Stenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti.
-- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.
Stenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla
velvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja
hänen veljensä muisto.
Suvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun
poika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin
Vaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck
(kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli
joessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli
alemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen
päämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa,
ja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran
apulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli
kutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan,
jonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa.
Ketkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät
erämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden
seutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä
pysyi paikallaan. V:een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan,
mutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero
katkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin,
sillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun
hänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan.
Jooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa -- niin tarina
kertoo -- tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton
veljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada
jäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi
perheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin
luonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi
nytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli
tullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään
ruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän
vihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat
Kristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli
rammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi
seurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan -- vaikk'ei
kuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan
kannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa
hartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.
Jooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi
Turun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani
kappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu
muutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten
saarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi)
"historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista" (Tukholmassa
1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle
Fredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin
perustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.
Kun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli
sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana
Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien
sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty,
väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka
rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän
ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän
kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin
20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista
kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta
samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan,
vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. -- Jo tässä mainittakoon,
että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla.
Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä
niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta
kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan.
Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi
kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi
oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän
vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä
kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän
ylitse.
Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa
miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana
Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi
viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä
jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle
kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli
nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta
tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v:een
1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan
alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut
siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten,
11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito
uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle
taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli
Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia
oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin,
joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold
tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.
Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys
aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä
tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin
pitkälle merimatkalle -- arvattavasti Pietarsaaresta olevassa
laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia.
Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua
onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck
Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna
vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa
surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon
sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos
veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja
lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna
seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän
aihe. Säkeet kuuluvat näin:
Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava
Nieli veljemm siksensä;
Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä
Sielun sulki syliinsä.
Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast
Merta tuimaa tuimemmast,
Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,
Sanoi: tempaan Tuonelast.
Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,
Vaaratonna vioista;
Onko syytä voivotella, valitella
Luojan laupiaan laitosta?
Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,
Veljemm siellä kasvattaa;
Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:
Tänne tulkaat! toivottaa.
Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne
Murhemaalle taivaltaa,
Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;
Ei meit Jesus unohda.
Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,
Kaitse meit näill laitumill,
Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,
Vesill vie virvoittaviin
Pieni näytelmä, jossa pikku tytöt -- arvattavasti vanhan virsikirjan
n:o 278 ("Etkös ole, ihmisparka") virren nuotilla -- veisasivat nämä
sanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään
sangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.
Kirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v:n alussa hän meni
uusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen
kanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi.
Tästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809,
_Lauri Jakob_ 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria
1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta
ensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon
vanhempainsa jälkeen.
Eri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta
tässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck
Isossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin
alle, käytti hän muotoa _Lauri Stenbäck_.] (Lars), joksi häntä
aina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka
jokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan
kastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p.
marraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan
osoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia.
Kummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa
Klaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri
Jaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta
Matintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria
Heikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen
Juhani Nygren.
Tätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck
kasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen
nuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla
nähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar --
Charlotta -- elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck)
kuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa
on pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus
perustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat
siis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen
vuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on
voinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.
Ensiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla
päivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin
harvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he
varoivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan,
missä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki,
lienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta
luonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan
taiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi,
kun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä
runoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan.
Muulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään
näytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana
jouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä
tanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen ja lämminneen
nuorison ilosta, että rupesi osalliseksi sekä lauluun että tanssiin.
Suurempiarvoisia lienevät kirkkoherran runolliset lahjat tuskin
olleet, eikä niistä näy jälkimaailmalle säilyneen muuta jälkeä kuin
edelläluetut säkeet, mutta sittenkin on täysi syy olettaa, että
Laurin runoilijalahjat olivat isältä perityt. Tämä olettamus on
sitä enemmän oikeutettu, kun hilpeä- ja helläluontoinen äiti, kuten
Gummerus-suku yleensä, oli ennen kaikkea käytännöllinen ihminen.
Hänestä oli periytynyt se vilkas, avoin, rakastettavan lapsellinen
piirre pojan luonteessa, jonka kaikki ystävät ovat panneet merkille.
