Ääni lakkasi äkkiä, ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta
ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulun"
niin suloisesti.
Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön
hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,
veripunainen _dhak_-kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista
kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommoinen kömpelö, harmia
tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.
Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei
ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta
Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi
niitä tutkistella.
Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä
kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.
Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_-kukka
merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen
mukaan millaisten esineiden kanssa se on. Yksi kardemumma merkitsee
"mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa
esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja
niillä tarkoitetaan vain aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa
tahi sahramia seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava:
-- "Leski -- _dhak_-kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista."
_Bhusa_-tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämä
kirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että
_bhusa_-tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli
kompastunut Amir Nathin laskuojan luona, ja että kirje mahtoi olla
ristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli
leski. Kirje sisälsi siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on
_bhusa_-kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista."
Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi, että
Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello
yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia
edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana
iltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_,
joka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin
kellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa
"Har Dyalin lemmenlaulua" siitä värssystä alkaen, jossa panthanityttö
pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.
Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:
"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.
Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin.
Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!
Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.
Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,
merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!
Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,
minä raukka taloss' isän orjana vain olla saan,
leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!"
Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja
kuiskasi: -- "Minä olen täällä."
Bisesa oli kaunis tyttö.
Sinä iltana sai moni seikka alkunsa, ja silloin alkoi myöskin
kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,
eikö kaikki liene ollut unta vain. Bisesa taikka hänen vanha
palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut
rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisäänpäin ja
muuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi
kiivetä.
Päiväiseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään
taikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten
luona, itsekseen aprikoiden, että kuinkahan kauan he olisivat
tuntevinaan häntä, jos tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla,
kun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahanhajuiseen
_boorkaan_, kulki Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti
Amir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi,
ja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan
vaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen
oven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle
asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei
milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä
otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli
tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme sittemmin.
Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita
enemmän kuin linnunpoikanen, ja hänen hullunkuriset mietteensä
ulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen,
huvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat
kokeensa lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimäistä tavua oli
hänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä
ruusukätösillään, ikäänkuin olisi tahtonut viskata pois koko nimen,
ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,
vallan samalla tavalla kuin englantilainenkin nainen olisi tehnyt,
rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.
Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat
olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osoittamaan erityistä
kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varma, että
tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maanmiesten
piirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää
myöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja
jutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa
käydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt,
että tämä vaikuttaisi hänen rakkaaseen salaiseen elämäänsä. Mutta
uutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes
Bisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi
surulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga
Charanin vaimo löi häntä.
Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.
Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja
Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin
rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.
Paljon siitä, mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja
herkkätuntoisuudesta", on liioiteltua ja toisen suusta kuultua, mutta
on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,
niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa
hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja
vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää
tuota vierasta memsahibia, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago
koetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä
asioita kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ja sanoi yksinkertaisesti:
"En ymmärrä. Mutta sen minä vain tiedän, että ei se ole hyvä, että
sinä _sahib_ olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä
olet englantilainen. Minä olen vain musta tyttö" -- hän oli vaaleampi
rahapajan kultatankoja -- "ja mustan miehen leski".
Sitten hän nyyhkytti ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun
kautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa
tapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa."
Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti
vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu
häntä tyydytä kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuu.
Trejagon pitää mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi
ulos ikkunasta, suuteli tyttö hänen otsaansa kahdesti, ja hän kulki
kotiinsa mietteissään.
Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään
tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin
kauan, meni Amir Nathin luo laskuojalle viidennen kerran kolmen
viikon kuluessa, toivoen, että vastattaisiin hänen kolkutukseensa
huojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.
Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin
laskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän
koputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa
kuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja tyngät
olivat jo melkein parantuneet.
Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä
nyyhkytti, joku huoneesta karjaisi kuin villi peto, ja terävä
esine -- veitsi, miekka tahi keihäs -- lensi Trejagon _boorkaan_.
Se ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääseen kupeen
lihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.
Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon
merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys
Amir Nathin laskuojalla.
Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja
riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä huomasi
olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois
_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.
Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa
aiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty
ja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan
Trejagon nimen, ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea
Trejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli
tapahtunut, ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa
öillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista
tässä on, ettei hän tiedä, missä Durga Charanin talon etupuoli on.
Mahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle
tai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin
_busteen_ kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada
Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa -- takaisin enää. Hän on kadottanut
hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on
niin vartioitu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikkoikkuna
Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.
Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti, ja häntä pidetään
sangen siistinä miehenä.
Hänessä ei ole mitään erinomaista muuta kuin se, että hänen oikea
jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.
Dungaran tuomio.
Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_-lehdoissa Berbulda-vuoristossa,
ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta
lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden
hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punaista
elefantinhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko
Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka
rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois
Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Dazé, joka
on pyhän arkun ylimäinen pappi ja punaisen elefantinhampaan vartia.
Mutta jos kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä
tuota asiata, niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi
olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse
oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnianarvoisan Justus
Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja
Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.
Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se
juuri kunnianarvoisa pastori Justus, ennen muinoin heidelbergiläinen,
joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,
sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämä pakanat, nyt
pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus
virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakaumuksella,
"he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä
kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä
apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk
asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda-joen
toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth-vuorta, jonka
harjalla oli Dungaran temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan
sydämessä -- alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien,
laiskojen Buria Kolien maakunnan.
Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta
kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä
missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut
lähettänyt, -- yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja
ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään
postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi,
siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että
hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän
sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinusta itsestäsi ja
siitä ihanteellisuudesta, joka sinussa on.
Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät
ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Täytyy olla
väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen ja ennen kaikkea viisas,
sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia, puolittain
on heillä miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on
tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun,
joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastuussa heistä Luojan
edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta
pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä
heihin. Jos vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon,
on tehtäväsi vieläkin vaikeampi, sillä sairaat ja vialliset ovat
valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vain
tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle, kun olet kyllin
yksinkertainen uskomaan heitä.
Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy
sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan sinun täytyy
taistella, vyötettynä kupeistasi ainoastaan sillä uskolla, että sodit
perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa
usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentäneljä
tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja
samoin hermot.
Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä
vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä;
puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille
amerikkalaisille, jotka kehuvat, että he voivat mennä sinnekin,
jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada
Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit.
Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei
puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa
ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskoansa,
erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka
ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin
Panth-vuorilla, tietäen alusta alkaen, että siellä oli melkein
varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä
asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä
Herran työhön murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein
mielipuolena päälähetystöön huutaen: -- "Ei ole mitään Jumalaa, vaan
minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"
Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen
valkoisen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä
itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku
puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan
puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.
Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö, "ei ollenkaan välittänyt
näistä asioista". Hän oli ollut kauan siinä maakunnassa, ja Buria
Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja
kaloja, orkideoja metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin
paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän
antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimäisen papin Athon Dazén kanssa
ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.
"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio
Krenkin pöydässä, "niin rupeatte huomaamaan, että toinen uskonto on
yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon
kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää
kansaa ja he luottavat minuun."
"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus, ja hänen
pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo
heidän ennakkoluulolleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta,
oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin
paha."
"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja
maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte
tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin
teidän edeltäjänne, sillä silloin minä en voi vastata teidän
hengestänne."
"No miten sitten?" kysäisi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.
"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan
ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta
päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänet ulos ja
mukiloivat _häntä_ vallan hurjasti. Minä olin maakunnassani, ja
pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani
tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot
olivat sadan peninkulman päässä, mutta minä arvasin mitä hän oli
tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazélle
kuin isälle, sanoen hänelle, että hänen kaltaisensa viisaan miehen
olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja
oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni,
kuin Athon Dazé nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja
maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle
arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän
sanoi, että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneeseen. Mutta
jos hän vain olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt
Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin hän olisi tullut piestyksi
kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt
tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista
roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille, Padri... mutta minä en
luule, että te saatte paljon aikaan."
"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä
lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.
Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä
myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."
Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaillessaan
kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin
silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä taikka ajaessaan
takaa Suria Kolilais-rosvoa, joka oli katkaissut pään muutamilta
Buria-kansaan kuuluvilta veljiltään. Gallio oli käyräjalkainen,
vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja
sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän
saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.
"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa
jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan
silloin kun hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia
kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin
silmä kantaa, ja Athon Dazé on minun varakuninkaani."
Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --
vaikkei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriaansa itseään ulommalle
-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä peninkulmaa
lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.
"Tässä olisi jotain teille, Padri", sanoi hän. "Kolien on tapana
heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he
eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden.
