Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- "Rukouksia
ensimmäisellä herranehtoollisellani." -- Opintoja. -- "Ajatelmia." --
Ensi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.
Lauri Stenbäck oli viimeisiä Turun ylioppilaita; ei täyttä kahta
kuukautta siitä, kun hän oli saanut ylioppilaskirjansa, oli maan
vanha pääkaupunki lukemattomine menneisyyden muistoineen tuhkana.
Hävityksen välittömiä seurauksia oli sekin, että yliopisto muutettiin
Helsinkiin, nuoreen, vaurastuvaan pääkaupunkiin. Siellä avattiin
korkeakoulu 1 p. lokakuuta, mutta sekä alkavaksi syyslukukaudeksi
että seuraavaksi kevätlukukaudeksi Stenbäck jäi kotiin Vöyrille.
Oliko tulipalon tuottama häiriö yliopiston toiminnassa vai kenties
levon tarve vai vielä joku muu seikka syynä päätökseen, että hän
oli viettävä ensimmäisen lukuvuoden kotona, on epätietoista, mutta
seuraavasta on kyllä ilmenevä, että tämä aika oli tuleva hyvin
tärkeäksi hänen kehitykselleen.
Aluksi meidän on ajateltava Lauri iloisena ja huolettomana liikkuvan
omaistensa piirissä lukien runoutta ja runoja kirjoitellen puutarhan
ruusupensasmajassa. Edellisessä jo mainitut kotoisen elämän piirteet
kuuluvat nimittäin ensimmäiseen ylioppilasaikaankin. Selvää on
kuitenkin, että hän ylioppilaana oli ottava toisen aseman kuin ennen
sekä kodissa että siinä seurapiirissä, mikä seudulla oli tarjona. Kun
viaton olento ja naiivit tunteenpurkaukset ilmaisivat nuorta poikaa,
muistutti ylioppilasarvo muille, että oltiin tekemisissä nuoren
miehen kanssa.
Stenbäckin perheen seurustelupiiristä on ensiksi mainittava, että
itse pappilan asukkaihin kuului myöskin pastorinapulainen Jonas
Lagus perheineen, joka asui "pienellä puolella". Tämä pietismin
historiassa kuuluisa mies, Jonas Nilsson Lagus (niin on nimi
kirkonkirjassa), oli jo 1817 yhdeksäntoista vuoden iässä [Akianderin
mukaan (Hist. upplysningar om de relig. rörelserna i Finland VI, s.
211) Lagus oli syntynyt Kurikassa 1798. Olematta vielä laillisessa
iässä hän saattoi ainoastaan arkkipiispa Tengströmin välityksellä
tulla vihityksi papinvirkaan. Kuten Vöyrin kirkonkirjoista näkyy,
ilmoitettiin virallisesti hänet syntyneeksi 1796 ja siis kaksi vuotta
vanhemmaksi kuin hän todella oli.] tullut Stenbäckin edeltäjän,
rovasti Esaias Wegeliuksen, apulaiseksi Vöyrille. Muutamia vuosia
myöhemmin hän meni naimisiin Wegeliuksen kasvattityttären Lovisa
Eleonora von Essenin kanssa ja jäi appensa kuoltua (1821) Vöyrille
sekä Stenbäckin rovastiksi tultua edelleen hänen apulaisekseen. Nyt
kuitenkin Laguksen olo tässä ruotsalaisessa seurakunnassa läheni
loppuaan, sillä 1828 hän astui Ylivieskan kappalaisen virkaan, missä
hän oli ottava tehokkaasti osaa uskonnolliseen liikkeeseen; hänen oma
herätyksensä, josta on niin paljon kirjoitettu, lienee jo tapahtunut
Vöyrillä alkupuolella hänen sielläoloaan. Lagus oli runsaslahjainen
henkilö, vilkas ja hienotunteinen sekä ilmeisiä runoilijalahjoja
omaava. Jo kotona sekä sittemmin yliopistossa hän oli erinomaisella
menestyksellä ryhtynyt tutkimaan vanhoja kieliä ja klassillista sekä
uudempaa kirjallisuutta useilla kielillä. Mutta nämä opinnot, joihin
hän oli koko sielullaan antautunut, katkesivat äkisti ainiaksi. Hänen
isänsä kuoli 1816, ja katkeran surun vallassa, jonka tämä tapaus
hänelle tuotti, hän taipui äidin ja sisarusten kehoituksiin sekä
päätti ruveta papiksi. Samalla tai ainakin samasta syystä hän hylkäsi
myöskin runoilemisen, jonka sanotaan jo saattaneen hänet Ruotsin
fosforistien yhteyteen. Jos onkin luonnollista, että sellainen
elämänaikeiden muutos on tuottanut rauhattomuutta ja sisällisiä
taisteluja, on luultavaa, että Lagus yhdeksän vuotta vaikutettuaan
papintoimessa oli löytänyt rauhansa jälleen. Olihan herätys antanut
papin kutsumukselle uuden valon, jota paitsi onnellinen perhe-elämä
(hänellä oli kaksi poikaa, Selim Sigwart ja Saladin, joiden
romanttiset niinet sopii huomata) oli omansa täyttämään tyhjän sijan
hänen sielussaan. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että hänellä
oli sympaattinen vetovoima Lauri Stenbäckiin, jonka luonnonlahjojen
kanssa hänen omansa olivat niin sopusoinnussa, sitä suuremmalla
syyllä, kun Laguksesta sanotaan, että hän "puhujalahjoillaan ja
lukeneisuudellaan, avonaisella, iloisella, seurallisella sekä samalla
rehdillä ja vaikuttavalla olennollaan" voitti yleistä rakkautta ja
luottamusta. He lukivat yhdessä englanninkieltä ja Homerosta, mutta
mitään todistetta vanhemman ja kokeneemman miehen suoranaisesta
vaikutuksesta nuoreen ylioppilaaseen ei ole olemassa. Kumminkin on
hyvin todennäköistä, että hän muun muassa on saattanut antaa Laurille
muutamia piirteitä siihen (seuraavassa puheeksi tulevaan) papin
ihanteeseen, jonka hän tähän aikaan loi itselleen. Varmaa on, että
hän samoinkuin koko Stenbäckin perhe silloin ja yhä vastakin tunsi
lämmintä ystävyyttä Lagusta kohtaan.
Muita perheitä Vöyrillä ei ollutkaan, joiden kanssa Stenbäckit
olisivat olleet tuttavallisemmassa seurustelussa. Sitävastoin yhdisti
heitä sukulaisuus ja ystävyys läheisesti Oravaisten kappalaisen,
toht. Jakob Wegeliuksen, ja samassa pitäjässä olevan Kimon ruukin
hoitajan, luutnantti Otto Maurits von Essenin, sekä sedän, Laihian
rovastin Johan Stenbäckin, perheeseen. Kaikissa näissä kodeissa oli
kasvamassa lukuisa nuorempi polvi, enemmän tai vähemmän yhdenikäisiä
Vöyrin pappilan nuorison kanssa. Ne muutamat peninkulmat, jotka
erottivat kodit toisistaan, eivät estäneet seurustelua, ennemminpä
edistivät: vierailut, joita tehtiin varsinkin joulun aikaan, mutta
muulloinkin milloin oli soveliasta aihetta, olivat vain sitä
perinpohjaisempia, s.o. vanhoja suomalaisia, ei "ranskalaisia
visiittejä". Kun Wegelius perheineen 1827 muutti Sulvaan ja viittä
vuotta myöhemmin Maalahteen, ei tietysti paria peninkulmaa pitempi
matka peloittanut vierailevia.
Nyt seuraa merkittävin vaihe runoilijan nuoruudenhistoriassa.
Tarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä
uskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on
muuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei
ainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään
tavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.
Stenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei
siinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi
vallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen
herätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita
silloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä
vanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille,
joskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun
tyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä
milloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: "Voi, jospa kerran
lukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja
ahmitte!" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää
luopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta
tai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta
vaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.
Mitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas
uskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun,
mutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille
omistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta.
Nautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran
herranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja -- toisen kerran jo 21 p.
samaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä
ilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten
seurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa
ajatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi
vaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen
äkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan,
ennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä
ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen
hänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen
runottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on
merkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.
Runoelmilla eli lauluilla on nimenä _"Rukouksia ensimmäisellä
herranehtoollisellani"_, ja niiden johdantona on seuraava naiivi,
franzénimaisen herttainen omistus:
_Till Mamma_.
Jag på mitt hjärtas strängar slagit har
Och stammat fram en sång om gyllne dar,
Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,
Fick höra deras harpors ton så klar
Och böjde knä för Gud, sin vän och far.
Den sången lägger jag här för dig ner
Och kysser dig uppå din hand och ler;
Du är mig kär -- du hör mig då jag ber
Dig ej försmå den skänk din gosse ger.
Om mer han egde -- o, nog gaf han mer.
_Lars_.
[_Mammalle_.
Olen kosketellut sydämeni kieliä
ja sopertanut laulun kultaisista päivistä,
jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona,
sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä
ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.
Sen laulun tässä lasken eteesi
ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen;
sinä olet rakas minulle -- sinä kuulet minua, kun pyydän,
ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa.
Jos hänellä olisi enemmän -- oi, kyllä hän enemmän antaisi.
_Lauri_.]
"Rukouksista", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu
valmistukseen, neljäs koskee itse päivää, "tärkeintä elämässäni",
viides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo
silmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa
vastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja
sisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun
neljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:
Fader öfver alla fäder!
Hör, o hör min röst också;
Krossad djupt till dig jag träder,
Låt mig nåd inför dig få!
[Isien isä, sinä ylhäinen,
kuule, oi kuule minunkin ääneni;
syvästi musertuneena astun tykösi,
suo minun löytää armoa edessäsi!]
ja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:
Ack, förlåt mig, fader, fader!
Är jag nu ditt barn ej mer?
Jag vill med de myriader
Falla för din fot här ner
Och med heta tårar skölja
Dina fötter natt och dag,
Och mitt syndaanlet dölja,
Tills du ser med välbehag
På din fallne son, som gråter,
Och du tar i famnen åter.
[Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä!
Enkö enää olekaan lapsesi?
Minä tahdon myriadein kera
langeta jalkoihisi
ja valella niitä kuumin kyynelin
yötä ja päivää
ja peittää syntiset kasvoni,
kunnes katsot suosiollisesti
langenneeseen, itkevään poikaasi
ja jälleen suljet hänet syliisi.]
Toisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille,
joka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:
Jag öppnat har mitt bröst för dig,
Jag tillredt hjärtats sal.
Drag in, o Mästare, hos mig
Och tyd för mig ditt tal!
Jag vet nu, då jag gråter,
Att du så huldt förlåter.
[Olen avannut rintani sinulle,
olen valmistanut sydämeni salin.
Astu, oi mestari, sisääni
ja selvitä minulle puheesi!
Nyt tiedän, koska itken,
että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]
Kolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet
hänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten
edellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?
O, ej de drömma om den veka själ,
Som går och gråter blod vid hvarje smärta.
Jag ensam fjärran gick. -- Var det ej väl?
Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.
Tillbaka stötte de. -- Var det ej hårdt?
Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?
[Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua,
joka itkee verta jokaisesta tuskasta.
Minä kuljin yksinäni etäällä. -- Eikö se ollut oikein?
Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan.
He sysäsivät minut luotaan. -- Eikö se ollut kova teko?
Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka vaikeaa,
kuinka vaikeaa se on?]
Epäilemättä näiden sanojen takana piilee katkera kokemus, jonka hän
seuraavissa stroofeissa käsittää Herran lähettämäksi rangaistukseksi,
jonka puoleen hän kääntyy uskolla ja toivolla. Laulu päättyy näin:
O, när det täckes dig, lägg korset på!
Det är dock ljuft att Jesu kors få bära!
Hur skall ej stödd af dig jag stadigt gå
Och bära vittnesbörd, Gud, till din ära.
När tröst behöfves, vill jag fly till dig,
Jag vet din engel sänder du till mig.
[Oi, milloin hyväksi katsot, sälytä risti hartioilleni?
Onhan kuitenkin suloista kantaa Jeesuksen ristiä!
Kuinka vakavana voinkaan kulkea sinun tukemanasi
ja todistaa, Jumala, sinun kunniaasi.
Konsa lohtua kaipaan, tahdon paeta turviisi,
tiedän ettäs lähetät enkelisi luokseni.]
Seuraava laulu, neljäs, jossa on kertosäe: Gud, öfver mig förbarma
dig! on kaiketi sekä sisällykseltään että muodoltaan täydellisin.
Runoelmassa vallitsee läpeensä yksinkertaisuus ja selvyys, jotka
ilmaisevat suurta runoilijaa. Olkoon näytteeksi vain alkusäkeet:
Hur skön din dag går åter upp Ur österns gyllne sal, o Gud,
Och löser upp hvar blommas knopp
Och jorden klär i ljusets skrud!
Gud, öfver mig förbarma dig!
Nu kommen är den helga stund,
Den viktigaste i mitt lif.
O, blicka i mitt hjärtas grund
Och därifrån all ondska drif!
Gud, öfver mig förbarma dig!
[Kuinka ihanana, oi Jumala, sinun päiväsi taas nousee
idän kultaisesta salista
ja avaa joka kukkasen kuvun
ja vaatettaa maan valkeudella!
Armahda minua, Jumala!
Pyhä hetki on nyt joutunut,
tärkein elämässäni.
Oi, katsahda minun sydämeni pohjaan
ja poista sieltä kaikki pahuus!
Armahda minua, Jumala!]
Viidennessä laulussa on huomattavana sen riemuitseva rytmi ja
helkkyvä kaksisäkeinen kerto. Kuunneltakoon vain ensi stroofia:
Så är jag din! Jag för dig stod
Och löftet svor.
Då kände jag, hur du är god
Och hur din kärlek stor.
Jag är Guds barn, o fröjd, o fröjd,
All kärleks och all lyckas, höjd!
[Siis olen omasi! Minä seisoin sinun edessäsi
ja vannoin lupauksen.
Silloin tunsin, kuinka sinä olet hyvä
ja kuinka rakkautesi on suuri.
Olen Jumalan lapsi, oi riemua, oi riemua,
kaiken rakkauden ja onnen kukkuraa!]
Kuinka välittömästi sävel "soi sydämen kieliltä"! Sama tunnelma,
vaikka tyynempänä, kaikuu vielä viime laulusta, emmekä voi jättää sen
kuudesta stroofista ottamatta tähän kolmea seuraavaa:
Jag är så glad, jag är så nöjd,
I Herren Gud har jag min fröjd.
Jag sjunger säll min barnasång
Och sjunger om den än en gång,
Och än en gång.
O, till min Jesus kan jag fly,
När morgonsolens strålar gry.
Och när då qvällen kommer sen,
Jag somna får uppå hans knän
Som på min mors.
Så vill jag gå min väg med fröjd
Och hämta kraft från himlens höjd,
Till dess min graf jag tillredd ser,
Tills jag emot Guds anlet' ler
Så säll, så säll!
[Minä olen niin iloinen, olen niin tyytyväinen,
Herrassa Jumalassa minulla on riemuni.
Minä laulan onnellisena lapsenlauluani
ja laulan sen vielä kerran
ja vielä kerran.
Oi, Jeesukseni turviin saatan paeta,
kun aamuauringon säteet koittavat.
Ja kun taas ilta ehtii,
saan nukahtaa hänen polvilleen
kuin äitini polville.
Siis tahdon käydä tietäni riemulla
ja hakea voimaa taivaan korkeudesta,
kunnes näen hautani jo valmiina,
kunnes kohtaan Jumalan kasvot hymyillen
niin onnellisena, niin onnellisena!]
