa, tapaa alinomaa tosi lyyrikossa,

joka vain laulaa vaihtelevia mielialojaan, vaan siksi, että runoilija

on tässä mitä kauneimmin ilmilausunut sen sisäisen rikkauden, josta

hän pian vapaasta tahdostaan oli luopuva.

Toinen päivätty runoelma on ylioppilaslaulu, jonka keskimmäinen

säkeistö täyssointuisesti laulaa ilmoille Stenbäckin korkean

käsityksen ylioppilaselämästä:

Oss gläder ej leken, och stugan är trång,

Men mäktiga röster oss mana;

Dem vilje vi följa vår lefnad så lång

På ärans bestrålade bana.

Att sanningen söka, det längtar vår själ;

Med flygande fanor och klingande spel

Går tåget till henne beständigt.

[Meitä ei ilahduta leikki, ja ahtaalta tuntuu tupa,

mutta mahtavat äänet meitä kehoittavat;

niitä tahdomme seurata kautta elämämme

kunnian säteilevällä polulla.

Totuutta etsiä ikävöi meidän sielumme;

liehuvin lipuin ja helisevin soitoin

käy tiemme alati sitä kohti.]

[Tämä laulu on ensi kerran painettuna Joukahaisessa II, Helsinki

1845. Se on siinä ensimmäisenä kolmesta, yhteisellä otsakkeella

"Ylioppilaslauluja" julkaistusta runoelmasta, jotka kaikki ovat

nimimerkittömiä. Toinen laulu, "Vind, som far hän till nord, Hälsning

bär till älskad jord!" on J. V. Snellmanin sepittämä 1834 (ei 1835,

niinkuin otsakkeen alle on merkitty), ja kolmas, "En vän, en mö, en

sång, en bål, Att dricka hela världens skål", Z. Topeliuksen ja K.

I. Holstin "yhtiössä sepittämä, jokseenkin puolet kumpaiseltakin,

parsien toinen toistamme", kirjoittaa edellinen yksityisessä

kirjeessä tekijälle (26 p. marrask. 1897).]

Paitsi runoelmia on myöskin kaksi suorasanaista muistoa Stenbäckin

kirjallisesta toiminnasta tallessa tältä vuodelta. Osakunnan lehdessä

7 p:ltä lokakuuta oli seuraava kokoelma mietelmiä nimimerkillä S.:

_Ajatelmia_.

Tankar, otaliga tankar,

Sägen, hvar kasten I ankar?

_Runeberg_.

Miksi pitäisi valittaa ja olla epätoivossa? Nuoruuden kyynelet ovat

kuin kevätsade, joka vain tekee vastaheränneen maan tuoreemmaksi ja

vihannammaksi, ja pian astuu iloinen aurinko taas näkyviin.

Miksi pitäisi ylvästellä? Ah, ethän tiedä, ennenkuin kylmä tuuli

hyisenä käy yli onnesi ja ilosi kukkatarhan ja tekee sen kylmäksi ja

tyhjäksi. Onnellinen sinä, jos sinulla silloin on ystävän lämmin povi

nojataksesi.

Ystävyys ja rakkaus tarvitsevat yksinäisyyden rauhaa kukoistaakseen;

maailman hälinässä haihtuu suloinen tuoksu, ja ainoastaan halpa kukka

jää jäljelle.

On ihmisiä, jotka eivät koskaan voi tulla oikein tutuksi ja

uskotuksi ystäväksi toisen kanssa; mutta eivätpä he voi tulla siksi

itsellensäkään.

On kauheaa elää koko pitkä elämä vieraana itselleen ja muille.

Se ihminen, joka ei koko avarasta maailmasta voi löytää ystävää,

joka voisi tyydyttää hänen sydäntään, ei ansaitse ikinä löytääkään

sellaista.

Kunnioitus ja luottamus on parasta, mitä ihminen voi tarjota

toiselle, ja mitä on rakkaus ja mitä ystävyys muuta?

