"Kuinka vanha hän on nyt?"
"_Ya illah!_ Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon
vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen
katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt
perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että
hän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko
toivoa enempää, kulta?"
"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta
ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."
"Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.
Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni
kauneimmilla jalokivilläni."
"Sinä olet unohtanut parhaimman."
"Ah! _meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole
nähnyt taivasta."
Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi
tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan
puettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy
päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi,
joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion
sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa
himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei
kaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus,
ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella
hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään
musliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja
kyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut
yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka
todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin
paksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan
koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota
kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen
paljon.
He istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia
ja sen valkeita.
"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en
usko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että
valkoset _mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?".
"Minä tiedän, että he eivät ole."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."
"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä
minä tahtoisikaan nähdä sitä. _Ahi!_" -- hän nojasi päänsä Holdenin
olkapäähän -- "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua
väsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."
Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.
"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso!
Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta
suu --"
"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"
"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin
se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän
on jo ollut kovin kauan minusta erillään."
"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."
"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen
miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi
minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?"
Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin
avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei
musertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena
suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja
räpytteli uneliaasti siivillään.
"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on
oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon
ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --
mahomettilais-kielellä, eikö niin?"
"Miksi me menemme niin kauas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna
hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan
englantilainen. Sillä hän on minun."
"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen
nimen kaltainen."
"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,
herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian
pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota
-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on
sinun nimesi."
Hän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin
että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla
ihmeellisellä laululla "_Aré koko, Ja ré koko!_" se on:
Pois varis, pois, pois!
Päästä lasta nukkumaan.
Luumut kasvaa varvikossa,
maksaa pennin vaan,
naula maksaa pennin vaan,
_Baba_, -- pennin vaan.
Sittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen
hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset
mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir
Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli
polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin
sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi
oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto
katolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.
"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski
käden nojassa -- "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että
saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,
ja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen
rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. Luuletko,
että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"
"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi."
"Minä pyysin vakavata vastausta, ja sinä vastaat vain imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"
"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."
"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos
lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,
palajat ylpeiden valkoisten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset
pyrkivät vertaistensa luo."
"Ei aina."
"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,
myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä,
sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut
minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."
"Paratiisiinkohan?"
"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?" Mutta me kaksi
-- lapsi ja minä -- joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun
luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli
syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina
mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.
"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,
mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt
onnellisia."
"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme
pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,
sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei
miehen sovi jumaloida naista."
Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.
"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta
sinua?"
"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta
kaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen
sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä
tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"
Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti
Holdenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi
Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:
"Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset _mem-logit_ elävät kolme
kertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin
vasta vanhoina naisina?"
"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sitten kun ovat kehittyneet
naisiksi."
"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko
se totta?"
"On kyllä."
"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta
vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo
-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko
sillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä
vihaan heitä!"
"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"
"En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla
nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi
ja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen
vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja
pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."
"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan
syliini ja kannan alas portaita myöten."
"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku
lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden
sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili
kuin pieni enkeli.
Hän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi
käsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut
pikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa
olevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen
aikaa Holdenille ja Ameeralle -- onnen, joka oli vallan erillään
maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan
vartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien
sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän,
ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti
aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan
hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja
Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään
ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella,
että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli
aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja
seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne
olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan
värähtämättä", sanoi Ameera.
Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan
oravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian
Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu
kirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.
"Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä
kohtelet veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä
tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja
Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti
koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. "Katso!
Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"
Hyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä
katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja
kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat.
"Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä
annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu
nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli
toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät
kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän,
joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi.
Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen
harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän
osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa
puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.
Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli
saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun
neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti
tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään
vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle
kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa
edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten
hierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir
Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä
päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan
takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen
miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.
Eräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja
äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta
paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin
paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti
leikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat;
ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja
sanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: _"Hum park nahin hai.
Hum admi hai."_ (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)
Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet
todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.
Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian
täydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois,
niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta.
Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi
surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään
tiennyt. Ameera, hurjana pelosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta
toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti
Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla,
ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se
todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera
löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei
Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.
Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa
heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun
postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei
kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.