Nämä otteet antanevat niillekin lukijoille, jotka eivät ennestään
tunne näitä vasta viidenteen Stenbäckin runoelmain painokseen
(1899) otettuja lauluja, käsityksen niiden laadusta. Vaikka useat
yksityiskohdat todistavat niiden aikaista syntyperää, huomaa
kuitenkin ihmetyksellä, kuinka runokieli on kypsynyttä. Jo nyt,
niinkuin aina edelleen, kumpuaa laulu yksinkertaisena ja luontevana
sydämen syvyydestä. Jo nyt Stenbäck käyttää noita sanain ja säkeiden
toisteluja, jotka ovat niin kuvaavia hänen lyriikalleen ja antavat
sille niin voimakkaan ja hartaan sävyn.
Se uskonnollinen innostus, josta laulut puhuvat, oli epäilemättä
täyttänyt nuoren runoilijan sielun ja sydämen, mutta luonnoltaan
se oli toinen kuin myöhemmissä uskonnollisissa runoelmissa
kohtaava. Synnintunto, rukoukset armosta ja laupeudesta sekä
onni liiton uudistamisesta lausutaan ilmi niin sanoaksemme
yleiskristillisesti; sitä ei vielä kannata se omituinen käsitys
armon ja sovituksen etsimisestä, joka kuuluu pietismille ja
jonka Stenbäck myöhemmin omisti. Kenties oli tämä syynä siihen,
ettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka
hän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin
tuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan.
Kuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus
syvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä
tärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä
seuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan
kadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja
elämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.
Voisi tuntua siltä, kuin vastaesitellyn tapauksen olisi pitänyt
muitta mutkitta johtaa Stenbäck papin uralle. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut, sillä hänen taipumuksensa olivat liian selvästi
kääntyneet esteettisiin ja kaunokirjallisiin harrastuksiin. Kotona
viettämänsä vuoden ja pitkän aikaa vielä edelleen hän omisti aikansa
miltei yksinomaan n.s. humaniorain lukemiseen. Paitsi ruotsalaista
kirjallisuutta harrasti hän etupäässä saksalaisten klassillisten ja
romantillisten kirjailijain lukemista. Omaisten tiedonannon mukaan
hänellä oli Saksan kirjallisuutta tutkiessaan tapana sisarilleen
kertoa, mitä hän siitä oli löytänyt kaunista ja vaikuttavaa. Tytöt
kun eivät osanneet saksaa, kävi se niin, että Lauri vapaasti ja
sujuvasti käänsi heille sekä suorasanaisia että runomuotoisia
kohtia. Kun tätä jatkui useita vuosia, opasti hän sisarensa Saksan
kirjallisuuden tuntemiseen, joka siihen aikaan lienee ollut varsin
harvinaista maalaispappien tyttärille. Ranskaa hän ei lukenut eikä
myöskään englanninkieltä; vasta vanhemmalla iällään hänen mainitaan
mieltymyksellä harrastaneen englantilaista kirjallisuutta, jota hän
luki ruotsalaisista ja saksalaisista käännöksistä. Näistä opinnoista
ja Stenbäckin ajatuselämästä ylipäänsä ensimmäisenä ylioppilasaikana
on todisteita säilynyt kolmessa käsinkirjoitetussa vihossa, jotka
kaikki ovat vuodelta 1828. Kaksi niistä sisältää hajanaisia
mietelmiä, osaksi kirjoista, osaksi omasta varastosta saatuja. Niinpä
on kirjaan pantuna Jean Paulin, Goethen, Schillerin, Herderin,
Novaliksen, Fr. Schlegelin, Tieckin y.m. mietelmiä. Ennen muita on
ensinmainittu kiinnittänyt hänen mieltään tähän aikaan. Sitä ei
osoita ainoastaan otteiden paljous, vaan myöskin seuraava innostunut
huudahdus: "On sanomattoman terveellistä sielulle lukea ja tutkiella
sellaisia syviä kirjailijoita kuin Jean Paul; on kuin tuntisi
tuulahduksen korkeasta, henkien ja enkelien sukuisesta Hengestä,
joka puhaltaa maiset usvat sielustamme." Toisella kertaa hän lausuu
lukemainsa kirjailijain johdosta: "Goethen ja yleensä parempien
saksalaisten kirjailijain romaanit miellyttävät nuorukaista; Walter
Scott enemmän miestä" -- subjektiivinen arvostelu, jonka selittää
hänen ihanteellisuuteen tähtäävä mielensä.
Mitä hänen omiin ajatelmiinsa tulee, on muistaminen, että ne on
kirjoittanut nuorukainen, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista
vuotta. Se selittää tuon nuorekkuuden ja liioittelun hänen
tavassaan lausua ajatuksensa, mutta siitä huolimatta ne sisältävät
paljon sellaista, mikä on kuvaavaa Stenbäckin maailmankatsannolle
kypsyneemmälläkin iällä. Sanalla sanoen: samoinkuin
ehtoollisrukouksissa tapasimme ilmeisiä piirteitä tulevasta
runoilijasta, samoin tunnemme nuorukaisen ajatuksista tulevan miehen.
Luonnollisesti on suuri osa ajatelmia syntynyt lukemisesta eikä
persoonallisesta elämänkokemuksesta, mutta vaikkapa ne siis eivät
olekaan ehdottomasti alkuperäisiä, lausuvat ne kuitenkin sattuvalla
tavalla ilmi, mitä hän on pitänyt totena ja oikeana. Sen vuoksi
seuraavat otteet muistiinpanovihoista eivät ainoastaan liene täysin
paikkansa ansaitsevia, vaan myöskin lukijan mielenkiintoa herättäviä.
Mainittiin jo, että mietelmät ovat hajanaisia, s.o. seuraavat
toisiaan ilman yhteyttä, niin että ainoastaan poikkeuksellisesti
pari kolme muodostaa yhtenäisen ajatusjakson. Jotta ne olisivat
nautittavampia lukea, on ne tässä järjestetty ryhmiin aineen mukaan
jättäen pois sellaista, jolla ei ole näyttänyt olevan persoonallista
luonnetta.
_Itsetunto_.
Oikein ajattelevan ja tuntehikkaan tulee aina olla kyllin itselleen;
hänellä tulee olla rohkeutta seurata hyvää haltiaansa etsimättä
syrjästä ketään tuekseen.
Joka miehen tulee olla kyllin itselleen.
Nöyryys Jumalan edessä on voimaa ja miehuutta ihmisten edessä.
Miehekäs ylpeys ja sankarivoima on oman sisällisen arvonsa tuntemista.
Ei mikään ole niin tuskallista kuin nähdä itsensä syyttömästi
sivuutetuksi.
Syvän ja pysyvän haavan viiltää sydämeen, kun näkee sielunsa tunteet
ja halut väärinkäsitetyiksi ja halveksituiksi.
Se joka pelkää vaikeuksia, ei ole tehty niiden voittajaksi.
_Elämä_.
Voimaton elämä on kurjinta kaikesta; se kahlehtii mielikuvituksen,
jollei se sitä kokonaan hävitä, ja alentaa ihmisen eläinten
kaltaiseksi. Taistelu antaa vereksiä voimia, ja on aina jotain
kaunista siinä, että saa koetella voimiaan.
Kuinka monta kuvaa nuoruus luokaan itselleen; se luo elämän itselleen
käsitystensä mukaan. Onnellinen se, jolla on voimaa vaeltaa sitä
tietä, jonka nuoruuden saastuttamaton, riemukas mielikuvitus on
viitoittanut!
Millä ajatuksilla nuorukainen, joka elää elämänikänsä vilkkainta
ja aavistusrikkainta aikaa, valitsee tulevaisuudeksi toimettoman,
yksitoikkoisen elämän, on käsittämätöntä.