On olemassa sieluja siksi itserakkaita, etteivät koskaan suo muille

kunnioitusta, ja sydämiä siksi suljettuja, että niitä ei koskaan

lämmitä luottamuksen vieno ja pyhä valo.

Ystävällinen sana on avain kaikkein sisimpään ja kaikkein pyhimpään,

mutta katkera sana on hiottu miekka, joka ei ainakaan sovi

leikkiaseeksi.

Moni on katkera ja kylmä ainoastaan siksi, että elämän kahle ja

maailman helle heitä rasittaa, -- he eivät ole löytäneet voitollista,

sopusointuista rauhaa, mutta yksinäisyyden hiljaisuudessa he avaavat

usein kuin illan orvokki tuoksuvan teränsä.

Kaikki tai ei mitään on rakkauden vaatimus; sen vuoksi seuraa sitä

mustasukkaisuus välttämättömästi.

Lapsuuden ihana etuus ei ole viattomuus, vaan ilo. Se herättää meissä

aavistuksen ilon iankaikkisuudesta ja korkeudesta.

Ei ole voimaa maan päällä neroa voittavaa; kun maan mahtavat

hallitsevat ja luulevat itsensä itsevaltiaiksi, vallitsee kuitenkin

aina nero heitä ja koko maailmaa.

Valtiollisen vapauden edistymisestä on siunattuna hedelmänä, että

kaikki sotaväki vähitellen katoaa ja jokainen kansalainen samalla

tulee sotilaaksi, niinkuin alkujaankin on ollut laita.

On ihanaa olla isäntänä siinä rakennuksessa, jonka on nostanut, mutta

on myöskin riemullista hajoittaa laho hökkeli.

Satiiri on se suola, joka höystää kaikki, tai oikeammin huumori.

Hyvänsävyiset nahjukset luulevat huumorissa näkevänsä häijyn sydämen.

Kylmimmissäkin ihmisissä on runoudelle avointa tunnetta, joskaan he

eivät tahdo sitä tunnustaa tai eivät itse tiedä siitä. Se mikä luo

kauniin, lumoavan hohteen yli kaiken, se mikä tekee elämän vienoksi

ja suloiseksi, se mikä lämmittää sydäntämme, se mikä kiinnittää meitä

toisiimme -- se on kaikki runoutta. Runous virtaa kuin auringon valo

yli kaiken, ja sitä vailla olisi kaikki harmaata ja valjua.

Säveltaiteilijaa voi ainoastaan säveltaiteilija arvostella, filosofia

filosofi, talonpoikaa talonpoika, mutta runoilijasta luulee kuka

hyvänsä voivansa lausua tuomion -- eikö se ole kohtuutonta ja

turmiollista?

Oi lempeä, auringon kirkastama illantyyni, samoinkuin sinä

ystävällisesti suljet maan syliisi ja kuiskailet yleisestä rauhasta

ja sovinnosta, niin on myöskin kerran puhdas, harras sopusointu

Jumalan ja luonnon kanssa täyttävä sydämeni ja tekevä minut

onnelliseksi ja levolliseksi; sillä ei koskaan korkeampi henki saata

hukkua voittamatta ja rauhaa löytämättä.

Eikö useinkin syvä sisäinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen

tuulahdus valtaa jokaista ihmissielua; mutta ei koskaan tahdota sitä

tuntea jumaluuden herättäväksi ääneksi sisimmässämme.

Kaikki tahtovat mielellään, että heitä pidetään uskonnollisina,

mutta ei kukaan tahdo mielellään lukea Jumalan sanaa, jota vailla ei

kuitenkaan mitään uskonnollisuutta voi olla olemassa.

Jos siis kuka (sielunsa iäisen autuuden tähden) katsoo itselleen

tarpeelliseksi lukea jotain uskonnollista kirjaa, ei hän suinkaan

ota Raamattua, tuota ainoaa elämän lähdettä, vaan mieluummin jonkun

sokeroidun postillan tai noita maireita Hartaushetkiä, joista ei voi

sanoa kyllin paljon pahaa. Ah niin, sillä ne eivät häiritse meidän

hiljaista, onnellista arkielämäämme eivätkä peloita tavallisia

rakkaita ajanvietteitämme!

Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme kääntyneiksi ja kristityiksi

vaaditaan meiltä kolmea asiaa eikä mitään muuta: Jumalan sanan

lukemista, valppautta ja rukousta. Onko se niin vaikeaa?

Muutamille on uskonto ikäänkuin mikä mieleentarttuma, joka raskaana

ja rasittavana painaa heitä; ei se perusjohde, joka elähdyttää ja

tekee vapaaksi.

Niin pian kuin uskonto synnyttää synkkyyttä ja umpimielisyyttä, ei se

varmaankaan ole oikeaa ja täydellistä laatua, sitä, joka antaa ilon

ja vapauden ja rauhan.

Olisiko uskonnon tarkoitus tehdä meidät välinpitämättömiksi

maailmasta tai sen meistä? Ennemmin opettaa se meitä sitä enemmän

_rakastamaan_ maailmaa.

* * * * *

Nämä mietteet, jotka jo runoilijan kuoleman jälkeen pari kertaa ovat

olleet painettuina, [Hufvudstadsbladetissa 1871, n:o 111 A, 14 p.

toukok. (E. Nervanderin toimesta) ja Joukahaisessa VII, Helsinki

1873.] ovat, kuten luonnollista, sekä sisällykseltään että muodoltaan

melkoista etevämpiä kuin ajatelmat ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta.

Että toiselta puolen sisällinen samansukuisuus on silminnähtävä,

tarvitsee tuskin huomauttaa. Mutta tärkeämpää on panna merkille,

että Stenbäck myöhemmin hylkäsi nämäkin kypsyneemmät ajatukset;

nekin ovat ominaisia ainoastaan eräälle hänen kehityskausistaan.

Sitä osoittaa eräs alkuperäinen käsikirjoitus, missä useimmat

tavataan samassa järjestyksessä kuin edellä. Päällimmäiseksi hän on

kirjoittanut: "Ei kelpaa", jota paitsi hän on pyyhkinyt pois muutamia

ja tehnyt muistutuksia toisiin. Niinpä hän on viimeisen mietelmän

kohdalle merkinnyt: "Niin, _rakastamaan_, mutta ei _maailmaa_."

Viimeisen edellisen kohdalla on kysymys: "Mitä on ilo?" Kokonaan

pois pyyhitty on ajatus: Uskonto ei voi eikä tahdo hävittää sitä,

mikä on inhimillistä ihmisessä, vaan ainoastaan jalostaa sen; se

ei ole kuluttava tuli, joka tuhoaa inhimillisyyden, vaan aurinko,

joka luo sille korkeamman valon ja kirkastaa kaikki. Reunaan on sitä

paitsi kirjoitettu: "Päinvastoin." Samoin on pyyhitty pois mietelmä:

Samoinkuin aurinko loistaa yli kukoistavan viljellyn vainion, samoin

valistaa uskonto sivistyneen ihmisen, mutta sivistymättömälle se

on kuin aurinko yli kuivan nummen; se on sama valo, mutta eri

leiviskät. Tähän on muistutettu: "Ei ensinkään totta." Vihdoin

kuuluu erityisesti hylättyihin ajatus: Mitä puhutaan kunnianhimon

turmiollisuudesta? Enemmän pahaa on kaikkina aikoina syntynyt

sen puutteesta kuin liiallisuudesta; jos ihminen olisi enemmän

kunnianhimoinen, ei hän olisi niin pieni ja kehno. -- Kritiikki

lienee vuodelta 1839, jolloin hän, niinkuin saamme nähdä, julkaisi

joukon ajatuksia ja mietelmiä.

