§ 23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.
Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen
asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan
keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan
tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin,
tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen
syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen
kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen
elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen
aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten
rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden
ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan'in
tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle
suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin
teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä
lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin
selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja
yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se
_suomalaisuuden harrastus_, jolle ennen pitkää annettiin _fennomaniian_,
suomikiihkoisuuden nimi.
§ 24. Suomen kielen tutkimus.
Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen
kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä
oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli _Renvall_, tahtoivat
perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin
_Becker_, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta _Lönnrot_'in
kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat
kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli
aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin _Gottlund_ ja
_Lagervall_, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan
tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti
Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.
_*Kustaa Renvall*_ syntyi rusthollarin poikana Halikossa
(Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen
kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja
opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan
kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen
tarkka ja luotettava _Suomalainen Sanakirja_ (1826), johon hän on saanut
paljon ainetta Porthan'in ja varsinkin Ganander'in jälkeen-jääneistä
käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset
ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä.
Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija
_Erasmus Rask_, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin
tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen
tieteenharrastajan, kreivi _Rumjantsov_'in, suostumaan Renvall'in
sanakirjan kustantamiseen. -- Toinen Renvall'in teos on _Suomen
kielioppi_ "puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan" ("Finsk spräklära
enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten"; oli jo
valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on
antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.
_*Reinhold von Becker*_ syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen
isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa
filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian
dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816,
jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti
suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa
on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu _Suomen kielioppi_ ("Finsk
Grammatik"), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet
ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden
kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker'in esitys Suomen
kielen lauseopista. -- Suuri merkitys on R. v. Becker'in toimilla
sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan _Turun
Viikkosanomia_, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne
sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja
hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan
kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain
toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. -- Becker keräili myös
kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa
julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja
runoja.
Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti _*Antti Juhana
Sjögren*_. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin
pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.
*Lisäys 1.* Sjögren'ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin
hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella
hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän
päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta
yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi
kreivi Rumjantsov'in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen
valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa
Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten
kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä
ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta
useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren
nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi
matkustusta, toisen -- kovin vaivalloisen -- Kaukasiaan Ossetien kielen
tutkimista varten 1835--1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen
silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa
pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli
_Liivin kielioppi ja sanakirja_. Enimmät hänen monilukuisista
teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi,
ruotsiksi ja venäjäksi.
*Lisäys 2.* Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät
erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista,
joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa
sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he
koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen
kielessä tarpeettomia _c_, _q_, _x_ ja _z_ kirjaimia sekä muita
epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja
länsimurteen käyttämisestä koski erittäin _d_-kirjainta, jota edellisen
puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas
vanhan kirjoitustavan puolustaja oli _J. Strahlmann_ eli _Stråhlman_,
Valkjarven provasti, jonka "Finnische Sprachlehre" (1816) oli kovin
puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan
aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.
§ 25. Juteini ja Gottlund.
Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin
myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina
tällä alalla tulee mainita _Jaakko Juteini_ ja _K. A. Gottlund_.
_*Jaakko Judén*_ eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää,
_*Juteini*_ oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä)
ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin
tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan'in
opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. --
Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana
maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui
kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin
epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut,
vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin
Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi
kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle
annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja
z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n
ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli
maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.
Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon
runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä
erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän
nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite-
ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa
puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten
kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia
draamallisiakin kokeita (_Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_).
Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja
suosituiksi Suomen kansassa, esm. _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon
suuren lapsukaiset avaruuden alla_. Ollen katsantotavaltaan menneen
vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo
kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii
taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin
oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja
siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt
hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien
puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, _Tankar
i varianta ämnen_, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia
sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin
rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta;
mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan.
Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia
muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa _Suomen
kieliopin_. -- Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina;
kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen.
Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään
vihkoon ja julkaistiin nimellä _Juteinin kirjoja_.
_*Kaarle Aksel Gottlund*_ syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla;
sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli
kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten
Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s.
Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten
oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä
henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja
lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan
kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen
eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund'ia huudettiin Venäläisten
palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu
omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa
kohdin parantui. -- Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui
Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen
lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.
Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja,
sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa
antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: _Pieniä runoja Suomen
pojille ratoksi_ (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818).
Merkillisin Gottlund'in teoksista on _Otava_ (kaksi osaa 1831 ja 1832),
ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä
ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä
on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta
ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita,
alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon _Runola_,
eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista
mytologiaa, runokalenteri _Sampo_, sanomalehdet _Suomalainen_ ja _Suomi_
sekä _Fredmannin lauluja ja loiluja_ (suomennoksia Bellman'in runoista).
Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla.
Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee
monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja
muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä
tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.
Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund'in
omituinen luonne teki, ett'ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden
harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia
polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä,
jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan,
samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.
§ 26. Kansanrunojen keräileminen. Sakari Topelius vanhempi.
Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen
toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund'in toimista on jo
edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen _H. R. von
Schröter_ kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen
kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen
osaajana oli hänellä apuna[1]. -- Mutta vanhain runojen keräilijänä on
mainittava etenkin _*Sakari Topelius*_, samannimisen runoilijan isä. Hän
syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831.
Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä _Suomen
kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ (1822--31).
[1] Schröter'in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet
Suomen kansanrunouteen. Herder'in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei
sisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810
erään suomalaisen runon nimellä "Finnisches Lied" ("Jos mun tuttuni
tulisi"), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi'n vuosisadan alussa
painetusta matkakertomuksesta.