Muutamille ihmisille on tarpeen tuntea itsensä kaikkien rakastamaksi,
ja kun he eivät siksi tule, mikä myöskin on mahdotonta, tuottaa se
heille ääretöntä tuskaa; tulee aina koettaa kulkea sitä uraa, jonka
on itselleen viitoittanut, välittämättä muusta ja elämättä mitään
muuta varten.
Kysytään rohkeutta taisteluun kohtaloa vastaan, joka kuitenkin
aina tulee voittajaksi, mutta kuitenkin on suloista rohkealle ja
voimakkaalle miehelle antaa sen salamain viuhua päänsä ympärillä.
Ei koskaan ole vielä syntynyt suurta miestä, joka on suorittanut
jotakin todella suurta ja taivaallista, jolla ei olisi ollut tulinen,
kuohuvatunteinen sielu ja joka ei olisi kyennyt tuntemaan innostusta
kauniista ja jumalallisesta.
_Seurustelu, nainen_.
Se joka ei ole kunnioitettavampi kotoisessa elämässään kuin
julkisessa ja seuraelämässä, on huono ihminen.
On aina hupaisinta, kun itse huvittaa itseään.
Teeskentelevää ihmistä kohtaan ei koskaan voi tuntea vilpitöntä
kunnioitusta. Se joka aina on iloinen, on teeskentelevä. On aina
hupaisempaa ihmisen seurassa, jolla on huomattava luonteen piirre,
vaikkapa häijykin, kuin teeskentelevän. Teeskentelevän ihmisen
seurassa on vaikea itse olla luonnollinen ja avomielinen.
On kummallista kuinka ihmiset, jotka kokoontuvat huvitellakseen,
saavat huvitusta siitä tyhjästä elämästä, joka tavallisesti on
ominaista moisille seurapiireille. He vaivaavat aivojaan pitääkseen
puhelua vireillä, ja mies se, joka on kalustanut muistinsa muutamalla
tusinalla tuhmansukkelia kaskuja ja jolla on juoruava kieli,
hänet siellä aina otetaan avoimin sylin vastaan. Mutta kuinka
oikeinajatteleva ihminen voi tyytyä moiseen lörpötykseen, on vaikea
sanoa. Siksipä harvalla onkin hauska moisissa seuroissa.
Se joka nauraa ilkeän ihmisen tyhmille sukkeluuksille, se alkaa
iljettää muita. Voikohan ilkeys suututtaa enemmän kuin tyhmyys?
Voi kyllästyä niin toiseen ihmiseen, että ei siedä häntä silmiensä
eteenkään.
Jokapäiväisyys ja yksitoikkoisuus parhaiten voivat tukahduttaa
neron; sen vuoksi on sille, jolla on korkeampia lahjoja, niin ylen
vaarallista oleskella arki-ihmisten seurassa.
Ihana on se tunne, jonka tuottaa tieto siitä, että on voittanut
toisen ihmisen kunnioituksen ja mieltymyksen; se on miltei sama kuin
hyvän työn teosta.
Mies tuntee aina ensiksi jonkunmoista vastenmielisyyttä toista
sukupuolta kohtaan.
Naisten seura on aina hauskempaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin
miesten.
Jos nainen puhuu vähäpätöisiä asioita, on se siedettävää, mutta
kuulla miehen puhuvan ansioistaan, varallisuudesta ja taloudesta,
kertovan uutisia tai vetisiä, naurettavia kaskuja -- totta tosiaan
se on liian iljettävää. Myöskin on naisilla yleensä terävämpi
silmä oikein arvostelemaan ihmisiä kuin miehillä. Ja kuinka paljon
kauniimmalta sukkeluus soi kaunottaren suusta.
_Erilaisia ihmisiä_.
Kylmä ihminen on tuhat kertaa huonompi kuin haaveilija. Haaveilija
tuntee vilkkaasti ja syvästi, mutta mitä voi odottaa kylmältä?
Ei mikään ole loukkaavampaa kuin kuulla arki-ihmisten halpamaisia
arvosteluja sydämemme pyhimmistä ja rakkaimmista tunteista.
Arki-ihmisten luonteelle on ominaista uskoa, että kaikki tulee tehdä
ruoan ja toimeentulon, vaatteen ja leivän vuoksi.
Arkipäiväiset, kylmät ihmiset on kohtalo määrännyt hiljaa ja
ilkkuen pistämään tikarin jalompien ihmisten rintaan. Anna minulle
taivaallinen voima, oi Jumala, että kestäisin heidän pistojaan,
kunnes lopullinen surmanisku sattuu, enkä säästääkseni itseäni
kulkisi heidän teitään ja eläisi heidän kurjaa elämäänsä!
Tavallisesti sanotaan pahantekijälle olevan ominaista, ettei hän voi
katsoa ihmisiä silmiin, ja usein kuitenkaan ei kunniallisinkaan voi
sitä tehdä.
Hämilläolo on aina jaloa ja se osoittaa saastumatonta sydäntä. Se
joka ei joskus ole hämillään, on joko julkea tai hyvin teeskentelevä.
Joka ihminen on alussa hämillään, kun hän astuu maailmaan; hän ei
tunne ympäröiviä esineitä ja arastelee vastaantulijoita.
Ihmisestä, jolla häntä puhutellessa on ystävällinen näkö, mutta
muuten paha ja kiukkuinen katse, saan aina huonoja ajatuksia.
Vakavasta ja umpimielisestä ihmisestä voi helposti saada huonoja
ajatuksia; iloisuus virtaa aina puhtaasta lähteestä ja osoittaa
sielua, jolla ei ole mitään moitetta tunnossaan.
_Suru ja ilo_.
Ihminen, joka ei joskus ole suruinen, ei koskaan voi olla oikein
iloinen.
Se joka sanoo osaaottavan sanan tuskassamme, saa meiltä paljon
suuremman arvonannon ja rakkauden kuin se, joka tekee meille
suurimpia palveluksia.
Tuska on ihmiselle hyödyllinen; se innostuttaa hänen mielikuvitustaan
ja pakottaa hänet ulkopuolelta maailmaa etsimään päämäärää, johon hän
voi kiintyä.
Kuinka vähän ja samalla kuinka paljon ihminen tarvitsee voidakseen
olla iloinen ja onnellinen! Minusta tuntuu toisinaan, kuin minun
tulisi aina olla iloinen ja aina voida olla tyytyväinen; ah, ilo on
niinkuin aurinko, se karkoittaa pois kaikki usvat ja hämärät, mutta
kuitenkin seuraa musta yö sen jäljessä.
Äidillinen luonto avaa sitä lempeämmin sylinsä, mitä enemmän tuntee
itsensä ihmisten hylkäämäksi.
Kyynelet ovat sydämen avaimet, ne ovat ihmisen kalleimmat
koristukset. Silloin kun ihminen on autuas, hän sulaa kyyneliin
ja samoin, kun hän on onneton; siitä voi myöskin aavistaa, kuinka
lähellä taivaallinen autuus ja mainen onnettomuus ovat toisiaan.
Minä kiitän Jumalaa niistä hetkistä, joina hän on koroittanut ja
antanut minun sieluni ilosta paisua, niinkuin niistä, jolloin hän on
masentanut sen, että se selkeämmin tuntisi mitättömyytensä hänen ja
hänen armonsa edessä.
_Ystävyys_.
Selittämätön kunnioitus -- jumaloiminen silloin valtaa sielun, kun se
löytää ihmisen, joka ymmärtää sen poltteen ja sen salaiset liekit.
Olisi valmis lankeamaan hänen jalkoihinsa ja vuodattamaan sielunsa
hänen helmaansa.
Ystävyyden liekki on pyhempi ja armaampi kuin rakkauden, samoinkuin
pohjolan kesäyö on ihanampi ja hurmaavampi kuin etelän.
Ihminen tuntee aina povessaan tarpeen omistaa ystäviä, hänen sielunsa
harhailee alati ympäri etsien heimolaista saadakseen hänen syliinsä
vuodattaa sydämensä selittämättömät liekit, sanomattomat tunteet.