Siitä hellästä hoidosta, jonka äiti omisti lapsilleen, tuli runsain
osa Laurille, epäilemättä siitä syystä, että hän näytti olevan muita
vähemmin varattu elämän taistelua kestämään. Ruumiinrakennukseltaan
hän alusta alkaen oli hento ja heikko, kasvot olivat hienopiirteiset
ja kauniit sekä mieli tämän mukaisesti hyvin herkkätunteinen. Kun
äiti huomattavasti hellitteli tätä lasta, noudattivat perheen
muutkin jäsenet hänen esimerkkiänsä, ja kun Lauria niin oli ensin
lapsena hemmoiteltu, eivät poikavuodetkaan tuottaneet hänelle
voimistuttavampaa kehitystä. Hän laiminlöi kokonaan ne erilaiset
urheiluharjoitukset, joihin kasvavat pojat maalla tavallisesti
käyttävät enimmän osan aikaansa, ja pysyttelihen sen sijaan enimmiten
sisarten seurassa. Tästä johtui, että hän olennoltaan oli kaino ja
hiljainen, enemmän tytön kuin pojan kaltainen. Kumminkaan kainous ja
hiljainen käytöstapa eivät estäneet häntä ilmaisemasta tunteitaan,
kun mikä kävi hänen mielelleen. Päinvastoin oli hänen luonteensa
semmoinen, että hän hyvin kiihkeästi, jopa liioitellun kiihkeästi
ilmoitti sekä surunsa että ilonsa. Milloin hän oli iloinen kuin
lintu, milloin pahalla tuulella, ja kun jälkimmäinen puuska sattui,
silloin sisaret sanoivat: "nyt on Lauri taas lauantaituulellaan" --
lauseparsi, joka jostakin unohtuneesta syystä oli tullut käytäntöön
perheessä. Tavattomassa herkkämielisyydessä ilmeni runoilijaluonto
ylipäänsä, mutta kun sanotaan, ettei hän lapsenakaan koskaan salannut
tunteitaan, vaan ilmaisi ne suoraan ja avoimesti, niin esiintyi
siinä yksilöllinen piirre, joka suoruuden ja avomielisyyden muodossa
koko elämän ajan pysyi yhtenä Lauri Stenbäckin luonteen pääpuolia.
Äidin ja pojan suhteesta on vielä mainittava, että Lauri puolestaan
palkitsi emon rakkauden sydämensä hartaimmalla kiintymyksellä. Hän
oli, kuten sanotaan, valmis kantamaan äitiä käsillään, ja vielä
vanhoilla päivilläkin hänen kasvonsa kirkastuivat, milloin vain
puhelu siirtyi "mammaa" koskeviin muistoihin.
Surullista kyllä sattui lapsuusaikana onnettomuus, joka huolimatta
Laurin synnyltään heikosta terveydestä antoi äidin sydämelle
kylliksi aihetta ohjata hänen kasvatustaan yllämainittuun tapaan.
Noin kuuden vuoden iässä tapahtui näet, että poika tapaturmaisesti
istuutui taikka putosi astiaan, joka oli täynnä kuumaa vettä,
ja poltti koko alaosan ruumistaan niin pahasti, että pelättiin
hengenkin menevän. Monta viikkoa hän oli vuoteen omana ja kärsi,
niinkuin ymmärrettävissä on, tuskia, jotka olisivat olleet
täysikasvuisenkin vaikeat kestää. Pikku poika osoitti kaiken aikaa
ihmeellistä kärsivällisyyttä, mutta jostakin tavallista herkemmästä
hienotunteisuudesta -- tai miksi sitä olisi sanominen -- hän ei
sallinut nuorempien sisarusten tulla luoksensa katsomaan, kun hän
makasi kääreissään. Ainoastaan läheisestä huoneesta, ovenraosta, he
säälien kurkistelivat potevaa veljeään.
Lauri kehittyi nopeasti, ja varhain pantiin kirja hänen käteensä.
Tavattoman varhain alkoi myöskin hänen koulunkäyntinsä kodin
ulkopuolella. Syy siihen oli seuraava. Kun vanhin veli Kaarle Fredrik
1818 oli tullut ylioppilaaksi, sai hän paikan everstiluutnantti
Tuomas Henrik Adlercreutzin luona Pälkäneen Myttälässä kahden
pienen pojan kotiopettajana, ja samalla sovittiin, että hän toisi
sinne mukanaan molemmat nuoremmat veljensä Jannen ja Laurin, jotta
nämä yhdessä Adlercreutz-veljesten kanssa valmistettaisiin kouluun
otettaviksi. Silloin Lauri ei vielä ollut täyttänyt seitsemättä
vuottaan, ja ero kodista oli pienokaiselle varsin katkera. Myöhemmin
vanhemmat kuuluvatkin katuneen sitä, että niin varhain toimittivat
pojan maailmalle. Kumminkaan ei saattanut olla merkityksetöntä Laurin
kehitykseen nähden, että hän jo lapsi-iässä tuli oleskelleeksi
vieraassa, hienosti sivistyneessä kodissa. Everstiluutnantti,
lauluissa ylistetyn sankarin Kaarle Juhana Adlercreutzin nuorempi
veli, oli Hämeenlinnan jääkärijoukon majurina ollut mukana sodassa ja
vähää myöhemmin nainut Sääksmäen Lotilasta Helena Gustava Blåfieldin,
joka kuuluu olleen tavattoman rakastettava henkilö, sillä hänestä
sanotaan, että tuli ikäänkuin päivänpaiste huoneeseen, kun hän astui
sisään. Paitsi molempia poikia ja yhtä tytärtä kuului perheeseen
everstiluutnantin kaksi naimatonta sisarta. Tässä kodissa eivät
Stenbäck-veljekset kauan saattaneet tuntea itseään vieraiksi, ja mitä
Lauriin tulee, sanotaan hänen vielä paljoa myöhemmin erityisellä
lämmöllä puhuneen toisesta noita vanhoja neitejä -- Hedda-tädistä
--, joka sekä leikissä että todessa oli koettanut herättävästi
johtaa poikain mieliä maallisista täydellisempiin. Sitä paitsi
Lauri luku- ja leikkitovereistaan Kaarle ja Kustaa Adlercreutzista
sai ensimmäiset lapsuudenystävänsä, joista hän erittäin liittyi
jälkimmäiseen, häntä vuotta nuorempaan veljeen. Jo lapsuudessa näet
esiintyi hänessä taipumus vilpittömällä ystävyydellä kiintyä jaloihin
luonteihin, jommoinen mainittu ystävä varmaankin oli. Valitettavasti
kävi kuitenkin niin onnettomasti, että Lauri hyvin varhain kadotti
nämä niinkuin muitakin ystäviänsä.
