Ruotsalaisen painoksen esipuhe.
Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.
Ensimmäinen luku. 1811-1837.
Stenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti
-- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.
Toinen luku. 1827-1828.
Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- "Rukouksia
ensimmäisellä herranehtoollisellani." -- Opintoja. -- "Ajatelmia."
-- Ensi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.
Kolmas luku. 1828-1834.
Kaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja."
-- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.
-- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- "Anna", "Tytön rukous",
"Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. -- "Ajatelmia." -- "Eräs kesäilta."
-- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.
Neljäs luku. 1835.
Herätys. -- Runoilu: "Hyvää yötä", "Luontokappalten huokaus",
"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" y.m. -- Pietismi.
Viides luku. 1835-1837.
Östringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä.
-- "Öisiä säveliä." -- "Uskonnollisista romaaneista." -- Sairaus.
-- "Gaseeleja" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.
Kuudes luku. 1837-1840.
Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei
mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä
suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa
y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.
Seitsemäs luku. 1840-1841.
Perhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen
painos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan
varjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen
aika ja lakkautus. -- "Katkelma runoudesta." -- Miksi Stenbäck
lakkasi runoilemasta.
Kahdeksas luku. 1841-1846.
Pohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. --
Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- "Muutamia sanoja
pietismistä." -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentinvirkaa
varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja
Stenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- "Nya Morgonväkter."
-- Viimeinen Helsingin-aika. -- "Theologiska Tractater, I." --
Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.
Yhdeksäs luku. 1846-1882.
Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen
toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --
Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda
lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. --
Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.
Kymmenes luku. 1852-1855.
Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --
Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi
professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.
Yhdestoista luku. 1856-1869.
Isokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --
Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö
kotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen
vaiheet.
Kahdestoista luku. 1869-1870.
Vaihtelevia harrastuksia. -- "Yhteisen kansan naissivistyksestä."
-- Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni." -- Kotielämää.
-- Katovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.
Ruotsalaisen painoksen esipuhe.
Varsinaisten suurmiestemme rinnalla esiintyi 1830- ja 1840-luvulla
joukko nerokkaita henkilöitä, joiden nimet -- joskaan ei yhtä
loistavan säleikön ympäröiminä -- ovat lähes yhtä kulumattomasti
piirtyneet sivistyksemme historiaan. Etumaisia tästä joukosta on
Lauri Stenbäck, jonkun verran tuttu, mutta enimmäkseen tuntematon
nykyiselle sukupolvelle. 'Tosirunoilijana myönnetään hänelle
kyllä sija suurimpaimme rinnalla, mutta hyvin vähän tiedetään tai
muistetaan, että hän samalla oli erään henkisen liikkeen jaloin
edustaja kulttuurielämässämme, jonka liikkeen merkitykselle
kansan kasvattajana tähän saakka tuskin on annettu täyttä arvoa.
"Pietismi", joka saattoi Stenbäckin laskemaan runoilijakanteleen
käsistään, ei näet ollut yksinomaan taantumusliike, vaan sillä
oli samalla positiivinen sisällys siveellisesti puhdistavaa ja
kohottavaa laatua, joka on mahtavasti vaikuttanut yleiseen käsitys- ja
ajatustapaan kauas ulkopuolelle ei ainoastaan "heränneiden",
vaan kirkollismielisten piirien yleensä. Alkaneena aikaisemmin kuin
kansallinen liike se on katsottava jonkunmoiseksi pohjavirraksi
jälkimmäiselle, ja jos tahtoo oikein ymmärtää, kuinka ne ihanteet
ovat muodostuneet, jotka etupäässä Topeliuksen isänmaallisen runouden
ja lukukirjain vaikutuksesta ovat tulleet yhteisiksi ylhäisille
ja alhaisille maassamme, niin on ehdottomasti uskonnollinen
uudistus otettava lukuun. Itsetietoisesti, koko sielunsa palavalla
innostuksella taisteluun antautuminen "maailmaa" vastaan, sitä
pintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä, sitä "leben und leben
lassen" -teoriaa vastaan, jonka vanhempi sukupolvi oli tehnyt
todellisuudeksi, se on pietismin, se on Stenbäckin työ. Hän taisteli
kristittynä kristillisyyden nimessä eikä uskonut mihinkään muuhun
uudistukseen kuin uudistumiseen uskon ja Pyhän Hengen kautta,
mutta siitä huolimatta ulottui -- kuten sanottu -- elämänkatsannon
uudeksimuuttuminen muihinkin kuin niihin, jotka liittyivät
pietismiin, jopa sen suoranaisiin vastustajiinkin. Ne, joista
tämä väite tuntuu paradoksilta, verratkoot vain niitä vaatimuksia
velvollisuuden täyttämiseen ja elämäntapoihin nähden ylipäätään,
jotka nyt asetetaan ei ainoastaan papeille, vaan kansalaisille
yleensä, ennen pietismin aikaa vallassa olleihin käsityksiin, niin
he myöntävät sanotun todeksi. Se että, varsinkin myöhempinä aikoina,
muitakin syitä on ollut tähän vaikuttamassa, ei vähennä pietismin
perustavaa merkitystä.
