§ 30. Elias Lönnrot.
Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan
ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan
toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja _*Elias Lönnrot*_. Hän syntyi
Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa
(Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua
Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta
varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi
Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen
lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja
auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi
syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg).
Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori
Törngren'illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli
tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä
hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti
kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin
piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen
professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut,
kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi
1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä
vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi
kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin.
Lönnrot'in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen
juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä
1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan
elämänsä.
Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja
kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen,
läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä
Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan
läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan.
Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä _Kantele_ nimistä
runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen,
että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen
eepoksen, ja tämä Lönnrot'ille nyt selviämistään selvisi[1]. Saatuansa
aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin
jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui _Kalevala_ Helmikuun 28
p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin
muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustannuksella. Sitten seurasi _Kanteletar_ 1840 (vertaa § 8); samalla
lailla julkaistiin _Suomen kansan Sananlaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan
Arvoituksia_ 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret
miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[2],
olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli _Kalevalan toinen
painos_ 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on _Suomen
kansan Loitsurunot_ (1880), joka kirja ko'on puolesta ei ole Kalevalaa
vähempi (vertaa § 9). -- Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden
historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä
sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman
runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen
kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä,
samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[3].
[1] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen
pienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin
niistä muodostui "Runokokous Väinämöisestä", joka silloin jäi painamatta
ja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta
1895, II. Johdanto, sivv. XI--XIX, sekä "Kalevalan esityöt", Suomi, III
jakso, 4 ja 5 osa).
[2] Näiden joukossa on erittäin huomattava _Daniel (D. E. D.)
Europaeus_, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.
[3] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin,
Ranskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä
osittain vielä muutamille muillekin kielille.
Toinen puoli Lönnrot'in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä
kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden
alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja
länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski
yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset
muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja
lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo
suuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, jonka hän valmisti vanhoilla
päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa
arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä,
muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen
sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta
matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen
lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845
välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen
professorinväitöksensä _Vepsän kielestä_ ("Om det Nordtschudiska
spräket") ja saksaksi kirjoitettu esitys _Inarin Lapin murteesta_.
Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla,
taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina
1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos _Mehiläisen_, Oulussa
ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee
ennen muita mainita _Kauppa- ja Maakaaren suomennos_ ja _Palmén'in
lain-opillinen käsikirja_, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä,
sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (_Odysseen
vastaan-otto Faiakilaisten saarella_ ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot'in
omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota _Suomen Kasvisto_
(1860, -- uudempi laitos _Suomen Kasvio_), jossa hän toi esiin
oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot'in toimittamista
rahvaankirjoista on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_. -- Vuonna 1863
Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun
komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön;
komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan
ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa).
Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen
olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. -- Hänen kuolemansa jälkeen
toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon
ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta
kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).
§ 31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat.
Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä _nykyaikaisista
loppusointuisista kansanlauluista_, jotka sekä henkensä että
värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi
huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on
_yksityisten runoniekkain_ tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja
taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa,
useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat
milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten
runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat
kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä,
Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden
tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[1].
[1] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom.
Kirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan "Kahdeksantoista
Runoniekkaa" (1889).
_*Paavo Korhonen*_ syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin
pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan
Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen
ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno _Nimismies Kokista_. Enimmät
Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat
jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat
yleisempiäkin asioita, niinkuin runot _Suomen kielestä_, _Talonpojille_,
_Aikain paranemisesta_ y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo
tunnettu hääruno; "Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä
juodaan!" -- Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän
kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän
kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki
murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen
niihin hänen elämäkertansa.
_*Pietari Makkonen*_ syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä
(Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon,
tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli
antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli
hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua.
Huomattavimmat ovat hauska ja sievä _Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta_
sekä _Viinan töistä_. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä
kotipitäjässään.
_*Olli Kymäläinen*_, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä
Heinävedellä (Savossa), k. 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena
olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä _Kiitos
Luojalle hyvästä vuodentulosta_. Onnistunut on niin-ikään runo
_Punkaharjusta_. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa
hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.