Mitä lukuihin tulee, niin ne koskivat paraasta päästä Lindblomin
katkismusta, "uskonnonhistoriaa" ja latinaa, jonka ohella
harjoitettiin kirjoitusta ja laskentoa. Kaikissa näissä aineissa
Lauri sai myöskin suorittaa tutkinnon, ennenkuin hänet 5 p.
helmikuuta 1820 sisäänkirjoitettiin Turun katedraalikouluun. Vaasan
triviaalikoulu olisi ollut lähempänä, mutta Turun oppilaitos
valittiin sen tähden, että Kaarle Fredrik harjoittaessaan opintoja
yliopistossa saattaisi olla nuorempain veljiensä tuki ja ohjaaja
koulun aikana. Vaikka Janne-veli oli kaksi vuotta vanhempi,
lähetettiin hänet yhdessä Laurin kanssa kouluun. Molemmat
vastaanotettiin ensimmäiselle luokalle, ja niin he seurasivat
toisiaan koko koulun läpi vieruskumppaneina, vanhempi aina nuoremman
yläpuolella. Ettei veljesten edistys itse asiassa kumminkaan
ollut niin yhdenmukainen kuin tästä saattaisi luulla, sen huomaa
koulumatrikkelin lyhyistä tiedonannoista. Koko kouluaikana annetaan
nimittäin Jannelle arvolauseet _"begriplig"_ ja _"flitig"_,
jotavastoin Laurille, joka ensin oli saanut samat arvosanat,
lukuvuodesta 1822-23 alkaen merkitään _"qvick"_ ja _"flitig"_.
Jälkimmäisen suuremmat lahjat tulivat siis näkyviin, vaikka vähenevä
ahkeruus hidastutti edistystä. Kahtena viimeisenä vuonna, 1825-27,
rehtori on Laurin nimen kohdalle piirtänyt kysymysmerkin ahkera-sanan
jälkeen -- ensi kerran lyijykynällä, toisen kerran musteella!
Varhainen koulunkäynti ei mitenkään vieroittanut Lauria
lapsuudenkodista. Päinvastoin hän oli siihen kiintynyt, jopa
hellemmin kuin pojat tavallisesti ovatkaan. Joka kerta kun hänen
piti lähteä koulumatkalle, oli suru ja huoli yleinen koko perheessä,
ja hänen itsensä sanotaan aina eron jälkeen olleen viikon tai
pari ikäänkuin sairaana, ennenkuin hän jälleen tottui vieraaseen
ympäristöön. Kerran kuuluu heltymys menneen niin pitkälle,
että vanhemmat antoivat Laurin jäädä kotiin koko lukukaudeksi.
Mahdollisesti tämä tapahtui sen ankaran taudin jälkeen, joka, kuten
tuonnempana tulee kerrottavaksi, häntä kouluaikana kohtasi. Mutta jos
kaipaus Laurin poissa ollessa oli molemmin puolin suuri, niin oli ilo
sitä suurempi, kun hän veljensä kanssa jälleen palasi lupa-ajoiksi
kotia.
Varsinaiset lapsuusvuotensa, jolloin ilo huolimatta kaikista sitä
katkaisevista kärsimyksistä ja kyynelistä on niin "sydämenkylläistä",
nuori runoilija eli Kuortaneella. Tähän paikkakuntaan liittyi siis
rakkaita, valoisia muistoja, jopa sellaisiakin, jotka myöhemmin
pukeutuivat runon muotoon. Niitä oli m.m. seuraava. Eräänä syksynä,
kun pakkanen oli vetänyt järven ensimmäiseen hienoon jääriitteeseen,
Lauri lähti omin päin peilikirkkaalle jäälle. Vaaraa aavistamatta
hän oli jo mennyt hyvän matkaa rannasta, kun muut äkkäsivät hänet.