Minä löysin sen Berbuldan niemekkeellä. Minä aavistan, että sen äiti
on koko matkan seurannut minua metsän halki."
"Se on ensimäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan
pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi
väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia
totellen oli kantanut sen kuolemaan, sykkivin sydämin, väsyneenä
ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa
nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö
aikoi tehdä? Syököhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienoisen
tyttärensä elävältä, sillä Athon Dazé sanoo sen olevan tapana
kaikilla mustatakkisilla miehillä.
Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli
kaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan
nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen
pukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun
äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan.
Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen
lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta
ymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin
-- tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan
orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi.
Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen
tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.
"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia
kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja
nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka
hänen ruokansa keittäisi.
Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole
tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä
kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli
hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä
silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen
uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en
voi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon
Dazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti
koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran
temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä;
kuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus
koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen;
kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa
oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän
vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli
rikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.
Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien
noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli
kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen
kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten
siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran
seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset
ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa.
Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen
heittäytyvät Berbuldan aaltoihin." Öisin punaisen elefantinhampaan
kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset
palvelijat valvoivat ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen
jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille,
sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"
Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa
kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääpäs katsomassa Krenkin
lähetystalolla", sanoi Gallic "Hän tekee hyvää omalla tavallaan
ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte
bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa
tapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."
Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen
rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet
olemme, ja -- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä
tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle
kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi: "Amen."
Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin
kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin
saamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia
heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota
kasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,
joka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_, ja
tänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin
vaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.
"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen
jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme
Jumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin
uskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja -- Lotta,
minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla
kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."
Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä
lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan
valkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi
päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis
uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.
"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."
Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin
eteenpäin -- ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä
samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen
puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta
kuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja
murheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja
kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.
"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan, minä palan!
Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"
Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen,
polkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran
rummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien
päällikön luo.
"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus, "heillä oli kymmenet
käskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta
maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"
Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle
Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö,
oppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja
potki kuin metsäkissa.
"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,
"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan
paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu
kala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa
palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua,
kaikkien olevien esineiden Jumala!"
Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi
riemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli
nyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.
"Eilen", valitti Justus, "hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on
saatanan työtä!"
Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi
päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten.
Sille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.
"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä arvelinkin".
"Mitä se on?" kysyi Justus.
"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessos oli kentauri, jonka
Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä
suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...
Mistä saitte ainekset tähän kankaaseen?"
"Athon Dazé neuvoi pojille, kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi
Justus.
"Tuo vanha kettu! Tiedättekö, että hän on antanut teille
Nilgiri-nokkosia -- skorpioni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole
ihme, että he kiemurtelivat. Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin,
vaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti
viipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun
nahkansa läpi, ja sitten...!"
Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa
ja Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.
_"Girardenia heterophylla!"_ toisti Gallio. "Krenk, miksi ette
puhunut siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.
Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi
tuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan
saa heitä takaisin."
Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä kierivät
ja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä
hän näki, että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.
Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan
aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet
takaisin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun
loppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli, joka viilteli jäseniä ja
poltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran
vihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria
Kolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazélle
yksityisen kirjeen, jossa sanottiin, että Athon Dazé ja kaikki
Dungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hiuskarvakaan
katkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan
Buria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja
eikä lintuja, ei hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää
kannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän ihminen elä
sulasta armosta, vaan tarvitseehan hän ruokaakin.
"Lähdetään pois, vaimoni", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää
odotettavana, ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on
tekevä -- soveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan.
Mennään me pois, ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia."
Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä käännyttämään Buria Koleja,
niin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jäljellä
Panth-vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja
sitten hävinneet metsikön peittoon.
Lispeth.
Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa
Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua
hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson
kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana
rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle
kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja
vuoristolaiset eli _paharit_ äänsivät nimen "Lispeth".
Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä
Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain
seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui
mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan
oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".
Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat
jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa
olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman
kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä
matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan.
Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia
maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa
oli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin
valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja
ellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota
lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse
roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui
tapaamaan hänet vuoren rinteellä.
Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä
ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen
oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut
_memsahib_, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva
ei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja
kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja
pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti
luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä
päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan
rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan"
palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi.
Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen
nykyisissä oloissaan.
