"Mutta jos se onkin tyttö."
"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut
niin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle
arkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille
pojan -- pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse.
Minun äitini on oleva hänen äitinsä, kunnes minä itse jaksan ottaa
hänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen
elämänvaiheensa -- suokoon Jumala, että hän syntyisi onnellisena
hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun,
orjaasi."
"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"
"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä
saatoin olla varma sinun lemmestäsi, kun tiesin, että olin hopealla
ostettu?"
"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."
"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.
Mitä sinä puhut huomenlahjasta? Minut ostettiin rahalla ikäänkuin
olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."
"Suretko sinä sitä?"
"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan
lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"
"En ilmoisna ikänä. En."
"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi valkoiset
naiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä, kun
he iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."
"Minä olen nähnyt tulipalloja sadoittain, minä olen nähnyt kuun ja --
sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."
Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:
"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot."
Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaiseksi maalatulla
sohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja
valkoisen kirjava lattiamatto, muutamia ryijyjä ja sangen täydellinen
kokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa
istui kuusitoistavuotias nainen, ja tuon miehen silmissä hän oli
kaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan
tämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies
oli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla
kaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan rahapulassa olisi
myynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vain
maksu olisi ollut kyllin suuri.
Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö
oli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan
John Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle
vanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta
saattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi,
kun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli
järjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen
äitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta,
etäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä -- että tämä talo
oli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua
hänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä
siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taas ainoastaan
hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneeseen; ja
kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän
kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt
hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen
hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa.
Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera
oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan, ja hänen äitinsä oli
yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkoisen miehen, on
aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat naiset, ehkä
pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja sitten" --
sanoi Ameera aina -- "sitten hän ei milloinkaan välitä valkoisista
_mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä vihaan."
"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala
suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."
Holden istui vaiti sohvalla ajatellen tulevaisuutta, ja hänen
ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat
moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt
hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen
virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se, joka
Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa
sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään
onnellisena, kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä
uutista Ameeralle.
"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan
minulla äitini täällä, eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä
vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi äläkä ajattele ikäviä.
Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä.
Niin -- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä
rakastat minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan,
eikö niin? Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun
tähteni. Mutta ethän viivyttele takaisintuloasi! Ja ethän seisahdu
tiellä puhelemaan noiden rohkeiden valkoisten _mem-logien_ kanssa!
Palaja pian luokseni, minun elämäni!"
Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli
sidottuna portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon
vartialle ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään
valmiiksi kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänelle antoi.
Siinä kaikki minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin
miehellä, joka odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa
maanpakoonsa. Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja
joka tunti yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä
valtion hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen
käytöksensä työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa
kului, eikä kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään
levottomuudesta Holden palasi takaisin. Kotiin tultuaan täytyi hänen
kärsiä vielä kaksi kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa
hän kuuli ikäänkuin unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut
tuon toisen miehen virkaa ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa
olivat pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä
läpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään
vastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt
hevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan
saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.
"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.
"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan
--", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja
ainakin, joka on ansainnut palkinnon.
Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen
hevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä
hiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli
uusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.
"Kuka siellä on?" huusi hän kapeilla tiiliportailla.
Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi
vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja -- mies -- sinun
poikasi."
Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli
asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun
hän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.
"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen
onnettomuutensa päällesi."
"Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo,
kuinka hän jaksaa?"
"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole
hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.
"Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi",
sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.
Mitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa _minä_ tuon
lahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan
nähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään
käsivarttanikaan hänen altaan."
"Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku
vaimo)."
"Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei
mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän
on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt.
_Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini -- ei, kuningattaren
soturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon
kuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa
suoraan."
"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.
Makaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää."
"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,
tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa
pienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti
hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä
poika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa
minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista
lasta? Ja hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä
päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat
kömpelöitä semmoisissa seikoissa."
Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.
"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani
minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen
korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt
perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma
elämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiinni käsillään."
Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen
sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen
jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli
yksinomaan ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää, että oli
toinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää, että se
oli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän
istuutui ajattelemaan, ja Ameera uinahti hiukan.
"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä,
että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."
"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta
pojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."
Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä
palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä
paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat.
Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."
Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla
lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.
Pir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.
"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä
selityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli
käyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen
määkyminen kuului kaivon luota.
"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan -- "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä
ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä
mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib.
Tämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta,
jossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia."
"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.
"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi
kuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien
suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."
Holden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä
koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa,
muisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut
hänen sormeaan -- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän
rupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.
"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä
makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt!
Iske varmasti!"
Tuskin tietäen mitä teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten
muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias!
Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren
verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta."
Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä
verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.
"Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta
olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.
Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun
herrani tuhannen vuotta ja... onhan vuohien liha minun?"
Pir Khan poistui saatuaan täten enemmän kuin kuukauden palkan. Holden
hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla leijuilevan savun
halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua, ja hän tunsi jonkunmoista
epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä esinettä,
mutta joka melkein tukehdutti häntä, kun hän kumartui levottoman
hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole tuntenut
mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin vähän
tyyntymään."
Klubissa oli biljardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.
Holden astui kiireesti valoisaan huoneeseen toveriensa seuraan
laulaen täyttä kurkkua:
"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin."
"Tapasitko?" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. "Sattuiko hän
kertomaan sinulle, että saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala, mies,
sehän on verta!"
"Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljardikepin. "Saanko ottaa osaa
peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi.
Kas peijakas! Saappaani ovat todellakin aika siivossa!
"Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa,
ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa
miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,
ja niinkuin ennen isänsä..."
"Keltainen siniselle -- viheriäinen seuraa", sanoi markööri
yksitoikkoisesti.
"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --
ja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee
laivassaan!"
"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella",
sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole
erinomaisen tyytyväinen työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."
"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden
hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."
Puhe kääntyi nyt tuohon iäti uuteen aineeseen, kunkin töihin, ja tämä
tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon
asuntoonsa, jossa hänen palvelijansa otti hänet vastaan kuten
semmoinen henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa.
Holden pysyi valveilla suurimman osan yöstä, ja hänen unelmansa
olivat hauskaa laatua.