_*Antti Puhakka*_, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, k. 1893, on
erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut
koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä.
Paraat niistä ovat _Tuhman Jussin juttureissu_, joka varsin osaavasti
kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja _Surulaulu 1850
vuoden kiellosta_ (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä
talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.
_*Jaakko Räikkönen*_, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren
pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen
arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla
luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja
seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy
hänen runoistaan _Suomelle_, _Kenpä tuon on kaiken tehnyt?_ ja _Paavin
maallisen vallan loppu_. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin
syvää mietiskelyä, esm. _Mietteitäni_.
*Lisäys.* Näiden lisäksi sopii vielä mainita: _Pietari Väänänen_,
vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, k. 1846), joka
edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai
aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, _Elias Tuoriniemi_
Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat "Juttu juomareista" ja
"Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta", _Pentti Lyytinen_,
kestikievari Suonnejoella (k. 1871), joka on kirjoittanut leikillisen
runon "Kestikievarin virasta", ja työmies _Heikki Väänänen_ Oulusta,
joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun "lystillisen runolaulun
kummasta kalakukosta", niin myös _Pietari Mansikka_ Viipurista ("Oravan
valitus" y. m.) ja _Opatti Lyytinen_ Vesannolta, äsken mainitun Pentti
Lyytisen veljenpoika.
Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen
muodostusjakson käsittävän _uuden-aikuiset laulut_ eli ne kansanlaulut,
jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista
runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja.
Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia,
herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset
lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista
Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko
julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti
tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin _Onneton nuorukainen_,
_Toivoton rakkaus_, _Kultani kaukana kukkuu_, _Kultaansa ikävöivä_,
_Kultaansa sureva_ y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä
huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän
tunteellisuutensa vuoksi, esm. _Merille lähtevä_. Aineena on
tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton.
Ballaadintapaisia ovat _Morsiamen kuolo_, _Velisurmaaja_ (joka
muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo _Nauru
ja itku_, _Rannalla itkijä_ ja humoristinen kuvaus _Varpusen olut_.
Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu _Poika ja tyttö_.
Leikillisiä ovat vielä _Häälaulu_, _Mutkainen matka_ ja _Laulu, olut ja
viina_.
Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta
ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä
sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä
muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden
keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja,
eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett'ei se ole yhteisen
kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin
ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana
lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut
voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään
mestarillisella tavalla.
§ 31. Ruotsinkielinen runous.
Näiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden
taiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan
oma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat
jokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille
kukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan
vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi
sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan
ruotsinkielistenkin runoilijain, _*Juhana Ludvig Runeberg'in*_,
_*Fredrik Cygnaeuksen*_, _*Sakari Topeliuksen*_ ja _*Lauri Stenbäck'in*_
teoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia
aatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat
niinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat
heidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen
kirjallisuuteen.
*Lisäys.* Suurin näistä runoilijoista on _Juhana Ludvig Runeberg_ (synt.
Pietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, k. 6 p.
Toukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa
_Hirvenhiihtäjät_, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja
nuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot _Vänrikki
Stoolin tarinat_, kertomarunot _Hanna_, _Nadeshda_, _Joulu-ilta_, _Hauta
Perhossa_ ja _Fjalar kuningas_ sekä ylevä antiikintapainen draama
_Salaminin kuninkaat_, niinkuin myös hänen _lyyrilliset_ runoelmansa,
etenkin _Idyllit ja epigrammit_. -- Etevä runoilija ja kaunopuhuja,
esteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia
rientoja, oli _Fredrik Cygnaeus_ (synt. 1807, estetiikan professori
yliopistossa, k. 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan
katsantotapansa vuoksi on _Sakari (Zachris) Topelius_ saavuttanut
yleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori
yliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, k. 12 p. Maalisk. 1898).
Hyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa ("Ljungblommor",
"Nya blad" ja "Ljung"), murhenäytelmä "Regina von Emmeritz" sekä
"Välskärin kertomukset" ja novellikokoelma "Talvi-iltain tarinoita";
Topeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat
hänen satunsa ja lukukirjansa ("Lukemisia lapsille", "Luonnon kirja" ja
"Maamme kirja"). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa
jälkeen painetussa teoksessa "Lehtisiä mietekirjastani". --
Ruotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava
syvämielinen _Lauri Stenbäck_ (k. 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta
_Josef Julius Wecksell_ (synt. 1838), etevän "Daniel Hjort" nimisen
murhenäytelmän tekijä.
§ 33. Juhana Vilhelm Snellman.
Kajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin
Arwidsson'in; _*Juhana Vilhelm Snellman*_ selitti kansallisuuden
merkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen
sivistyksen perustamiseksi. -- Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806
Tukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta,
siihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat
hänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan.
Isä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin
mieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin
lienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan.
Kokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli
ylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi
Helsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita
nuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot,
Runeberg, Cygnaeus, Nervander y. m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina
1839--1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi
Tanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten
ja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti
kirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että
kaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja _Spanska
Flugan_, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi
kirjoitettu filosofinen teos _Die Idee der Persönlichkeit_. Mutta ennen
kaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa
_Valtio-oppi_ ("Läran om staten" 1842), jossa näytetään kansanhengen
olevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel'in
oppikuntaan.
Tieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin
Suomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan
professorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata
kaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta
kotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa
yliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun
rehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen
ulos ruotsinkieliset aikakauskirjat _Saima_ 1844--1846, _Kallavesi_ 1846
ja _Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning_ 1847--1849 (jota
jälkeenpäin jatkettiin 1855--1863). Sen ohessa toimitti hän alusta
vuotta 1844 suomalaista lehteä _Maamiehen ystävä_. Edellämainituissa
ruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta
ja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä
herättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen
sivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden
välttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia
yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden
parantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin
yleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman
sai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden
harrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen
Suomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain
luku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia
kansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle
Euroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka
asema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad'in
toimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa
toivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän
toivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström'in
kauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön
agentiksi.
Mutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut
valta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli,
niinkuin sitä silloin nimitettiin, "siveys-opin ja tieteiden
järjestelmän" professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja
valtiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman
iki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen
oikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden
rahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan
aineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka
jälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti
ottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä
taistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja
Litteraturblad'issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen
ikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle
rakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä
kohtasi Danskarby'n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.
Snellman'in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen
kirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa,
valtio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti
paitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti-
ja ulkomaan kirjallisuudesta y. m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki
Snellman'in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, _Th.
Rein_, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi
osaa tähän asti on valmistunut[1].
[1] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.
§ 34. Suomalainen kirjallisuus 1835--1850.
Snellman'in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista
kirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan
ilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja
joitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat
sivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat
alkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin
_*Juhana Fredrik Kajaanin*_ (_Cajan'in_) _Suomen historia_, ensimmäinen
senkaltainen teos Suomen kielellä, _*Antero Vareliuksen*_ _Enon
opetuksia luonnon asioista_ ja _*Pietari Hannikaisen*_ lystillinen
näytelmä _Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään_,
ensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään
terävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta.
Hannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä _Kanava_,
suomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja
otti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan
aikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan
valtiollinen sanomalehti Suomen kielellä, _Suometar_ (1847), jonka
perustajat olivat _A. E. Ahlqvist_, _Paavo Tikkanen_, _A. Varelius_ ja
_D. E. D. Europaeus_. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen
toimitettavaksi. -- Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava _Annikka_
niminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia
suomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman'in lauluista ja
alkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli
_*Juhana Fredrik Granlund*_.
Mutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden
versovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli
pakoittanut Snellman'in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan _1850
vuoden kiellon_ -- kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty
sivistyneiden kansojen historiassa, -- _ett'ei Suomen kielellä saatu
painattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat
uskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä_. Sittemmin
tämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin
viimein kokonaan.