Ystävät rakastavat aina kestävämmin ja syvällisemmin kuin rakastajat.
Aina tahtoo mieluummin saada ystävän kuin rakastajattaren; ystävyyden
pyhä liekki on ikäänkuin valmistus rakkauden hehkuvaan tuleen.
Ensimmäinen nuoruuden ystävyys jättää pysyvimmän jäljen sieluun.
Tulee aina tuntea oma arvonsa; siten tuntee myös, kuinka syvästi
onnelliseksi voi tehdä sen, joka luottamuksella heittäytyy ystävänä
syliimme ja antaa meille sydämensä.
Omituista on mikä tunne valtaa mielemme, kun meidän on eroaminen
niistä, jotka ovat meille rakkaat. Emme luule koskaan enää voivamme
olla iloisia; tunnemme itsemme yksinäisiksi koko maailmassa, ja sydän
tulee niin tyhjäksi ja suruisaksi.
_Rakkaus_.
Mitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.
Ken rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella
rakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi
kuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.
Tunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään
niin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu
rakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.
Tunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden
rakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen
vastarakkauttaan.
Tunteelliselle sielulle on jo paljon olla _lähellä_ sitä, jota
rakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme,
että rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen
silmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa
rakkaudelle.
Tuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä
ymmärrä.
Jonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään
ylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä
rakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta
riemua tarjottavana kuin meillä.
Tahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että
vihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle
rakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni
perusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa
toteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää
täyttymättä.
Maallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on
kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen,
rikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan
jäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.
Sillä vaikeinta, mutta myös vihdoin suloisinta ja voitollisinta
on voida säilyttää sielunsa hennot ja aavistavat tunteet, tähteet
enkelien maailmasta, puhtaina maan matalasta ja arkipäiväisestä
saastasta.
_Runous_.
Lyijykahlein olemme sidotut elämään, joka meitä ympäröi. Jos voisimme
kohota siihen ihanteelliseen elämään, joka joskus kuvastuu sieluumme,
avautuisi meille uusi maailma.
Mielikuvitus on se voima, joka kohottaa meitä maata korkeammalle.
Mielikuvitukseton ihminen on puoli-ihminen; ihminen, jolla on kylmä
järki, vaan ei mielikuvitusta, on mies, joka voi käydä, mutta ei
juosta.
Se joka luulee, että runoilijan sydän ei sisällä enemmän kuin mitä
hän laulaa, ei käsitä neron syvyyttä.
Runoilijan jokainen ajatus, jokainen tunne on runoutta -- koko hänen
elämänsä on eepos.
Täytyy olla runoilija oikein käsittääkseen runoilijaa.
On äärettömän suloista lukea kaunista runoelmaa, mutta äärettömän
paljon kauniimpaa se on runoilijalle, joka sen on sepittänyt. Se
joka luulee, että runoilija voi laulaa kylmäverisesti ja kylmällä
harkinnalla, ei tiedä mitä runous on.
Tosi runoilija ei sepitä koskaan; hän laulaa ilmoille mitä hän tuntee
sydämensä kyllyydessä, hänen sielunsa on kohonnut ylös maasta, hänen
olentonsa väräjää, ja silloin hän tuntee mitä hänen tulee laulaa ja
ihmettelee itse jäljestäpäin tunteitaan.
Runous on inspiratsionia, hengen purkautumista ilmoille; siitä sen
ihmeellinen, sen korkea merkitys ja sen taivaallinen voima.
Minun on mahdoton käsittää, miten runoilija voi olla uskonnoton.
Uskonto on taiteen A ja O, sen sisin elämänprinsiippi. Ei kukaan tosi
taiteilija ole saanut aikaan mitään suurta ilman uskontoa. Siitä
lähtevät hänen sielunsa hiljaiset, autuaat aavistukset, ja se on
päämäärä, jonka tähtitarhaiseen kotimaahan hän pyrkii.
Itse runouden olemukselle on ominaista kohottaa meitä lähemmäksi
Jumalaa, jopa on runous uskonnon synnyttäjiä, niinkuin Novalis sanoo:
jumaluuden ilmestys, joka soinnuttaa sielua hyvyyteen.
Kukapa voisikaan kuunnella oikeaa runoelmaa tuntematta itseään
kohotetuksi maallisuudesta ylemmäksi, rohkeuden innostamaksi ja
tuntematta kulkevansa kohti pyhää, aavistettua päämäärää.
Mitä on kaunis maan päällä, jollei meidän aavistuksiamme, meidän
mielikuvitusleikkejämme? Todellisuus ei voi tarjota meille mitään,
joka voisi tyydyttää sielua.
Runoilijaa ei tule missään tuomita tavallisen ihmisen mitalla. Hän
on ilmiö, taivaasta tullut profeetta. Virheissäänkin hän on suuri ja
kaunis -- kaunis samoinkuin tulivuoret ovat kauniit; ne peloittavat
ja kiehtovat sielua puoleensa samalla kertaa, ja niiden sisässä
riehuva tuli syytää ilmoille liekkejä ja säkeniä, mutta ei koskaan
voida käsittää sen syvyyksien hehkuvaa kuohua.
Ihanimmat hetket, joita ihminen nauttii, ovat, rukousta
lukuunottamatta, ne, jolloin mielikuvitus vapaasti saa lyödä
leikkiään, mutta nämä hetket ovat liian kalliita ja liian korkeita
ihmiselle -- siksi niitä on niin harvoin.
Ihmisten välinpitämättömyys on vahingollisinta taiteilijalle; hän
tahtoo, että ihmiset kuuntelisivat hänen säveliään, ja hän ikävöi,
että joku samantunteinen rinta antaisi vastakaiun hänen tunteilleen.
Veltostuneena ja arkipäiväisenä, turmeltuneena aikana voi tuskin
mitään taiteilijaa syntyä.
_Nero_.
Vaaditaan neroa neron arvostelemiseen. Kuinka harvat ihmiset
tuntevat sen hengen, joka johtaa neron toimia, ja kuitenkin kaikki
luulevat pystyvänsä niitä arvostelemaan. Siksi juuri nerot ovat niin
usein onnettomia, siksi he niin harvoin voivat tulla hyvin toimeen
ulkonaisessa maailmassa, joka ei ole heitä varten. Nero tuntee usein
tuskaa vain siksi, että hän on nero, ja kuitenkaan hän ei tahtoisi
vaihtaa osaansa mihinkään maailmassa.
On kummallista, jollei tulisi umpimieliseksi, kun aina on
arkipäiväisten ihmisten seurassa; se on syynä niin monen neron
onnettomuuteen, ja siitä heidän valituksensa maisen elämän
mataluudesta.
Jos minun olisi nerolle annettava neuvoja, neuvoisin ensiksi
yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä nerot tarvitsevat ennen kaikkea
järjestääkseen kuviensa ja aatteittensa rikkauden.
_Sukkeluus_.
Tosi sukkeluus ei synnytä koskaan naurua; se seestyttää mielen ja
vaikuttaa, että otsan rypyt katoavat sisäisen hymyn heleässä valossa.
Ainoastaan hullunkurinen sukkeluus pakottaa nauramaan.
Voi nauraa myöskin typeryydelle, siksipä onkin niin vähän eroa
hullunkurisen sukkeluuden ja tyhmyyden välillä.
Ei mikään ole niin harvinaista kuin oikea sukkeluus, vaikka tuskin on
sitä ihmistä, joka luulee olevansa sitä vailla.
_Uskonto_.
Kristillisyys on tyhjentymätön; mitä pitemmälle siihen tunkeudumme,
sitä enemmän näemme sen äärettömyyden.
En tiedä, kuinka ne ihmiset voivat tulla aikaan, joilla ei ole mitään
uskontoa lohduttajaksi tuskassaan.
Taivaassa täytyy kaikkien maallisten tunteiden kadota, ainoastaan
uskonto on täydellisyydessään ja kirkastetussa puhtaudessaan asuva
autuasten sydämissä. Uskovaisella on esimaku siitä rukouksessa.