Kun jää ei vielä kantanut aikaihmisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin
rannalta hätäisin huudoin kehoittaa ja houkutella lasta kääntymään
takaisin vaaralliselta retkeltään. Tämän muiston sanotaan olevan
pohjana tuolle ihmeellisen tunnelmalliselle "Meri" balladille,
laatuaan ainoalle runoelmalle, minkä runoilija on jättänyt jälkeensä.
-- Välittömämmin soinnahtelevat Kuortaneen muistot eräässä
keskenjääneessä runoelmassa nimeltä "Runoilija" 30-luvun alulta,
jonka ensimmäinen stroofi puhuu "hänen hiljaisesta äidinmajastaan",
humisevien "tummien kuusten" keskellä, ja seuraavat kuuluvat näin:
Mången stjärnbestrålad afton
Satt han där vid hennes knän,
Lyssnande när hennes lofsång
Långsamt klang i månans sken,
Tills det lilla hufvud sänktes
Sakta med en bön till Gud.
Vid de rena psalmers ljud
Är så godt att somna.
Men när solen öfver världen
Glänste i sin gyllne dräkt,
Och när vårens blommor åter
Väcktes mildt af vindens fläkt,
Lekte han med dem förtroligt,
Språkade han med de små.
Hvad de allt förtäljde då,
Det må Herren veta.
Sköna saker var det säkert;
Ty bland dem han ofta satt
Länge, leende och lycklig,
Och hans öga glänste gladt.
Som en broder ibland syskon
Satt han, själf en blomma, där.
Ack det unga lifvet är
Rikt på frid och under.
Så bland lekar och bland blommor
Flöt hans fromma barndomstid,
Allt hvad stort han tänkte sedan
Låg uti hans bröst i frid -- --.
[Monet tähtikirkkaat illat
hän istui siellä emon polvien ääressä,
kuunnellen kun hänen kiitosvirtensä
kuutamossa vieri verkkaisin sävelin,
kunnes pikku pää vaipui hiljaa uniin,
huulilla rukous luojan luo.
Virsien puhtaihin säveliin
on niin hyvä nukkua.
Mutta kun aurinko loisti yli maailman
kultaisessa kaavussaan,
ja kun tuulen lempeä henkäys taas
herätti kevään kukkaset,
leikki hän niiden kanssa tuttavallisesti,
haasteli pienoisten kera.
Tietäköön taivas mitä kaikkea
ne silloin kertoivatkaan.
Ihanaa se oli varmaankin;
sillä niiden seurassa hän istui usein
kauan, hymyillen ja onnellisena,
ja hänen silmänsä loisti iloisesti.
Niinkuin veli siskojen joukossa
hän istui, itse kukka, kukkien kera.
Ah, nuori elämä on
rikas rauhasta ja ihmeistä.
Niin leikkien ja kukkien kesken
kului hänen lapsuudenaikansa,
kaikki, mitä hän sitten ajatteli suurta,
uinui rauhassa hänen rinnassaan. -- --]
Kuortaneella runoilija ensin oppi ihailemaan Suomen luonnon kauneutta
sekä tuntemaan ja rakastamaan sen kansaa ja kieltä. Ihmis-iän
ensimmäiset kaksitoista vuotta -- niin kauan oli Kuortane Lauri
Stenbäckin kotiseutuna -- jättävät mieleen katoamattomia jälkiä,
ja kun runoilija myöhemmin ihanassa runoelmassaan "Suomalainen
isänmaani", turhaan etsittyänsä sitä kaupungista ja maalta, vihdoin
laulaa:
Men framåt gick han -- och han fann i ro
Ett folk i torfbetäckta hyddor bo,
Och friskhet glänste ur dess öppna öga.
Det var så välbekant, så svalt det var;
Hans hjärta kände, att det egde qvar
Sitt Finska Fosterland!
[Mutta hän kulki eteenpäin -- ja löysi kansan,
joka asui rauhassa, turvekattomajoissaan,
ja terveys loisti sen avosilmästä.
Oli niin tuttua, oli niin vilpoista;
hänen sydämensä tunsi, että sillä oli
suomalainen isänmaansa!]
niin tuskin käy epäileminen, että hän ainakin ajatuksissaan
oli palannut takaisin ensimmäiseen kotiseutuunsa. Kansa siellä
on vakavaa, avonaista, suoraa, ja kun hiekkainen maaperä on
niukkakasvuista, on se oppinut tyytymään vähään ja tottunut
yksinkertaisempiin elämäntapoihin kuin ennenmainittujen
naapuripitäjien asukkaat. Vielä tänä päivänä tervanpoltto on
kuortanelaisten pääelinkeino. Nyt on tosin varallisuus sielläkin
suurempi, ja on ehkä "liikasivistyksen pilaantunut ilma" levinnyt
sinnekin, mutta Stenbäckin aikana ei suinkaan laita ollut semmoinen.
Siellä jos missään asui "turvekattomajoissa" se kansa, jonka luona
oli "niin tuttua ja vilpoista" ja joka saattoi uudestaan virittää
laulun hänen rinnassaan ja uskon isänmaahan.