*Lisäys.* _J. F. Cajan_ eli _Kajaani_ (synt. 1815, Piippolan
kappalainen, k. 1887) toimitti "Suomen historian" ensimmäisen laitoksen
vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot'in Mehiläisen ohessa;
toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen
osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta
julkaistiin sittemmin uudistettu painos.
_Antero Varelius_ (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti
tunnettu yllämainitusta "Enon opetuksia" nimisestä kirjasta, joka oli
ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä
on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa
kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän _Vekkulit ja
kekkulit_ y. m.
_Pietari Hannikainen_, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi
Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja
rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen
Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. "Kanava" sisälsi paljon runoelmia,
novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta
yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua
kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma-
että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita:
Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet "Aamurusko" ja "Otava" (1861 --
62), näytelmät "Lapsuuden ystävät" ja "Neitsyt Siiri" sekä "Antonius
Putronius", mukaelma Holberg'in Erasmus Montanuksesta, novellivihot
"Talvikukkaisia" ja "Läheltä ja kaukaa" (edelliseen on myös
"Silmänkääntäjä", vähän muutettuna, uudestaan painettu),
"Pitäjään-kirjasto", kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat
käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli
helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä
onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.
_Juhana Fredrik Granlund_ eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874.
Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis "Kevät" niminen laulu.
Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. "Punssipullon kuolemasta".
Eräs näytelmäkin, "Sisaren sukkeluus", on hänen kirjoittamansa.
Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa _Eerik
Aleksanteri Ingman_ (k. 1858 lääketieteen professorina), jonka
kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka
hänen suomentamansa "Anakreonin laulut" ilmestyivät jo 1834. E. A.
Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle
Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten
laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen
hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin "Elias ja Anna" (painettu
Lönnrot'in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen
tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä ("Ovatko taudit itsenäisiä
olentoja?").
E. A. Ingman'in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja
jumaluus-opillinen kirjailija _Antero Vilhelm Ingman_ (k. 1877 teologian
professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan
kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen
kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu
Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta.
Sittemmin julkaisi hän "Raamatun selityksiä" (useat profeettain kirjat
ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä
varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen
ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.
§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.
Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä
enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja
silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan
altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli _Mattias
Aleksanteri Castrén_, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen
kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa
kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli
löytäneensä koko altailaisen eli "ural-altailaisen" kansasuvun kehdon
Altai-vuoriston tienoilla. -- M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa
(Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta
asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi
koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla
matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin
pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen
tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin.
Täällä Lönnrot'in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen
mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838
matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna
Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin.
Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa _ruotsalainen Kalevalan
käännös_. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi
yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten
suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja
jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin
tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien
1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen
ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä
Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk'iin
asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan
Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin
sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi
Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850
vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti
käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin
yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää
Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen
terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. --
Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja
latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa
tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset,
joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa,
ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä _Nordiska resor och
forskningar_, samalla kuin Pietarin akateemikon _Schiefner_'in
(Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen
kokoelma Castrén'in tieteellisiä tutkimuksia.
Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä _*Eerik Kustaa
Eurén*_, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta
sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla
_*Herman Kellgren*_.
*Lisäys.* _Eerik Kustaa Eurén_, synt. Porissa 1818, oli ensin
kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä
yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion
lehtorina 1872. Eurén'in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista
on kolme toimitettu ruotsiksi -- yksi laveampi ja kaksi lyhyempää -- ja
yksi suomeksi: "Suomalainen kielioppi Suomalaisille". Niissä on hän
hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimukset olivat
ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän
paljon apua Lönnrot'in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén
ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.
_Abraham Herman August Kellgren_ syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo
nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti
oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp'in oppilaana Berlin'issä, ja
tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui
aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä
indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin
perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin
rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa
ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta.
Eräällä saksankielisellä kirjoituksella ("Die Grundzüge der finnischen
Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm")
käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.
Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista _Kustaa Aadolf Avellan_
(k. 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin
käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä _Fabian Collan_
(k. 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.