Toinen edelläviitattu muisto Stenbäckin toiminnasta vuonna 1834 on

"Eräs kesäilta", keskustelun muotoon sepitetty kirjoitus silloisen

ajan runollisesta kirjallisuudesta, kenties alkujaan aiottu osakunnan

sanomalehteen, mutta sitten painettu Helsingfors Morgonbladiin 1837

(n:ot 39 ja 40, toukok. 29 p. ja kesäk. 2 p.). Nimimerkki **, jota

hän on käyttänyt perin harvoin, [Toisen kerran sillä on merkitty

H. M:ssa 1836, n:o 68, Uhlandin runoelman käännös "Den nattliga

Riddarn".] on tähän saakka pitänyt kirjoittajan salassa, mutta

Stenbäckiä ei osoita sen kirjoittajaksi ainoastaan esitystapa, vaan

sekin, että eräs edelläolevista mietteistä esiintyy siinä miltei

sanasta sanaan. Muutoin se on lavein ja parhaiten harkittu lausunto

sen ajan ja varsinkin nuoren Ruotsin kaunokirjallisuudesta ja

runoilijoista yleensä, minkä hän on jättänyt jälkeensä -- ollen muun

muassa merkillinen siitä, että ne korkeat vaatimukset, jotka hän nyt

panee runotaiteelle, kohta asetetaan itsekunkin kristillisyydelle:

molemmissa tapauksissa puolinaisuus saa yhtä säälimättömän tuomion.

* * * * *

Osakuntaelämä syyslukukaudella 1834 osoittaa samaa korkeaa henkistä

innostusta kuin kevätlukukaudellakin. Sen viihtyisyyden enentämiseksi

oli vuokrattu tilavampi huoneisto, jota paitsi pidettiin huolta

siitä, että "kahvia ja teetä parasta lajia" oli saatavana

kokouksissa, jotka nyt pidettiin tiistaisin ja aloitettiin klo 6 eikä

klo 5 ip., kuten ennen oli ollut tapa.

Eräänä ensimmäisistä illoista Stenbäck nosti kysymyksen soveliaihin

toimenpiteihin ryhtymisestä niiden pohjalaisten nuorukaisten

hoitamiseksi, jotka olivat tulleet kaupunkiin yksityisellä

opetuksella valmistuakseen ylioppilastutkintoa ja osakuntaan tuloa

varten. Tämän johdosta päätettiin asettaa ehdoksi vastaiselle

toveripiiriin ottamiselle, että kunkin noista nuorukaisista tuli

ilmoittautua osakunnan kuraattorille ja antaa tieto asunnostaan ja

opettajastaan sekä joka lukukauden lopulla tuoda hänen nähtäväkseen

opettajan antama todistus ahkeruudesta ja moitteettomasta

käytöksestä. Sitä paitsi heille myönnettiin oikeus olla läsnä

osakunnan kokouksissa, vaikka saamatta äänestää sen asioissa,

ja lausuttiin se toivomus, että he ahkerasti käyttäisivät tätä

oikeuttaan. -- Tämä Stenbäckin esitys antoi välillisesti aihetta

panna tilin alaisiksi jo osakuntaan tulleitakin, ja siten rangaistiin

kuutta jäsentä sopimattomasta käytöksestä joko "mielipiteentuomiolla"

tai erottamisella.

Lukukausijuhla vietettiin 19 p. lokakuuta samalla tavoin kuin

kevätlukukaudellakin. Tällä kertaa aloitti ohjelman maisteri

Ahlstubbe esitelmällä Porthanista. [Esitelmä on painettuna

Helsingfors Morgonbladissa 1835, n:oissa 1-4.] Esitelmä, joka

pidettiin 30 vuotta jäljestä suuren miehen kuoleman, oli ensimmäinen

yritys elvyttää Porthanin muistoa nuoremman polven mielissä,

ja puhuja rikastutti kuvaustaan vanhoilta Turun ylioppilailta

saaduilla piirteillä. Osakunnan juotua "muun ylioppilaskunnan"

maljan laulettiin tilaisuutta varten sepitetyt säkeet, jotka Z.