Muuan seikka, joka sekä Laurille että koko perheelle teki Kuortaneen
ajan muistot laadultaan erikoisiksi, oli se, että perhepiiri vain
siellä oli eheä. Kirkkoherran molemmat tyttäret ensimmäisestä aviosta
joutuivat näet jo siellä naimisiin: Lisette samassa pitäjässä
Puodinkedon tilalla asuvan henkikirjuri D. Kr. Larickin sekä Susanna
Sofia apulaispappi B. G. Hällstenin kanssa. Ne sisaret, joihin Lauri,
niinkuin edellä on kerrottu, lähinnä liittyi niin suruissaan kuin
iloissaankin, olivat kumminkin nuoremmat: Lotta, Maria ja Laura.
Näistä taasen näyttää, niinkuin muun muassa myöhempinä aikoina
kirjoitetut kirjeetkin osoittavat, ensinmainittu olleen Laurin
sydämelle rakkain. Luonteeltaan he olivatkin enimmin yhdenkaltaiset,
sillä kaksi vuotta nuorempi sisar oli myöskin herkkämielinen ja
kiihkeätunteinen. Sitävastoin kuuluu nuorin sisar, Laura, enimmin
muistuttaneen isää; hän oli tyynempi luonteeltaan, ja hänellä oli
soitannollisia ja runollisia lahjoja. Hän lauloi ja soitti pianoa
sekä sepitteli runoja, joista, kuten vielä tulemme näkemään, yksi
näyte tavataan "Evangeliskt Weckoblad'issa".
V. 1823 tapahtui perheen elämässä se tärkeä muutos, että Vöyrin
pitäjä tuli sen kotiseuduksi. Molemmat paikkakunnat, niin Kuortane
kuin Vöyrikin, ovat Etelä-Pohjanmaalla ja ainoastaan noin 100
kilometriä toisistaan, mutta erotus niiden luonnon ja kansan välillä
on kuitenkin suuri. Edellinen on vielä sisämaata mäntymetsää
kasvavine kankaineen ja järvineen; jälkimmäinen on rannikkoseutua.
Vöyrillä leviää eteemme laaja, viljelty lakea, josta siellä täällä
kohoaa kallio- ja kivimäkiä -- entisiä saaria ja luotoja niiltä
ajoilta, jolloin vihannat vainiot olivat kirkkaita, sinisiä ulapoita.
Sekä etelä- että pohjoispuolella, s.o. Vähänkyrön ja Oravaisten
kulmilla, maantie kulkee metsän läpi, mutta kun matkustaja on
saapunut Vöyrin keskitienoille, näkyy metsää vain vähäisen. Heikkona
ja harvenneena se on vetäytynyt taivaanrannalle; vain mäkitörmillä
on siitä vielä jälkiä. Länsipuolella tietä kohoaa peltojen keskellä
pitäjän vanha, aikoja sitten liian ahtaaksi käynyt, valkeaksi
maalattu puukirkko. Alkujaan on rakennus ollut vain tornilla ja
hoikalla huipulla varustettu pitkä huone, mutta 1700-luvulla se on
laajennettu ristinmuotoiseksi. Pari sataa askelta pohjoiseen päin
kirkosta on pappila, johon perhe nyt asettui.
Kun rovasti Stenbäck tuli Vöyrille, oli pappilan päärakennus jo
miltei aikansa palvellut. Viisi vuotta myöhemmin, 1828, rakennettiin
näet se uusi, tilavampi huoneisto, joka nykyjäänkin on käytännössä.
Itä- ja eteläpuolelta ympäröi taloa puutarha, jonka kirkon puolelta
kartanoon tuova tie jakaa kahtia. Osaa eteläisestä puoliskosta
sanotaan "vanhaksi puutarhaksi"; "uusi puutarha" on lähinnä uutta
rakennusta. Tämän jälkimmäisen pääkaunistuksena on joukko suuria
koivuja, joista vanhimmat ovat Stenbäckin ajoilta. Näitä puita
runoilija kai tarkoitti, kun hän eräänä iltana lauloi:
Sköna, heliga bygd, med dina skogars sus,
Där mellan björkarnas blad gjuter sig solens ljus
Öfver mitt moders-hus,
God natt!
[Ihana, pyhä seutu humisevine metsinesi,
missä auringon valo koivujen lehtien välitse valuu
yli äitini majan,
hyvää yötä!]
Luonnollista on, että pappilan uudet asukkaat kaipasivat järveä,
jonka rannalla he ennen olivat asuneet; mutta Vöyrinkin pappilalla
on jotakin omituisen kaunista tarjona. Vähän pohjoispuolella taloa
kohoaa nimittäin jotenkin laaja mäki eli vuori -- Myrberget --, yksi
noita ennenmainittuja saaria lakealla, kuitenkin toisista eroava
siinä kohden, että se on kokonaan metsäinen. Sen jotenkin jyrkillä
rinteillä kasvaa suuria kuusia ja lehtipuita, vilpoista siimestä
tarjoten, ylhäällä taasen tavallista havumetsää kivisellä maaperällä.