Kun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --
tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa,
sillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin
muuanne tuntemattomaan maailmaan.
Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen
kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten
neitosten -- puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen
takaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa
edestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan
välillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten
alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas
taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth
astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth
asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- "Tämä on minun
mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me
hoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin
teidän miehenne vihkii meidät."
Tämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään
aviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta
kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla
viruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli
luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi
löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin.
Mies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.
Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet
vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina
auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että
tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä
lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,
kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli
tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla
hyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia
viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun
Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei
voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa.
Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän
aikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi
voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.
Pari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta
englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja
hänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän
ystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi --
siihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular
& Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori
ja pieni -- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja
ja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa
tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä
kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen
hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa
ja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan
voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.
Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli
voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä
hänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua
englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan.
Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin
sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska
hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä
asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä
varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja
kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle
ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi
paljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan
mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin
onnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota
hän rakasti.
Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut
peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen
matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka
kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä
kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja
-- mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään -- ja hän oli
pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin
naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään,
että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.
Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki
käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin
naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän
itki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä
Muttianin tielle.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen
lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän
meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva
hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden
kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että
englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth
tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen
alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut
minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla
Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen
kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen
englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään
käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan
häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne
olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan
aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti
kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän
kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.
Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan
Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan.
Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen
käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin
sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua
kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin
kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva
aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen
oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä -- että
hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin
ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen
kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut
naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo
on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa
häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen
palaavan takaisin.
"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.
"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi
lähetyssaarnaajan rouva.
"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"
Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään.
Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson
poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö --
inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa
hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty
mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.
"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette
surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär --
_paharin_ tytär ja _Tarka Devin_ palvelija. Te olette kaikki
pettureita, te englantilaiset."
Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään
kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö,
oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.
Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin
olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä
erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan
kanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen
kauneutensa kuihtui pian.
"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja",
sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen, että Lispeth aina
sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden, että Lispeth oli otettu
englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys
juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.
Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti
englanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä
joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.
Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka,
ruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön
Lispeth".
Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.
Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen
hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.
Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei
kellään -- kaikista vähimmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä
väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan
hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin
aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen
mallikelpoinen -- mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut
väärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten
kieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer
nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te
löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten
sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt
Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa
mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan
varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei
ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole
mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista
elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.
Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi
kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti
niin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset
alkeensa.
Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty
Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja
rakennuksia -- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä
rupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään
korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut.
Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan --
raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja
hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty
maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset
palaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa
ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien
puuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin:
valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi
kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja
varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä
on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos
taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen -- jos ei mitään
Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän valtiojärjestyksemme on
väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin
yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja
ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen
ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään
voi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan
entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ
siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.
Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja
ismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen
olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet
wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.
Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä
ollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta
pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että _hänellä_ epäilemättä
ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei
ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä
kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei,
niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä
rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se ei ole pääasia!" oli
Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja
käskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He
ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi polveutuvansa
sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin
esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja
naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena
klubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen
maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus
vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen
kelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän
olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä
kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä
menestyy -- pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia
teorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä
sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen
sielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä
turmella klubia "ismeillään".
Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä
koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se
teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän
rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta
varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen
ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio
viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat
väärin niin että hurisee -- edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten
oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia
ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes
tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan
ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista _annaksen_ edestä
kullekin _rupeelle_ kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin
oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä
tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti
yhdeksän tuntia päivässä.
"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä
semmoista vauhtia". Mc Goggin oli hiukan omituinen.
Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin
mahtikohta jossakin näytelmässä.
Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,
kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen,
että tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja
jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena
kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli
tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: --
"Jumalan kiitos!"
Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä
vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --
atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis
pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on
ainoastaan tarumainen --"
"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä
minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi."
Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku
olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.
"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla,
-- "vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten
syitten. Minä tarkoitan --"
"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile_ lehden."
Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit
vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki
tuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti
kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --
"Vallan selvä -- sanakirja -- punainen laiho -- vastuunalainen -- syy
-- muistaa -- kansi -- -- yksin."
"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut
juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään
viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän
melkein kirkui:
"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori
-- -- musta -- --"
Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja -- juuri kun salama iski
kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili
rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän
potki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä
kauhua.
Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on
_aphasia_", sanoi hän. "Viekää hänet huoneeseensa. Minä _tiesin_,
että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa
kotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.
Sitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen --
eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen
_aphasia_-kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_
rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan
kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli
"seurauksena vallan luonnollisista syistä".
"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on
kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta
taikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan
eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy
ääneti."
Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen
ensimäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen
hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi. "Minä
olen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää --
minun _oma_ muistini -- voinko minä?"
"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä", sanoi
tohtori.
"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun
_oma_ mieleni ja muistini".
"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita,
joita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni,
niin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä
maailmassa".
Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän
läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa
lauseensa, jonka oli alkanut.
Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen
selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä.
Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti
pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.
Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus
vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan
asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä
paljon kuin ennen -- niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi,
niin näet mikä tapahtuu.
Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!
Mennyttä kalua.
Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän
pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman
taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen
varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja hän joutuu ehkä pahaan pulaan
siitä syystä vain, ettei tunne asiain oikeata laatua.
Anna koiranpenikan syödä saippuaa kylpyhuoneessa taikka purra
vasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee, kunnes vähitellen
oppii ymmärtämään, että kenkämuste ja pesusaippua tuottavat sille
pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät
eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian,
kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se
muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena
pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi
pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes
se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,
niin arvelkaapas kuinka kamalan huonosti se silloin olisi voinut ja
kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden
tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu
kauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.
Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuudentietämättömyys"
periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän
oli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen
päivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin.
[Sandhurstissa, noin 50 km Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment.
muist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja
suinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se
erityinen avu, ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut
vanhemmilleen hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa,
paitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli
ympärilleen, ja saippua sekä kenkämuste, niin sanoaksemme,
maistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja
läksi Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin oli sinne tullut.
Sitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa,
jotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten
ainakin semmoinen, jota "maailma ei ollut turmellut", kolmannen
luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia
ja vanhemmat vanhojapiikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen
vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä
ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.
Intia on ennen kaikkea semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita
liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.
Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä
varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole
vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi
rakastavista joutuu pois asemalta eikä palaja milloinkaan. Hyvästä
työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonompien
tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen
parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haittaa ollenkaan, sillä toiset
tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat
työntekijät pysy niin kauan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset
eivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä
uudelleen, kun kerran olet ne kokenut, ja useimpien huvituksien
tarkoituksena onkin vain koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja.
Sairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos
sinä kuolet, täyttää toinen mies paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan
tuntia ovat kuluneet kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole
minkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vain siitä
syystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa
kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla, ja kaikkein
viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta,
vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan,
jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.
Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin
itse Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta
kannalta. Hän oli sievän näköinen, ja häntä lelliteltiin. Hän piti
hyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden,
jotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa
satuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi
hyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_
miellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä
hevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota,
niinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään
sitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui
helposti ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut
ymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin
hänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.
Hän riiteli toisten poikien kanssa, ja ollen tunteellinen aina
ytimiin saakka muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.
Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit
(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat
hauskoja; mutta hän piti niitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina
kuin juominkeja seuraavaa kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja
_gymkhanas_-pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.
Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia
ja vaivoja _ekka_-tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana
oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.
muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain
tähän oli syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee
maton pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että
häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään
vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle
mitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset
otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen
käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika
sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa
kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.
Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät
olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat
hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauan kuin kylmää
vuodenaikaa -- ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä,
että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa
rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi.
Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin
niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä
periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei
käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki
asiat vakavalta kannalta -- kuten jo olen sanonut senkin seitsemän
kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet
vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia,
vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa
joutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän
hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä
ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet
hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen
käsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle.
Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli
loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se
vain oli tavallinen everstin muistutus.
Se, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me
kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia
toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,
lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa
vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen,
ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan
myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden
päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien
majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa
vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä
"ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan
_ekka_-rattailla. Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsänriistana
lähellä majataloa -- ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä
jokainen nauroi hänelle.
Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta
ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli
mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut
hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi
pojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.
Kohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani
upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.
Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan
_tetureja_ revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"
Minä sanoin: "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä huomasin mitä hän
tarkoitti.
Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --
vallan paikalla. Minä olen levoton."