On varmaankin sanomattoman suloista kuolla rukoukseen: siinä henki
siirtyy vain aavistettuun pyhään maahan, joka rukouksessa avaa
porttinsa uskovaiselle, väräjävälle mielikuvituksellemme.
On kaunista ja hurmaavaa levätä rakastetun ystävän povella, mutta
mitä se on kuitenkaan siihen verraten, että saa levätä Jeesuksen
sydämellä, josta pyhä veri virtaa ja puhdistaa meidän sydämemme.
Ylimaailmainen rauha väikkyy ympärillämme, ja kyynel kuohahtaa
silmästä. Sellaisina hetkinä selvimmin voi tuntea, kuinka äärettömän
mitätön maa riemuineen on taivaan autuuteen verraten -- silloin
tahtoisi kuolla saadakseen täysin sammuttaa janonsa valon lähteestä.
On mahdotonta olla antamatta anteeksi joka ihmiselle, kun rukoilee;
siinä astumme itse esiin synnin kuorman kukistamina, ja Hän avaa
meille sylinsä ja sulkee meidät sydämelleen.
On hetkiä, jolloin katsomme koko ihmissuvun viheliäiseksi ja
katalaksi. Sydän tuntee itsensä tyhjäksi ja sulkeutuu maailmalta.
Mitä olisimme silloin ilman uskontoa?
Saattaisi sanoa uskoa mielikuvitukseksi; mielikuvitus ja ymmärrys
ovat kaiken uskonnollisuuden molemmat peruspylväät.
Yksinkertaiselle kristitylle on Raamatussa kaikki niin selvää, että
hän ihmettelee, kuinka voisi olla näkemättä kaikkea, ja hän tahtoisi
kuolla tuhat kertaa sen totuuden puolesta.
Kristityllä on hetkiä, jolloin hänen uskonnollisuutensa ikäänkuin
uinailee, jolloin aamun aurinko peittyy häneltä usvaan; ne ovat
pimeyden viettelyksiä, ne ovat todistuksia ihmisen heikkoudesta ja
sen kultaisen lauseen totuudesta, että kaikki hyvä tulee ylhäältä.
Hurskas joutuu alussa hourivaan hämmästykseen, kun hän näkee maailman
ympärillään kaikessa alastomuudessaan, mutta se juuri saattaa hänet
avaamaan sydämensä jumaluudelle.
On hetkiä, jolloin tunnemme tuskaisen ikävän sisimmässämme; se on
jumaluuden kutsuva ja kehoittava ääni sielussamme.
Hurskaus ja mielikuvitus ovat ihmissuvun kauneimmat ominaisuudet.
Hurskaus näyttää meille jumalallisen pyhässä salaisuudessaan, ja
mielikuvitus näyttää meille maailman puhtaassa, väärentämättömässä
viattomuudessaan.
Jonkunmoinen lapsellisuus on kuuluva puhtaille sieluille sekä
tunteissa että teoissa; Herran sanan mukaan: ellette tule niinkuin
lapset, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
Uskonnollisuuden laita on kuin tulen; jollei sitä aina hoida ja
viritä, sammuu se vähitellen, huomaamattamme.
On kestäminen monta taistelua, monta kieltäymistä, monta herjausta
voidakseen säilyttää jumaluuden kipinän elävänä sielussaan; mutta
niin on kaiken jumalallisen laita. Maa ei koskaan voi suvaita sitä,
mikä on jumalallista, siksi tuleekin olla joko jumalinen taikka
ainoastaan maallinen.
Kuinka moni nykyaikana asettaa jumalallisen maallisia korkeammalle?
Oi, täytyy hämmästyä ja itkeä!
Oi, anna pyhä lippu minun käteeni. Minä tahdon astua kuin profeetta
ihmisten eteen ja rukoilla ja kehoittaa heitä kohottamaan sisäiset
katseensa, jolleivät ne jo ole pimentyneet, ylös kohti taivaallista
yhteistä isänmaata matalasta maanmullastaan, kurjista arkihuolistaan,
tehottomista riemuistaan, maallisista pyyteistään ja viheliäisestä
arkielämästään. Ja sittenkuin olen julistanut ihmisille sieluni
kaipauksen, sen näyt ja sen aavistukset, tahdon langeta sinun
jalkojesi juureen ja antaa henkeni sinun huomaasi, oi Herra. --
Silloin ovat hämärät aavistukset kirkastuvat ja korkea, taivaallinen
rauha tuleva täydelliseksi.
Oi, Jumala, säilytä minun sydämeni puhtaana tämän maailman
pahuudesta. Sinä olet itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo taittaa
ja kituvaa liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se
omaasi vasten, että sen lävitse virtaisi oikea pyhä tuli, ylhäinen,
ylimaailmainen rauha. Ja sinä, minun Vapahtajani, minun toivoni,
minun kaipaukseni ja minun autuuteni, tule ja laskeudu suuren Isän
jalkoihin ja rukoile minun puolestani.
Minä kiitän Jumalaa, kun hän kurittaa minua, se todistaa, että
hän ei ole minua unohtanut. Oi, täyttäköön hänen henkensä minut
kokonaan, että voisin vaeltaa koroitettuna maan mataloista ja
katsoa viheliäisten ihmisten alituista maallista pynntöä jalkojeni
alla sekaantumatta heidän saastaiseen kihinäänsä. Oi, jos voisin
alituisessa rukouksessa, autuaassa ikävöimisessä istua sinun
jalkojesi juuressa ja soittaa sydämeni vienoja kieliä sinun
kunniaksesi. Ihmiset tarttuvat niihin karhunkäsin eivätkä tiedä itse,
mitä vihlovia soraääniä he synnyttävät.
Paitsi näitä ajatelmia voisi vielä muodostaa yhden ryhmän, joka
koskee pappeja. Olen kuitenkin jättänyt ne mukaan ottamatta, koska
kolmanteen edellämainituista vihoista on yhteen sovitettu ja
kehitetty ennen kirjoitetut ainetta koskevat hajanaiset mietelmät.
Se on kirjoitus, joka selvästi todistaa, kuinka vakavasti Stenbäck
jo tällä nuorella iällään käsitteli kysymystä uskonnonopettajan
tehtävästä samoinkuin silloin vallitsevaa penseyttä kristillisessä
elämässä. Hän moitti ankarasti siihen aikaan tavallista moralisoivaa
saarnatapaa ja deklamoivaa prameilua käsitellessä aineita, "joiden
tulisi innostuttaa tunnetyhjintäkin mielikuvitusta". Papit koettavat
liikuttaa kuulijoita mahtipontisilla huudahduksilla vanhuuden
harmaista hapsista, köyhyyden kyynelistä, sairauden kurjuudesta ja
kuolemasta, mutta uskosta ja sovituksesta he eivät puhu. Hän syyttää
heitä, että he siveyssaarnaisella opillaan ja järkikantaisuudellaan
ovat saaneet aikaan sen välinpitämättömyyden uskonnosta, joka oli
yleisesti vallitsevana. Penseyden ja välinpitämättömyyden sijasta hän
tahtoo taistelua -- "taistelua omaa itseänsä ja maailmaa vastaan".
Sillä "täynnä taistelua on kaikkien pyhäin miesten elämä ollut, niin
oli Lutherin elämä, niin oli myös Jeesuksen. Rohkenemme väittää, että
hyvä ja korkein välttämättömästi vaatii taistelua ilmestyäkseen. -- --
Taistelun myrskyn täytyy ensin hälventää usvat, ennenkuin Jumalan
henki liikkuu syvyyden päällä."
Näytteenä nuorekkaan intomielisestä tyylistä olkoon seuraava kappale:
"Tuskin on mitään kauniimpaa ja ylevämpää kutsumusta kuin pappien.