Se on palanen alkuperäistä metsäseutua viljeltyjen vainioiden
keskellä, ja "vuori" on siksi korkea, että siltä on sangen laaja
näköala tasangon kylien ja vainioiden ylitse. Siitä tuli runoilijan
mielipaikka. Kun kesäaurinko nousi koilliselta taivaanrannalta
ja vähitellen kultasäteillään kirkasti vihannat vainiot, talojen
punaiset tuvat, kirkon ja äidinmajan, silloin luonnon ihanuus tenhosi
runoilijan, ja me ymmärrämme, miksi "aamun loisto" niin usein
kohtaa meitä hänen runoelmissaan. -- Suoranaisimmin liittyy tähän
paikkaan runo "Kevätaamu", ja vielä osoitetaan "ihmisen majaa" vuoren
juurella, josta miehen kiroukset nousivat taivasta kohti häiriten
luonnon sanatonta aamurukousta.
Mitä kansaan tulee, ovat vöyriläiset ruotsalaista rotua, tarmokasta
ja ahkeraa, mutta myöskin eritoten siihen aikaan raju- jopa
hurjaluontoista. Vielä vuosisadan keskivaiheilla olivat veriset
tappelut eri kylien nuorison välillä tavallisia sunnuntai-iltapäivän
huvituksia. Itsestään on ymmärrettävää, että uusi ympäristö vaikutti
pappilan nousevaan nuorisoon. Erittäin tuli se huomattavaksi kieleen
nähden. Kuortaneella puhuttiin perheessä, niinkuin tavallista oli
suomalaisten seutujen pappiloissa, molempia kieliä rinnatusten, jopa
oli suomenkieli selvästi etusijalla. Vöyrillä sanotaan äidin yhä
edelleen mielellään puhuneen suomea, jotavastoin lapset vähitellen
vetäytyivät paikallisen kielen, ruotsin puolelle, niin että joskus
tapahtui, että he vastasivat ruotsiksi, kun äiti heitä suomeksi
puhutteli. Tämä asianlaita sekä sen ohella ruotsalainen koulukieli
vaikutti ainakin Lauriin niin, ettei hän koskaan enää täydellisesti
perehtynyt suomenkieleen, vaikk'ei se tosin koskaan tuntunut hänestä
vieraalta.
Vöyrin aika alkoi Laurille surullisesti. Kesällä 1823, heti Turusta
palattuaan, hän sairastui vaarallisesti isoonrokkoon. Isä oli
1804 saanut Talousseuran hopeamitalin rokotuksen edistämisestä,
mutta hänen omaa poikaansa kohtasi tuo tuhoisa kulkutauti. Sairaus
tosin meni ohitse, mutta ei ikävittä seurauksitta. Se jätti arpia
kasvoihin, vei iholta raikkauden ja, mikä pahinta, vioitti hänen
terveytensä, ettei se enää koskaan tullut entiselleen. Kuvaavaa
äidille on kertomus, että hän ensi aikoina Laurin parannuttua
koki piilottaa kaikki peilit häneltä, ettei hän näkisi rumentavia
rokonarpia kasvoissaan.
Laurin runoilijalahjat ilmaantuivat jotenkin varhain, saaden
ensimmäistä herätystä Franzénin ja Choraeuksen runoelmista -- ainoat
runokokoelmat kodin kirjastossa. Kouluaikana Turussa hän tutustui
ruotsalaisiin runoilijoihin, Tegnériin, Atterbomiin, Stagneliukseen
y.m. Sen mukaan kuin J. Ph. Palmén myöhempinä aikoina kuuluu
kertoneen, oli Lauri Stenbäck erittäin suurella ihastuksella lukenut
Atterbomin "Lycksalighetens ö" runoelmaa ja myöskin lainannut kirjan
kertojalle, joka jonkun aikaa oli ollut hänen vierustoverinaan.
Kenties nämä luvut koulutöiden ulkopuolella olivat syynä tuohon
kysymysmerkkiin, jonka rehtori pisti Laurin ahkeruusarvolauseen
jälkeen. Toinen syy oli ehkä se, että hän itsekin sepitteli runoja.
Milloin hän rupesi sitä tekemään, ei ole tarkoin tietty, sillä alussa
hän ei mielellään näytellyt sepustuksiaan. Rauhassa miettiäkseen ja
kirjoitellakseen hän oli ennenmainittuun vanhaan puutarhaan muutaman
tuuhean ruusupensaston suojaan laittanut itselleen pöydäntapaisen,
joka oli koristettu kukkamaljakolla. Siellä hän istui innostuksen
hetkinä, uteliailta urkkijoilta piilossa. Ensimmäinen runoelma, jonka
hän toi esiin, sanotaan olleen rakkautta huokuva, ylevämielinen
onnentoivotus äidille eräänä Evan-päivänä. Toisen kertomuksen
mukaan oli ensimmäinen sepitelmä onnentoivotus isälle, muutamana
Fredrikin-päivänä, ja se oli muka antanut eräälle perheen ystävälle,
pastori Thodénille, aihetta ennustaa, että pojasta oli aikaa voittaen
tuleva suuri runoniekka. Silloin Lauri oli ollut noin 12-vuotias.