Topeliuksen päiväkirjan mukaan olivat Stenbäckin edellämainittu

"Ylioppilaslaulu". Viimeinen malja kohotettiin "kotona oleville",

ja sen esitti kuraattori Snellman, joka myös oli sepittänyt runon

sen jälkeen luettavaksi, jo mainitun laulun "Vind, som far hän

till nord". [Ks. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 119.] Siis kaksi

uutta ylioppilaslaulua samana iltana, ja molemmat semmoisia,

että ne elivät vuosikymmeniä! Ei ihme siis, että innostus kohosi

korkealle, kuten Topelius muistiinpanoissaan sanoo. Snellman taas

mainitsee pöytäkirjassa todistuksena läsnäolleiden professorien

hyväntahtoisesta osanotosta, että he olivat juhlassa klo 12:een

saakka (juhla oli alkanut klo 6), sekä sanoo, että siinä oli

huomattavana ylioppilaskemuille "vähemmin tavallinen tyyneys ja

iloisuus ilman melua". Itse juhlan päättäjäisistä hän mainitsee

edelleen: "Keveän illallisen jälkeen pantiin toimeen Collegium

cantorum Bellmanianum ja jatkettiin iloisia lauluja vuorotellen

klo 1/2 2:een, jolloin miehissä lähdettiin pois tuulessa ja

sateessa, jota tuskin kuitenkaan paljon huomasivat ne, jotka kuten

allekirjoittanut pitävät tämäntapaisia toverijuhlia yhtenä ajan

ilahduttavista merkeistä."

Keskusteluja jatkettiin tälläkin lukukaudella, ja m.m. olivat

käsiteltävinä seuraavat kysymykset: Ovatko Bellmanin laulut

vahingollisia siveellisyydelle? Mikä on valtion ja kirkon suhde?

Mitkä ovat todellisen kirjallisen arvostelun periaatteet? Onko

d-kirjain poistettava suomenkielestä? j.n.e. Myöskin pidettiin

väittelykokouksia, ja Stenbäck esiintyi taas auktorina 4 p.

marraskuuta. Tästä kokouksesta on Topelius merkinnyt päiväkirjaansa:

"Lauri Stenbäck piti miehuullisesti puoliaan, ja hänellä oli myöskin

runoutta väitöstensä joukossa."

Jos luomme katsauksen kaikkeen mitä tässä on kerrottu pohjalaisen

osakunnan elämästä näinä kahtena lukukautena, on myöntäminen, että

siinä näemme miltei ihanteellisen kuvan nuorekkaasta pyrkimyksestä

kohti oikeutta ja totuutta ja kohtuullisesta ilosta ilman

pedanttisuutta. Kuka olisi siis saattanut aavistaa, että vuosi oli

päättyvä katastrofiin, joka tavallaan vaikutti koko elämänkatsannon

muuttumiseen muutamissa niistä, jotka innokkaimmin olivat ottaneet

osaa tähän elämään! Niin kuitenkin tapahtui, ja käymme nyt kertomaan

tätä akatemiansisäistä rettelöä, jonka seurauksiin nähden Stenbäck

joutui yhteen kohtaloon lähinten ystäväinsä kanssa.

"Juttua" käsitteleviä asiapapereja lukiessa tulee ehdottomasti

muistaneeksi senlaatuisia näytelmäkappaleita, joille ranskalaiset

ovat antaneet nimen "piéces à tiroir". Alussa emme näe jälkeäkään

niistä, joihin mielenkiintomme kohdistuu. Asia alkaa siten, että

eräs ylioppilas Spåre valittaa rehtorille, että häntä 17 p. marrask.