Tämä käsitys pietismin ja Stenbäckin merkityksestä
sivistyselämällemme on minussa teoksen valmistelun varrella
vakaantumistaan vakaantunut ja selittää tämän elämäkerran laveuden.
Ei ainoastaan runoilijalle ollut tehtävä oikeutta, vaan myöskin
pietistille, joka "masensi" runoilijan, eikä mikään menettely ollut
mielestäni siihen soveliaampi kuin noudattaen täyttä objektiivisuutta
antaa kumpaisenkin vapaasti tulla esiin ja tulkita mielensä
astumatta kriitillisesti ehkäisten väliin. Tämä menettelytapa on,
arvatakseni, myös parhaiten tyydyttävä erilaisia lukijoita, sitä
enemmän kun kuvattava persoonallisuus noina molempina suunnaltaan
niin vastakkaisina kehityskausina pysyi täysin muuttumattomana,
samalla intohimoisen kiihkeänä ja rakastettavan lapsellisena
välittömyydessään ja vilpittömässä suoruudessaan. Niillekin, jotka
Stenbäckissä ennen kaikkea näkevät teologin, on siten tärkein aines
esitetty. Pietismin historiasta en ole ottanut esitykseen enempää
kuin on ollut tarpeen hänen osuutensa ja asemansa valaisemiseksi
tässä virtauksessa.
Siitä hyväntahtoisuudesta ja suuresta luottamuksesta, jolla kirjan
ensi lehdellä mainitut [Teoksen ensimmäinen painos oli omistettu
"Lauri Stenbäckin jälkeen jääneille rakkaille, _Ebba Stenbäckille_ ja
_Charlotta Achrénille_".] kunnioitetut henkilöt, runoilijan puoliso
ja sisar, sekä monet muut sukulaiset ja vanhemmat ja nuoremmat
ystävät ovat sallineet minun käyttää kirjeitä ja muuta kirjallista
jälkeimistöä sekä osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti antaneet
minulle arvokkaita tietoja, ilmaisen täten nöyrän kiitollisuuteni,
samalla kuin lausun sen toivon, etten millään olisi loukannut sitä
kallista kuvaa vainajasta, joka heillä on sydämissään.
_Rauhalahdessa elokuulla 1900_.
Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.
Tuskin tarvinnee sanoa, miksi tämä teos ensiksi esiintyi
ruotsinkielellä. Olihan kuvattava henkilö ruotsinkielinen runoilija
ja kaikki lähteetkin samankielisiä. Ajan puute taas on syynä siihen,
etten itse ole toimittanut suomalaistakin laitosta. Jos se on
vahinkona pidettävä, niin se on yksistään minun eikä lukijan, sillä
kääntäjä [O. Manninen.] on suorittanut tehtävänsä kypsyneellä kyvyllä
ja uupumattomalla huolella. Kun sitä paitsi itse olen arkki arkilta
tarkastanut työtä, ei käännös kovinkaan käännökseltä tuntune.
Sisällykseen nähden ei suomalainen laitos muutoin eroa
ruotsalaisesta, kuin että joitakuita erehdyksiä on korjattu.
Muutamat arvostelijat ovat kyllä moittineet teoksen laajuutta, ja
kääntäessä olisi saattanut tehdä lyhennyksiä; kumminkaan en ole
siihen suostunut, sillä kaikki, mitä olen Stenbäckin kirjelmiä
teokseen ottanut, on minusta sen arvoista, että se rikastuttaa
kirjallisuuttamme. Jos olisi ollut mahdollista ajatella niiden
julkaisemista erikseen, niin se olisi kai ollut otollisempi tapa
tehdä ne tunnetuksi; mutta itsekseen ei niitä mielestäni olisi voinut
painattaa loukkaamatta vainajan muistoa. Toisin on elämäkerrassa,
missä jokainen kirje tai muu kirjallinen muistokappale ei ainoastaan
luo valoa aikaan ja oloihin, vaan myöskin saa niistä tarpeellista
valoa; siinä voi julkaista semmoistakin, jota ei koskaan ole
yleisölle aiottu.
Vaikka Stenbäck vereltään ja hengeltään oli puhdas suomalainen, oli
hän sukunsa mukana omituisten sivistysolojemme tähden näennäisesti
vieraantunut suomenkielisestä osasta kansaamme. Kun hän nyt sekä
runojensa suomennoksen [_Lauri Stenbäck, Runoja_, suomentanut Yrjö
Weijola. Helsingissä 1900. Otavan kustantama.] että tämän elämäkerran
kautta on tullut kansan tajuttavaksi, on harras toivoni, että kansa
tuntee hänet omakseen ja sulkee hänet kalleimpien muistojensa
joukkoon.
Helsingissä marraskuulla 1901.
_Eliel Aspelin_.