He ovat kuin muinaisten päiväin patriarkat oraakkeleita ja
isiä, lasten ja kotiväen ympäröimiä, ja samoin kuin he niiden
opastajia elämän tiellä. -- -- -- Tunnen aina harrasta iloa, kun
ajattelen papin tehtävää jossakin syrjäisimmässä seudussa, minne
siveettömyyden saastuttava tuulahdus ei vielä ole ulottunut ja
missä ihana, vakaa suomalainen henki vielä ei ole kuoleutunut.
Kuinka paljon hurskas pappi toki voisikaan saada aikaan, jos hänellä
olisi vuorenvakaa ja puhdas tahto, palava pyhä into. Itse hänen
kutsumuksensa antaa hänelle jonkunmoisen ylimaailmaisen pyhyyden,
ja jos kukaan, niin juuri hän olisi velvollinen ja kykeneväkin
vuodattamaan kuulijainsa sieluihin iäisen, jumalallisen taivaallista
hurmausta, uskonnollisuuden autuasta rauhaa. Hänen tehtävänsä on
vaalia kansallisuuden pyhää tunnetta, innostusta hallitsijaa ja
maata kohtaan. -- Suomalainen, ainakin syvässä Suomessa ja kenties
enimmin puhtaassa pohjolassa, ei ole vielä riisunut päältään
ikivanhaa leimaansa, vielä kieltänyt muinaista, syvästi vakavaa
kansallishenkeään. Eikö pappien rinta paisu, kun he ajattelevat,
kuinka paljon heidän tulisi ja kuinka paljon he voisivat aikaansaada.
Eikö syvä tunne kutsumuksesi korkeudesta värisyttänyt sieluasi, eikö
sydämesi sykkinyt ja silmäsi kyyneltynyt, kun sinut juhlallisesti
vihittiin vielä juhlallisempaan virkaasi? Papeille kuuluvat sielut,
se mikä on kalleinta ja kauneinta ihmisessä, jumaluuden taivaalliset
kuvat; niitä he voivat puhdistaa ja innostaa tai voivat syvemmälle
vaivuttaa pimeyden, uskottomuuden ja synnin syliin, niistä heidän on
vastaaminen Jumalan edessä." -- --
Eivät mitkään runoelmat, eivät mitkään kirjeet olisi voineet
päästää meitä syvemmälle silmäämään Lauri Stenbäckin sielunelämään
hänen nuorukaisvuosinaan kuin ne ajatukset, joihin lukija nyt on
tutustunut. Ne ovat kirjoitetut julkisuutta ajattelematta; nämä
muistiinpanovihot ovat olleet hänen uskottunsa, joilta hän ei ole
salannut mitään. Sen vuoksi niissä on meille kallisarvoinen "document
humain". Ajatelmissa avautuu vastustamattomalla herttaisuudella
nuorukaissydän, puhdas kuin kulta, hehkuva ja liekehtivä kaikelle
hyvälle ja kauniille, jalolle ja todelle. Topelius on sanonut
Stenbäckiä "palavaksi sieluksi", ja merkillistä on, kuinka tämä
lause käy yksiin hänen omien sanojensa kanssa, kun hän tahtoo
kuvata niitä tunteita, jotka yksin olivat hänelle oikeita -- koska
ne olivat hänen omiaan. Kaikkiin ajatuksiin luo hehkua elävä
innostuksen tuli, joka tähtää jumaluuteen. "Tulee olla joko jumalinen
taikka ainoastaan maallinen", sanoo hän, ja sen vuoksi hän myöntää
harrastuksen arvoiseksi ainoastaan sellaisen, jolle hän voi antaa
jumalallisuudesta muistuttavia nimityksiä. Siten on onnellisen
ilo autuutta; rakkaus, jota hän tuntee vain vastarakkaudettomassa
muodossa, on pyhä, kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta;
ystävyyden tuli on pyhempi kuin rakkauden; runoudella on
taivaallinen voima, se on jumaluuden ilmestys; taiteilijan sielua
värisyttävät autuaalliset aavistukset; ja vihdoin täytyy ihmisen
olla kauniin ja jumalallisen innostama voidakseen saada aikaan
jotakin suurta ja taivaallista. Tällä kannalla ollen hyökkäykset
noita kylmiä arki-ihmisiä (s.o. saksalaisten "Philisterejä")
vastaan tuskin sisältävät mitään itserakkautta, ja tosiaan olisi
liiaksi vaadittua, että nuori kirjailija hyvänsuovalla huumorilla
katselisi seuraelämän näyttelijöitä. Ei myöskään tule runouden ja
runoilijan korkeuden ylistyksessä nähdä mitään muuta kuin ilmausta
siitä mielenylennyksestä, jota hän runoilijana jo oli ehtinyt kokea.
Hän tunsi olevansa runoilija, ja hänellä oli myöskin se oman arvon
tunto, jonka kyky tuo mukanaan, mutta luulottelemaan itsestään
liikoja hänellä nähtävästi ei ollut taipumusta, sillä itseään hän
ei nimitä runoilijaksi eikä neroksi. Uskonnon ja runouden, taiteen
ja elämän yhteensulattamisessa ilmenee läheistä sukulaisuutta
varhaisen uusromantiikan kanssa. Epäilemättä on sillä lukemisella,
jota hän tähän aikaan harrasti, osansa tähän, mutta nuo kaikkea
käsittävät, tuliset tunteet olivat varmaan hänen omansa, samoinkuin
uskonnollisuus oli todellista, ei opittua.
Jos tahtoo verrata Stenbäckin "ajatelmia" johonkin sen kirjallisuuden
tuotteista, jota hän harrasti, niin kaiketi olisi lähinnä Novaliksen
"Fragmente". Mutta vertailu tuskin antaa muuta tulosta kuin sen
negatiivisen, että suomalaisella runoilijalla ei ollut senkään
vertaa taipumusta filosofiseen ajattelemiseen kuin saksalaisella.
Ainoastaan tunteella Stenbäck käsittää sen, mikä häntä vetää
puoleensa -- halusta käsitteiden selvittämiseen tuskin näkee jälkeä.
Ajattelijanakin hän oli lyyrikko ja ainoastaan lyyrikko. Lopuksi
huomautettakoon, että ajatelmissa ei ilmene mitään sanottavaa
luonnontunnetta. Sillä lause, että luonto avaa lempeästi sylinsä
sille, jonka ihmiset ovat hylänneet, on aivan yksinäinen. Sitävastoin
tunne syrjäisten seutujen turmeltumatonta kansaa kohtaan, joka on
lausuttu julki kirjoituksessa papeista, ansaitsee huomiota, sillä
se oli paljoa myöhemmin saava muotonsa jo mainitussa runoelmassa
"Suomalainen synnyinmaani".
Paitsi jo puheena olleita on vuodelta 1828 vielä eräs kirjallinen
muisto säilynyt, pitkä 160-säkeinen runoelma "Charlottelle",
kirjoitettu elegisellä runomitalla samoinkuin "Kirje ystävälleni",
joka on runokokoelman alussa. Runoelma on merkillinen, sillä se
todistaa, että Stenbäck ei läheskään vielä ollut niin kehittynyt
runoilijana, kuin ehtoollislauluista päättäen voisi luulla. Sen
sijaan kuin nämä on sellaisinaan saatettu painaa, on muutamia
kuukausia myöhemmin syntynyt runoelma sekä sisällykseltään että
muodoltaan liian haparoiva ja korulauseinen julkaistavaksi. Sen voi
lähinnä määritellä kokeeksi runomuodossa esittää joukon edellisen
tapaisia ajatuksia runoudesta ja uskonnosta. Hehkuvat, ylenpalttiset
tunteet ovat samat ja lauseet yhtä korkealle pingoitetut tai vielä
korkeammalle. Siellä täällä havaitaan suoranaisia goottilaisen koulun
vaikutuksia, esim. kun sisaresta käytetään sanoja "nordmannajungfru"
tai "ljuf som Gefion, härlig som Freja", mutta toisissa paikoissa
tavataan lauseparsia, jotka kohtaavat kypsyneessäkin runoilijassa:
"lefnadens branter", "klingande sång" y.m. Parhaiten tuntee hänet
kuitenkin intohimoisesta sävelestä, joka soi läpi runoelman. Sillä
"veljesrakkauden täyttä taivaanhurmausta" (broders-kärlekens fulla
himlaförtjusning) hän laulaa tässä yhtä hehkuvasti kuin myöhemmin
ystävyyttä "kirjeessä ystävälle". Sanalla sanoen runoelma on täysin
tyypillinen nuoren sydämen purkaus tosi runoilijan povesta, jonka
kuohuvat tunteet tulvivat esiin, taiteen ja hyvän aistin niitä vielä
kesyttämättä. Sitä ihmeteltävämpi on "rukousten" miltei täydellinen
muoto.