Myöhemmin hän kirjoitteli omaisilleen runoja tavan takaa, milloin
vain sopivia aiheita ilmaantui. Siten niitä syntyi aina uusia, ei
ainoastaan nimi- ja syntymäpäivinä, vaan muulloinkin. Jos hän näki
jonkun sisarensa suruisena ja alla päin, niin ei aikaakaan, ennenkuin
hän pisti runon hänen käteensä, joskus innostuttavan, mutta usein
myöskin leikillisen pisteliään, kaikessa tapauksessa semmoisen,
että se saattoi asianomaisen paremmalle tuulelle. Koulussakin hänen
runoilijakykynsä tuli tunnetuksi. Kerran hän kirjoitti koko aineensa
sujuvalla kuusimitalla ja sai sen johdosta kuulla rehtorin suusta
sanat: "Sinusta saattaa vielä joskus tulla toinen -- Sjöström!" --
kiitoslause, joka merkitsi paljon sinä aikana, jolloin Sjöströmiä
ihailtiin maan etevimpänä runoilijana. Joskus nimitettiin Lauria
"Lasse Lucidoriksi" ja "runonsepustelijaksi" (versmakare).
Mutta taiteilijataipumukset osoittautuivat muullakin tavoin.
Perheenjäsenten merkkipäivien y.m. sentapaisten tilaisuuksien
kunniaksi hän toimeenpani mielellään kuvaelmia ja juhlallisia
esiintymisiä. Eräänäkin kesäpäivänä -- luultavasti Lauri silloin
jo oli ylioppilas -- kun moisesta syystä pappilassa oli vieraita,
hän toimitti Lauran valkoisiin puettuna esiintymään enkelinä
vuoren rinteellä, yläpuolella sitä paikkaa, jossa seura oli, ja
laulamaan tai lausumaan tilaisuutta varten sepitettyä runoa. Tämä
taipumus, joka muistuttaa siitä, mitä edellä on kerrottu isästä,
näyttäytyi myöskin siinä, että Lauri kernaasti sekaantui sisariensa
pukuasioihin. Hän puetti heidät milloin niin milloin näin ja oli
mielissään, kun näki heidät uudessa asussa. Sanalla sanoen hän oli
perheen makutuomari, kuosinvalitsija ja -määrääjä, osoittaen tässä
toimessaan sekä vilkasta mielikuvitusta että omaperäisyyttä.
Varhaisin Lauri Stenbäckin tekemä runo, mikä on meidän aikaan
säilynyt, on samalla ensimmäinen, jonka hän on nähnyt painettuna.
Sydämen suru oli sen synnyttänyt, sillä runo kirjoitettiin erään
ystävän kuoleman johdosta. Koulussa Lauri oli tullut hyväksi
ystäväksi Kaarle Leonard Kjemmerin kanssa. Kjemmer, kauppiaan
poika Kokkolasta, oli 1823 tullut kolmannelle luokalle, jolla
Stenbäck-veljekset silloin olivat, ja rehtori on kirjoittanut
hänen osalleen samat arvosanat kuin Laurille, nimittäin "qvick" ja
"flitig". Kolme vuotta ystävät elivät yksissä töissä ja iloissa,
mutta silloin ystävyyssiteen katkaisi kuolema, joka 9 p. lokakuuta
1826 lopetti Kjemmerin päivät. Stenbäck seisoi nyt ensi kerran
rakkaan ystävän paarien ääressä, ja syvästi liikutettuna hän lausui
julki surunsa ja kaipauksensa runosäkeissä, jotka hän luultavasti
itse luki haudalla ja jotka sittemmin julkaistiin Åbo Tidningarissa
(N:o 84, 28 p. lokak. 1826). Säkeet kuuluvat näin:
Du gode! jorden dig en vagga bäddar,
Och sluter hjärtligt i sin moders-famn:
Visst är där ljuft! Den hulda tidigt räddar
Från jordens tummel dig i hvilans hamn.
Du är ej mer! här stå vi stumma, bleka,
Och tårar strömma vid din tysta graf: --
Mer vi ej svärma kring, ej mer vi leka,
Vårt vänskapsband brast, ack, så tidigt af.
O, säg, hvem trodde, när vi muntert sprungo
I barnslig dans på lifvets blomsterstig,
Hvem trodde nyss, då glädjens sånger klungo,
Att allt så plötsligt skulle ändra sig!
