Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos
hyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita
vastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen tai viidentoista sekunnin
kuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön
valitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti, niinkuin hän
oli käsittänyt onnensakin, ja hänellä oli sama pakottava tarve salata
sen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vain, niinkuin jotain
olisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun
hän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen kun Mian Mittu
katolla huusi "Tota! Tota!" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä
loukkasi häntä. Oli ilmeinen vääryys, että ainoakaan lapsi asemalla
oli elossa ja mellasteli iltasilla, kun hänen oma lapsensa makasi
kuolleena. Tuotti polttavaa tuskaa, kun joku niistä kosketti häntä,
ja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urotöistä,
sattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa.
Hänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera
kuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on
valmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat, että
pikkuinen -- pienen pieni -- lisävarovaisuus olisi lapsen pelastanut.
Ei ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden
tuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istuutunut miettimään,
voiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.
"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut
häntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka
paistoi katolle, kun hän leikki siellä niin kauan yksinään, ja minä
-- _ahi_! minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin
tuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään
aurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano, että
minä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin
rakastan sinua! Sano, että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen
-- minä kuolen!"
"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli
sallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja
mennyttä. Anna olleen olla, armas!"
"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta
sitä, kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä?
_Ahi! Ahi!_ Oi Tota, tule takaisin minulle -- palaja jälleen, ja
olkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!"
"Rauhoitu, rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos rakastat
minua, rauhoitu."
"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä
välittäisitkään? Valkoisten miesten sydän on kivestä ja sielu
raudasta. Voi, jos olisin mennyt oman kansani miehelle -- vaikka hän
olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen
leipää!"
"Olenko minä muukalainen, sinä poikani äiti?"
"Mikäs muu, sahib?... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema on
tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja silmieni
valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut luotani,
vaikkapa silmänräpäykseksi vain. Jos sinä menet pois, keltä minä
sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui,
enkä minä, sinun orjasi."
"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vain kaksi
jäljellä. Sitä suuremmalla syyllä meidän nyt pitäisi koettaa olla
yksi."
He istuivat lattialle vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin
keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta, ja etäältä
kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää. Ameera nojautui
Holdenin syliin.
"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään.
Näin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua
yhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."
"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on
uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."
"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu
niin hyvältä, kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet
niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo
ja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin tahdon laulaa
tyynesti."
Hän otti kevyen, hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta
sankarista Raja Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui
epäröivältä ja taukosi vähän väliä, ja erään matalan äänen kohdalla
se muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan
pahasta variksesta:
Luumut kasvaa varvikossa,
maksaa pennin vaan,
naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --
Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan,
kunnes hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata
käsivarttaan likelle ruumistaan, ikäänkuin olisi sillä tahtonut
suojella jotain, jota ei ollut siinä.
Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo
alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakotti hänet työhön, ja työ
virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän
tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta
hänkin kävi onnellisemmaksi, kun huomasi, että Holden oli tyynempi,
kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta tällä kertaa
varovasti.
"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti
meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian
meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa
huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin
Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"
Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen
täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta
suutelo, joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen, että mikä
jumala tahansa olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakaisin
sanoen: "Se on turhaa -- se on turhaa", ja toivoen että kaikki
haltiat nyt kuulisivat heitä.
Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet
kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle neljä onnen vuotta, jolloin
ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten
lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin,
että yksinomaan maataviljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt
asui kullakin neliöpeninkulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen
yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä
tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa
silinterihattu päässä ja hännystakki yllä, puhui laveasti Britannian
lain siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan,
että pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi
ja yleinen äänioikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja
pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa
ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunaisesta dhak-puun
kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita
aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.
Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö se kerran klubissa puoleksi
leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren
jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.
"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin
hämmästynyttä ihmistä. Voi helkkari, minä luulen, että hän aikoo
nostaa siitä kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa
laivassa -- joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu
koleraan ja kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako, pojat.
Parlamentin jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan
siitä; mutta hän on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän
hommaa kirkastetun persoonansa pois koko Intiasta."
"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se
pidättäisi muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan.
Mutta mitä nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista
semmoisille seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen
hoitaja. "Kyllä kai", sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä.