§ 27. Runoilijoita.
Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:
_*Jaakko Fredrik Lagervall*_, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti
kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli
sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä
maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut
ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun
mukaelman Shakespearen Macbeth'ista, nimeltä _Ruunulinna_, joka
kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on
painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia,
sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä
muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään
mainittakoon näytelmät _Tuhkapöperö_, _Kaini_, _Josephi_ ja _Judithi_.
_*Abraham Poppius*_ syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja
Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on
kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä
ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson'in
toimittamassa "Oskyldigt Ingenting"[1]. Onnistuneimpia ovat: "Perhosen
synty", "Kukkasen taivas", "Punnittu Amor", "Varpunen" ja "Valistuksen
vaikutus", jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa
nimien muukalaiseksi vääntämisestä.
[1] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot
sekä monta ennen painamatontakin "Koittaren" I vihossa.
_*Kallio*_ eli oikealta nimeltään _*Samuli Kustaa Bergh*_ oli lahjakkain
tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt
jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund'in Otavan
toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: _Oma
maa_, _Milloin muistelet minua?_ (alkuansa "Ystävälleni"), _Huolissaan
runoileva_ (alk. "Runo"), _Soidin_ (mukaelma Goethen pienestä runosta
"Die Bekehrte"), _Sirkka_ ja _Kultaperhoset_. Hän syntyi 1803 Oulussa.
Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa,
tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen
silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein
kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853.
Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon
alaiselle.
*Lisäys.* Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui
siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden
tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.
Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi,
_Pietari Ticklén_, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan
kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat
"Lapsellinen lapsenlaulu" ja "Leivoselle". Nuorempi, _Eerik Ticklén_,
Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo
"Neidon valitus", jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka
Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.
_Klaus Juhana Kemell_ (k. 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa
Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas
a Kempis'in kirjasta "Kristuksen seuraamisesta", joka puhtaalla ja
raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen
parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen,
jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa
kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut
useampia runoin suomennoksia; paraita ovat "Lohdutus haudalla" ja
mukaelma Bellman'in laulusta "Ystävä kullat".
§ 28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson.
Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui
esiin _*Aadolf Iivari Arwidsson*_[1]. Hän oli syntynyt Padasjoella
(Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa
Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän
innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett'ei
nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana
Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan
hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa
vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain
kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia
Ruotsinmaalle[2]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin
vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana
joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian
dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan _Åbo Morgonblad_
nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla
jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki
yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän
selitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut,
kuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä
ennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo
suomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: "Ruotsalaisia emme
ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia". --
Mutta Arwidsson'in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen,
ja "Åbo Morgonblad" lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi
_Oskyldigt Ingenting_. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa
toisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (_Mnemosyne_), kunnes eräs
"Mietteitä" niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän
erotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi
Suomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan
sisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa
sittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli
loppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa,
julkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla.
Kesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä
matkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.
[1] Kasteessa saadun _Johannes_ nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä
luvalla muka uljaammalle soivaan _Iivariin_.
[2] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä
_Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog_, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt
Kotkanmetsän poika. "Sonen i Örnskog" on ruotsinnos Arwidsson nimen
muinais-skandinavilaisesta merkityksestä.
*Lisäys.* Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa
"Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille" oman maan sivistyneitä
siitä, ett'eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin
eräässä professori _J. G. Linsén_'in tekemässä kirjoituksessa
Mnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava
korkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson'in rinnalla
puolusti samaa mielipidettä myöskin _Eerik Kustaa Ehrström_ (Venäjän
kielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherra, k. 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo
Morgonblad'issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän
ja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava
oikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.
§ 29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen.
Tärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden
harrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia
yliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden
viljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien
kokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella
virkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista
kirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita
seuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.
*Lisäys 1.* Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori
lääkäri _M. J. Lindfors_ (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen
ensimmäiseksi esimieheksi valittiin _Kaarle Niilo Keckman_ (kuuluisan
runoilijan F. M. Franzén'in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen
Suomen kielen lehtori yliopistossa, k. 1838); mutta Keckman luopui pian
esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri,
_Elias Lönnrot_, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom.
Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: _R. von Becker_ ja _J. G.
Linsén_, joista jo ylempänä on puhuttu; _E. A. Ingman_ (katso § 34,
lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_,
historioitsija ja tilastontutkija (k. 1867); _Mattias Akiander_, tunnettu
tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla (k.
yliopiston professorina 1871); mainio _J. L. Runeberg_; _Juhana Jaakko
Nervander_, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, k.
1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja
monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen
ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia
kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana
(1834) _Kultala_, _Keckman_'in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan
Zschokke'n opettavaisesta kertomuksesta "Das Goldmacherdorf". Sitten
kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen,
aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin
sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen
perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten
laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa,
edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen
suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen
aikakauskirja _Suomi_ on ilmestynyt vuodesta 1841.
*Lisäys 2.* Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden
tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden
Seuran omassa keskuudessa _Suomen Historiallinen Seura_, jonka
toimittama on "Historiallinen Arkisto". Sen rinnalle asettui sitten
_Muinaismuisto-yhdistys_, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä
aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet _Suomalais-ugrilainen
Seura_ sekä ylioppilaiden kesken muodostunut _Kotikielen Seura_.
Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. -- Yleistajuista
kirjallisuutta on _Kansanvalistus-seura_ vilkkaalla toiminnallaan
suuresti edistänyt.