I salig krets vi sutto vid din sida,
Och hörde oskuldsstämmans rena ljud,
När tanken då flög ut i världen vida,
Hvem trodde nu dig se i dödens skrud?
Och när vi läste om de drottar höga,
Om Frithiof, om hans hjältekraft i nord,
Och hjärtat brann i blixten af ditt öga,
Hvem trodde dig såsnart försänkt i jord?
En härlig tid! än invid himlaranden
Den skimrar i förklarad purpurskrud!
Vi fatta blott dess sken, du själfva anden:
För oss dess röst är endast återljud.
Men boren var du ej för jordens villa:
Du ville se det skönas urbild ren;
O, slumra nu vid jordens hjärta stilla,
Dit polens stjärna ser med bleknadt sken!
Han tyckes hviska till de vänner alla,
Till mor och syskon evighetens tröst:
"Hvad är det mer? de vissna löfven falla;
Men prof vad dygd ei räds för lifvets höst!"
[Sa hyvä! maa valmistaa sinulle kehdon
ja sulkee sinut hellästi emonsyliinsä:
Onhan se suloista. Tuo armas pelastaa sinut
varhain elon temmellyksestä levon satamaan.
Sinua ei ole enää! tässä seisomme sanattomina, kalpeina,
ja kyynelet virtaavat äänettömän hautasi äärellä; --
enää emme ilakoitse, emme leiki enää,
ah, niin varhain katkesi ystävyytemme side.
Oi sano, kuka uskoi, konsa iloisina riensimme
lapsellisin tanssein elon kukkapolkua,
kuka uskoi äsken, kun ilon laulut kaikuivat,
että kaikki niin äkisti oli muuttuva!
Onnellisessa piirissä me istuimme vieressäsi
ja kuulimme viattoman äänen puhtaan soinnun;
kun ajatus silloin liiti kauas avaraan maailmaan,
ken uskoi sinut nyt näkevänsä vainajan vaattehissa?
Ja konsa luimme noista ylevistä ruhtinaista,
Frithiofista ja hänen sankarivoimastaan pohjolassa,
ja sydän paloi silmäsi salamassa,
ken luuli sinut kätkettävän niin pian maan poveen?
Ihana aika! vieläkin se kajastaa taivaanrannalla
kirkastuneessa purppurapuvussaan!
Me käsitämme vain sen hahmon, sinä itse hengen:
meille sen ääni on kaikua vain.
Mutta et ollut syntynyt maan harhoja varten:
sinä tahdoit nähdä kauneuden ikikuvan puhtaana;
oi, uinu nyt tyyntä unta maan sydämellä,
minne pohjan tähti luo valjua valoaan!
On kuin se kuiskaisi kaikille ystäville,
äidille ja siskoille iäisyyden lohtua:
"Miksi enää murehtia? kaikki lehdet lakastuvat,
mutta koeteltu hyve ei pelkää elon syksyä."]
Säkeissä tuntee jälkikaiun Tegnéristä -- eikä ainoastaan sen tähden,
että Frithiof mainitaan. Hauska olisi tietää, onko toimittaja
Sjöström tehnyt muutoksia Stenbäckinkin runoon, niinkuin tapahtui
ei täyteen kahta kuukautta myöhemmin, kun Runeberg samaan lehteen
painetulla runolla ("Till solen") ensi kerran runoilijana astui
yleisön eteen. Muutamat säkeet, niinkuin viimeinen molemmissa viime
stroofeissa, saattavat sitä ajattelemaan. [Janne-veli, joka muuten
valittaa, että (sukkelampi) Lauri kiusasi häntä leikinteoillaan,
on merkinnyt päiväkirjaansa: "Nyt on Åbo Tidningissä sekä Lassen
että Runebergin kirjoittama runo -- saa nähdä millaisia runoseppiä
heistä aikaa voittaen tulee!" -- Kuinka uusi ruotsalainen runous oli
vaikuttanut koululaisiinkin, huomataan siitä, että Janne käyttää
itsestään ja tovereistaan nimitystä "Nordmanna söner" (Pohjolan
pojat).]
V. 1827 toukokuun 15 p. jätettiin Consistorium Ecclesiasticumiin
esitys, että se luokka, johon Stenbäck-veljekset kuuluivat, saisi
päästötodistuksen koulusta. Kirjoitus luettelee 18 oppilasta.
Näistä mainitaan erittäin "ahkeruuden ja onnellisten luonnonlahjain
sekä sen johdosta suuremman edistyksen" tähden neljä (m.m. F.
L. Schauman ja J. Ph. Palmén) ja lisäksi "lupaavien taipumusten
vuoksi nuorempi Stenbäck, vaikk'ei hän aina ole täysin ansainnut
nimitystä ahkera". Ylioppilaskirja Laurentius Jacobus Stenbäckille --
optimae spei juvenis -- annettiin 19 p. kesäkuuta s.v., ja sen oli
allekirjoittanut yliopiston silloinen rehtori Gust. Gadolin.