"Me olemme kasvattaneet heinäsirkat luonamme. Meillä on
paikka-paikoin kolera kaikkialla pohjoisessa -- me sanomme ainakin
'paikka-paikoin', siisteyden vuoksi. Kevättouot ovat huonot viidessä
maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä tietävän missä talvisateet
viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta käsissä. Minä en tahdo ketään
pelottaa, mutta minusta näyttä siltä, kuin luonto aikoisi lopettaa
laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä viivalla."
"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta
puolen huonetta.
"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän
taitaa tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan
hallitukselta, että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisiin
hätäaputöitten luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään
hyvää. Minä saan vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."
"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja
kolera?"
"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri
vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.
Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte
vielä ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka
on toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan
täynnä vaimoväkeä tänä vuonna."
"Minä luulen, että te olette taipuvainen liioittelemaan
basaarijuttuja", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen
huomannut --"
"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin
paljon vielä huomattavaa, poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa
teille --" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan
tuon kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydämenasiana
hänelle.
Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää, ettei hän ollut yksin
maailmassa ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen
tyydyttävä pelon tunne miehen sielulle.
Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi
luonto kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouon
kantapäillä alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli
määrännyt, ettei kukaan saa kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten
tuli kolera kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen
miljoonan lukuiseen pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun
luona. Moni kuoli jumalansa jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri
maata tuoden ruton mukanaan. Se hiipi alkuasukasten vallitettuun
kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa henkeä päivässä. Väki tulvaili
juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa ja lymyten vaunujen
katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka asemalla vedettiin
asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka haisivat kalkkivedelle
ja karbolihapolle. Ihmisiä kuoli tienvieriin, ja englantilaisten
hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei kuulunut, ja maa
kovettui rautaiseksi, ettei kukaan pääsisi piiloutumaan sen sisään.
Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat työhönsä,
yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin täyttämään
rintamassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelosta, että ehkä
kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli koettanut parastansa
saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa Himalayan tienoille.
"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.
"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoiset _mem-logit_
ovat menneet."
"Kaikkiko?"
"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä
sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."
"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä
ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä,
että kaikki ylpeät valkoiset _mem-logit_ ovat menneet."
"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon, ja minä pidän
huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele,
lapsukainen. Punaiseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat
hunnuilla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen
aisoissa ja punainen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijaa
sinua saattamaan ja --"
"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi, kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä
minulla on semmoisista leluista? Hän olisi hyväillyt mulleja,
leikkinyt satulaloimella. Hänen tähtensä ehkä -- sinä olet tehnyt
minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en
tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."
"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."
"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni,
jolla on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vain
synnyttänyt sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan sieluni
koko toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta, kun tiedän, että jos
sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun
pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,
vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla
-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessasi pyytäisit apua valkoiselta
vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi
minulta."
"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."
"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun
viimeiset kiitoksesi, ja Jumalan ja Profeetan ja Beebee Miriamin
kautta, sitä minä en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun
armaani, älä puhu enää tuommoista järjetöntä minun poislähdöstäni.
Siellä, missä sinä olet, siellä olen minäkin. Sillä hyvä."
Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen
suulleen.
Eipä ole juuri onnea täydellisempää kuin se, joka on anastettu miekan
varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan vallan
ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat herättää
jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa kurjuuttaan.
Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa temppeleissä
kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla näinä päivinä.
Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin jumalanpalvelusta,
ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsu rukouksiin. He
kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt, ja kerran
kuului erään äidin tuskanhuuto, hän kun oli menettänyt lapsensa ja
rukoili häntä palajamaan takaisin. Hämärässä he näkivät kuolleita
kannettavan pitkin kaupungin katuja, ja jokaista paaria seurasi oma
pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat toisiaan ja
värisivät.
Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut
ja tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsi
peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien
lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan
ja odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa
marraskuussa, jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa
syntyi aukkoja, mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt,
kolerasairaalat, lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveydenhoito
menestyivät, sillä niin oli käsketty.
Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään
täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena
päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja
hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista
hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä
Ameeraa, taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli
niin varman varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun
hän nosti katseensa sähkösanomasta ja näki Pir Khanin hengästyneenä
ovessa, niin hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.