Kuten tunnettua ei meillä ole tavatonta, että papinpojat
ylioppilaiksi tultuaan silloin tällöin isänsä asemesta nousevat
saarnastuoliin. Niin tapahtuu usein, vaikka pojat eivät olisi
aikoneetkaan papinuralle. Se on toiselta puolen koe esiintyä
julkisena puhujana, toiselta puolen helpotus isälle, joka mielellään
joskus nauttii vapautta. Lauri Stenbäckkin saarnasi muutamia kertoja
nuorena ylioppilaana, ensi kerran pääsiäispäivänä 1828. Se oli
juhlapäivä sisarille. Lauri oli ottanut pitääkseen aamusaarnan, kun
taas veli Kaarle Fredrik piti puolipäiväsaarnan. Lauri oli aloittanut
vapisevalla äänellä, mutta rauhoittunut sitten ja esittänyt
saarnansa läpeensä kauniisti. Hän pani jo silloin suurta painoa
hyvään lausumiseen, ja vaikka ääni oli jotenkin heikko, tuli se
siten kuuluvaksi. Kun lisäksi saarnan sisällys, kuten kerrotaan, oli
selvästi mietitty ja hyvin sommiteltu, ei se voinut olla tehoamatta
kuulijoihin.
Samaan aikaan kuin Lauri ensi kerran saarnasi, tuumi hän vakavasti
lähteä syksyllä Upsalaan harjoittaakseen opintoja sikäläisessä
yliopistossa. Vuotta ennen oli vanhin veli Kaarle, luultavasti
Turun palon tähden, matkustanut sinne ja hän kehoitti nuorempiakin
veljiään tulemaan Ruotsiin. Isäkin oli ensin sitä mieltä, että
veljesten sopisi olla yhdessä Upsalassa niinkuin ennen Turussa,
mutta Janne ei mitenkään tahtonut matkustaa kotimaasta. Silloin
Lauri mietti lähteä yksin. Tästä hän kirjoittaa siihen kuohuilevaan
tyyliin, jonka jo tunnemme mietelmistä, ystävälleen J. Ph.
Palménille [Vapaaherra E. G. Palménia on tekijän kiittäminen
neljän Lauri Stenbäckin kirjeen jäljennöksestä, jotka hän on
tavannut isänsä jälkeenjääneiden paperien joukossa. Kaikki ovat
Stenbäckin ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta 1827-28.] (22/4 1828):
"Tiedän kyllä, että semmoisella matkalla voisin kerätä suuria
aarteita tulevaisuutta varten, mutta joskus, kun ajattelen lähtöä
Suomesta, olen kahden vaiheilla, tuleeko minun matkustaa vai eikö.
Nuorukaiselle, joka on astuva maailmaan, on sentään peloittavaa
joutua niin kauas kodista ja sitten olla yksin ihmisten keskellä,
joita sydän ei tunne ja joita aivan toiset olot kiinnittävät yhteen.
-- Mutta mitä hyötyä on elämästä, jos pysyy kiinni siinä turpeessa,
joka on nähnyt sen koittavan, ja onko jumaluuskipinä sen sisässä
leimahtava, jollei sitä hoideta ja jollei tuulahdus tavan takaa
saa sitä elvyttää? Toimia tahtoo raitis nuorukaissielu; se tahtoo
päästä maailmaan etsiäkseen suuria tehtäviä, joita se aavistaa
taivaallisissa unelmissa, ja viillyttääkseen paloaan. Ah -- kuinka
ymmärtäisi elämämme runoutta, kuinka ymmärtäisi sen syvää merkitystä
ja kuinka voisi nauttia elämätä sen korkeassa jumaluudenkuvassa,
jollei katsele ympärilleen ja tutki ääretöntä maailmaa. Onhan
jokapäiväisyys ainoastaan kivettymä, tyhjä kuori, tuleeko ja voiko
sielu tyytyä siihen? Ei -- sydäntä tulee hänen etsiä; käsittämätöntä
kaihoansa heleään henkimaailmaan tulee hänen koettaa selittää
itselleen ja elämän arvoituksen salaisuutta tulee hänen koettaa ilmi
saada. Eihän semmoinen ihminen kykene aikaansaamaan mitään suurta,
jonka sielu tyytyy ikuisesti yhtäläiseen, jonka sielu ei tahdo
liitää tuolle puolen jokapäiväistä näköpiiriä. Ylös aurinkoa kohti
kohoaa kotka, lintujen kuningas, ja korkealla maan pinnasta leivo
laulaa livertelee. -- Ällös sano, että puhun runollisesti -- tiedän
hyvin, ettet ole käsittänyt elämää siinä alhaisessa merkityksessä,
mikä sillä on niin monen ihmisen mielestä, ja että sinunkaan sielusi
ei viihdy alhaalla sumun peittämässä maassa. Ah -- sydämeni sanoo
minulle, ettet halua elää tavallisten, maassa matavain ihmisten
kurjaa elämää, vaan että sinäkin aavistat kauniimpaa, ylevämpää ja
jumalallisempaa elämänsisällystä, joka nostaa meidät ylös maasta --
ja saattaa meidät lähemmä Jumalaa -- ja kuinka puhuisinkaan silloin
runollisesti -- onhan silloin koko elämämme runoutta -- Jumalan
ilmaisemaa runoutta. -- Neuvo mitä minun on tekeminen. Tietoihin
nähden tulisi varmaan äärettömän paljon enemmän tehdyksi Upsalassa
kuin täällä; onhan siellä Geijer ja Atterbom ja Palmblad ja niin
monta muuta kelpo ja kunnon opettajaa -- ja mitä se merkitsisikään!
Ihanaa olisi, jos minulla sentään olisi mukanani joku täältä, niin
ettei minun tarvitsisi olla vieraana, joku, jolle voisin uskoa
itseni. Kalle on pian eroava yliopistosta. Jospa sinä miettisit
asiaa ja tulisit mukaan. Mitä sanot? -- -- Kalle kirjoittaa, ettei
Upsalassa ole kalliimpaa kuin Turussa, pikemmin huokeampaa; ja
saisihan siellä järjestää elämänsä mielensä mukaan. Paras ystävä,
mieti asiaa."
Nähtävästi Palménin vastaus oli kieltävä, ja Stenbäckinkin aikeet
tällä kertaa raukesivat. "Isä ei mielellään näe", hän kirjoittaa
9/6 "että me [Janne ja Lauri] eroamme, ja kenties onkin parempi,
että vielä viivyn Suomessa jonkun vuoden. Vuosien mukana tulee
vakavammaksi ja lujemmaksi kuin nuoruuden ajattelemattomassa iässä;
ja vakavuutta onkin ennen kaikkea tarpeen tullakseen yksin toimeen
niin kaukaisella paikkakunnalla. Vuoden taikka puolen [!] päästä
täytyy minun kuitenkin lähteä Upsalaan. Olen liiaksi mieltynyt
ajatukseen saada harjoittaa opintoja siellä voidakseni luopua siitä;
ja kaihomielin odotan sitä aikaa, joka vie minut sinne." -- --
Todellisuudessa hänen toiveensa toteutuivat kaksi vuotta myöhemmin.