klo 6 ip., tullessaan professori Laguksen yksityiseltä kollegiolta

lainopillisesta luentosalista, neljä ylioppilasta monella tavoin oli

häirinnyt, jopa yksi tehnyt väkivaltaakin, siitä että hän edellisenä

päivänä, sunnuntaina, oli ollut tanssihuveissa seurahuoneella, vaikka

ylioppilaskunta filologisessa oppisalissa pidetyssä kokouksessa

lauantaina oli päättänyt, että ylioppilaiden tuli pysyä poissa

sosieteetin "picknickeistä", ja pyytää että syylliset saatettaisiin

lailliseen edesvastaukseen. Tutkittaessa huomataan, että "kokous" oli

saatu toimeen osaksi suullisilla kehoituksilla, osaksi nimettömillä,

luentosaleihin jätetyillä lapuilla, joissa "ne jotka tahtovat ottaa

osaa ylioppilaskunnalle yhteiseen asiaan" kutsutaan kokoukseen,

sekä että itse kokouksessa Yrjö August Wallin puheenjohtajana oli

ilmoittanut, että eräältä ylioppilas Tigerstedtiltä "picknickien"

toimikunta oli kieltänyt pääsyn niihin, ja sen johdosta ehdottanut,

että ylioppilaat olisivat käymättä noissa tanssihuveissa, kunnes

oli saatu selville, oliko hän antanut aihetta toimenpiteeseen.

[Asiapapereista saa tietää, että oikeastaan rehtori oli kieltänyt

pääsylipun T:ltä. Tämä ei ennestäänkään ollut yliopistonviranomaisten

suosiossa, ja viimeksi hän oli pannut erään picknickien toimikunnan

jäsenen tilille siitä, että tämä nähdessään etteivät ylioppilaat

välittäneet tanssimisesta oli lausunut siihen tapaan, että he

hyvin joutivat pysyä poissa, koska eivät edistäneet hauskuutta.

Rehtori ei sentähden tahtonut antaa hänelle niitä pääsylippuja,

joita rehtorinkansliassa alennetulla hinnalla oli ylioppilaille

tarjona, jota paitsi hän myöskin oli kieltänyt häntä lunastamasta

pilettiä salongin ovella.] Läsnäolevat olivatkin yhtyneet tähän

ehdotukseen määräämättä kuitenkaan mitään rangaistusta niille,

jotka eivät päätökseen alistuneet. Muuta ei kokouksessa ollut

tapahtunut, mutta todistuksista kävi kuitenkin ilmi se merkillinen

seikka, että kutsumuslaput oli levitetty, ennenkuin voitiin tietää

mainitun ylioppilaan poissulkeminen picknick-seuroista. Siis

kokouksen alkuperäinen tarkoitus oli varmaan ollut joku toinen

-- ja täten tulemme kysymyksen toiseen ja tärkeämpään osaan.