"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää
tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se
on musta kolera."
Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,
sillä tuo kauan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli
vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla valitellen: "Hän
on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.
Mitä minun pitää tehdä, sahib?"
Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei
ollenkaan liikahtanut, kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa
yksinäisyyttä, ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyää
usvaiseen rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata.
Musta kolera tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli
eroamaisillaan elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut
kätensä hänen päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että
hän joko pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut
Holdenin suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä.
Holden saattoi vain odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat
tipahdella katolle, ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta
kaupungista.
Sielu palasi takaisin vähäksi aikaa, ja huulet liikkuivat. Holden
kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera.
"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakottaisi sinut
polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!
Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin
sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkoisen naisen, on
sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista
poikaasi. Muista minua, kun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka
on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa
tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet
henkäisivät loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa
kuin -- -- sinä armas."
Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa, ja kaikki hänen ajatuksensa
olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.
"Onko hän kuollut, sahib?"
"Hän on kuollut."
"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon
huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib
tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja
minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."
"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä
en voi sinua kuulla."
"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."
"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se
seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla
-- hän lepää --"
"Ahaa! Tuo kaunis punainen sohva. Minä olen jo kauan toivonut --"
"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko
talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa
ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sitä, mitä olen käskenyt
säästämään itselleni."
"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes
murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekkä minä
menen?"
"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on, että sinä menet.
Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset, ja minun lähettilääni tuo
sinulle sata rupeeta tänä iltana."
"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."
"Sinä et saa mitään, ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene
tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"
Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan, että vain saisi
huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo,
ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti
tuon melun tähden, vaikka kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin
verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneeseen ja
tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä.
Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne
kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa
tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä
sammakoita; keltainen puro tulvaili portin alitse, ja vinkuva tuuli
ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan
värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana
vedessä.
"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä.
Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani
muistuttaisi vain siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon
minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva
sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden
toivioretkelle enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen
herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä
pidän suitsia sinulle."
Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään, ja hevonen juosta
karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavoittelivat taivasta
ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta nähdä
mitään. Hän peitti silmänsä käsillään ja jupisi: "Voi sinä peto! Sinä
petomainen peto!"
Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän
saattoi sen huomata isäntänsä silmistä, kun Ahmed Khan kantoi sisään
hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin
olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen
minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib.
Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyltä munia."
Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan
tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas
valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella
hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi, ja Holden istui hiljaa
kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna hän sai
sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie.
Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli,
että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän
oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen
maa höyrysi, ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punainen
pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.
Hän huomasi, että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut
portin patsaat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa
suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi
kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä, ja
turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa
orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut
autiona kolmekymmentä vuotta eikä vain kolme päivää. Ameeran äiti
oli vienyt pois kaikki paitsi homeisia niinimattoja. Pienten
skorpionien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki,
oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone,
jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka
johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta
mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä
vuokraisäntänsä Durga Dass'in -- majesteetillisena, ystävällisenä,
puettuna valkoiseen musliiniin ja ajaen yksin-istuttavissa kääseissä.
Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät
ensimäisen sateen hyökkäystä.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan
tätä taloa, sahib?"
"Mitä aiotte tehdä sillä?"
"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."
"Silloin tahdon pitää sen kunnes tulen takaisin."
Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi
hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen
porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä
silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä
hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti
rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin,
kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä
talo on seissyt."
Yli rajain.
Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,
rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja
mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista
kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.
Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan
heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen
ulkopuolelle.
Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.
Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää
milloinkaan tee sitä uudestaan.
Kaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir
Nathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun
umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa
molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur
Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi
ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku
Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi
nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan,
jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat
sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja
hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan;
sillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.
Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan
Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja
päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.
Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli
hiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä,
tuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat
"Tuhannen ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin
sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har
Dyalin lemmenlaulusta", joka alkaa:
"Voiko kukaan seistä suorassa,
kasvot loistavaa aurinkoa kohti,
taikka rakastaja lemmittynsä luona?
Jos jalkani horjuvat,
oi sydämeni sydän,
voiko minua moittia siitä,
olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"
Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja
vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:
"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle,
kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?
He ovat ryöstäneet minun lemmittyni
ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.
Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.