Kurinpitokomissioni näki olevan aihetta jatkaa tutkimuksiaan, sitä

enemmän, kun ylioppilaiden kokoonkutsuminen oli vastoin järjestystä

ja hyvää tapaa sekä loukkaus akateemisille viranomaisille yksinomaan

kuuluvaa nuorison kokoonkutsumisvaltaa vastaan. Silloin havaittiin

myöskin, että Wallin ainoastaan kutsumuslappujen johdosta oli tullut

kokoukseen ja siellä esiintynyt yksityisten kehoituksesta, tuntematta

laisinkaan kokouksen varsinaista aihetta. Kuitenkin lausuivat

muutamat sen arvelun, että kokouksella oli tarkoitettu aikaansaada

mielenosoitus jumaluusopillista tiedekuntaa vastaan sen vuoksi, että

se oli hylännyt teoreettisen filosofian dosentin A. A. Laurellin

julkaiseman väitöskirjan dogmatiikan professorin arvoa varten, ja

epäluulo kutsumusten laittamisesta kohdistui maisteri Ahlstubbeen,

koska oli kuultu hänen lausuvan kovia uhkauksia teologista

tiedekuntaa kohtaan, että muka pitäisi "usuttaa" ylioppilaskunta

sitä vastaan y.m.s. Silloin kun tämä oli kurinpitokomissionin

käsiteltävänä, olivat todelliset alkuunpanijat jo ilmoittautuneet

rehtorille, vaikka tämä ei heti ollut tahtonut antaa sitä tiedoksi,

kun syylliset eivät halunneet esiintyä komissionin edessä. Nyt se

ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä, vaan kutsuttiin kaikki

asianosaiset tutkittaviksi. Siten saatiin lopulta selville, että

Erik Aleksander Ingman, Matias Aleksander Castrén, Jakob Johan

Östring, Fredrik August Ehrström, Lauri Jaakko Stenbäck ja Henrik

Gabriel Piponius, viimeksimainitun luokse kokoontuneina, olivat

sopineet keskenään siitä, että ylioppilaskokous oli saatava

toimeen, ja myöskin itse pitäneet huolen kokoonkutsumisesta.

Varsinaiseksi tarkoitukseksi ilmoitettiin aikomus vakuuttaa

Laurellille ylioppilaskunnan luottamusta, mutta yksityisesti oli

myöskin lausuttu, että ylioppilaiden paheksuminen oli lähetystön

kautta saatettava apulaisen Jakob Algot Gadolinin tiedoksi, joka

silloin hoiti dogmatiikan professorin virkaa. Selitykseksi, minkä

tähden kysymys ei ollenkaan tullut käsiteltäväksi kokouksessa,

ilmoitti Stenbäck, "että tarkemmin mietittäessä oli huomattu

ehdotus sopimattomaksi". C. G. von Essen -- joka oli kaikkia asiaan

takertuneita niin lähellä, että ehdottomasti kysyy, miks'ei hän ollut

muassa -- mainitsee, että paheksuminen etupäässä koski Gadolinia,

siksi että hänet pari vuotta aikaisemmin, kun vapaana oleva apuraha

nuoria kirjailijoita varten annettiin, oli asetettu Runebergista

edelle, sekä että oli aiottu suurenmoisella pakotuksella koettaa

saada hänet ahdashenkisenä, kykenemättömänä opettajana, joka vain

oli parempien kykyjen tiellä, eroamaan yliopistosta. Oikeudenkäyntiä

pidettiin tiheillä istunnoilla 18 p:stä marrask. 16 p:ään jouluk.,

jolloin päätös julistettiin. Kurinpitokomissioni oli havainnut,

että laiton kokous sisälsi rikollisen pyrkimyksen koroittamaan

yksityisen mielipiteen muille ohjeeksi, pyrkimyksen, joka oli

tahtonut päästä voimaan akateemisia viranomaisia vastaan muuttaakseen

tottelevien tahdon laiksi hallitseville, ja tämä pyrkimys oli sitä

arveluttavampaa ja turmiollisempaa laatua, kun se, jo ennenkin

joskus havaittuna, tällä kertaa osaksi oli lähtenyt sellaisista

yliopiston jäsenistä, joiden kypsyneemmältä sekä iältä että tiedolta

komissionilla oli ollut toivo ja oikeus odottaa arvokkaampaa esikuvaa

nuoremmille j.n.e., sekä tuomitsi sillä perustuksella mainitut

kuusi alkuunpanijaa julkiseen eroon yliopistosta puoleksi vuodeksi,

Wallinin salaiseen eroon samaksi ajaksi ja Ahlstubbelle yksityisen

varoituksen pöytäkirjaan pantavaksi.

Isku kohtasi kuutta pohjalaista, joita toverit pitivät etevimpinä

piirissään. Mitä osakunnassa asiasta keskusteltiin, piilee seuraavien

sanojen taakse: "kokous oli sitä laatua, että siitä ei mitään

pöytäkirjaa voi pitää". Todistuksia erotetuille annettaessa pantiin

kaikille sama arvolause: "erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa

vakava ja hyvä käytös". Että toveristo katsoi tuomion kohtuuttomaksi,

voi päättää noista tavalliseen arvolausekaavaan lisätyistä sanoista

"kaikissa suhteissa".