§ 36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.
Sen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme
kohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä
elämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista
kielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on
valloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen
perustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa
elämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten
perhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa
määrässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja
virkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti
siihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin
tulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan
vielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan
sen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden
tuotteisiin.
§ 37. Eero Salmelainen ja "Satuja ja Tarinoita".
Ennenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista,
sopii muistiin johdattaa _*Eero Salmelaisen*_ (_*Rudbeck*_'in)
ulos-antamia Suomen kansan _Satuja ja Tarinoita_, joita on ilmestynyt
neljä vihkoa (1852--1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on
tavallansa jatkoa Lönnrot'in muinaisrunoutta koskeviin toimiin.
Täydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen
niitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota
tavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen
kielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen
kirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. -- Eero Rudbeck
syntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on
painattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten
muinais-elämää koskevia kirjoituksia ("Pääskysen pakinat", "Muinaisten
Suomalaisten pyhistä menoista" y. m.).
§ 38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja Krohn.
Tämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat
työskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon
vaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat _August
Engelbrekt Ahlqvist_, _Y. S. Yrjö-Koskinen_ ja _Julius Krohn_. Ahlqvist
kuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän
ajanjaksoon.
_*August Engelbrekt Ahlqvist*_, runoilija-nimeltään _*Oksanen*_, oli
etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin
huomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän
syntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon
(Lönnrot'in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884--1887 ja kuoli
1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi
Suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja.
Filosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten
kansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja
Aunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki
erittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien
kieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan
_Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--58_. Senjälkeen hän vielä
kahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat
kielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta.
Niistä Ahlqvist'in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen
kieltä, on etupäässä mainittava _Suomen kielen rakennus_, jonka
ensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist
julkaisi väitöskirjan _Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta_,
jossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot'in elämän
hän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa _Elias Lönnrot,
elämäkerrallisia piirteitä_. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä
Ahlqvist toi esiin teoksessa _Kalevalan Karjalaisuus_ (vrt. § 7, lis. 2,
muistutus).
Ahlqvist'in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat
suomennokset (Runeberg'in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle
runokokoelmallensa antoi hän nimen _Säkeniä_, joiden ensimmäinen "parvi"
tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen
sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on
Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs
"_Satu_, kansatieteellinen unelma". Runojen taiteellinen muoto ja se
syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi
hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat
lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja
kansallislauluja, esm. _Suomen valta_ ja _Savolaisen laulu_.
Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä _Miksi aina suret?_ _Tuopa
tuopi tuiman tunnon_, _Silloin saisi Tuoni tulla_ ja ennen kaikkia tuo
innokas, mahtava juhlaruno _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_ (1864).
Kauniita ballaadeja ovat _Koskenlaskijan morsiamet_ ja _Eräs nälkätalven
kuvia_; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän
vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä
_Lähteelle kadussa_, _Syksytoiveita_, _Palannut runotar_, _Kynälampi_,
_Joulupuu_ ja _Pikku Annan kuoltua_. Suomennosten joukossa tavataan nuo
mestarilliset käännökset Schiller'in tunnetusta runoelmasta _Laulu
kellosta_ sekä latinaisista virsistä _Marian murhe_ ja _Koston päivä_.
-- Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller'in
tragedian _Kavaluus ja rakkaus_ ("Kabale und Liebe") ja
virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos _Virren-ehdotuksia_.
_*Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen*_ on tullut tunnetuksi historioitsijana ja
kansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä
aikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863
yleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin
vaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa,
kutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan
päällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti
alkuperäisen sukunimensä _Forsman_ Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten
vapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut _*Yrjö Koskinen*_.
Nuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen
kansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa _Kertomus
Hämeenkyrön pitäjästä_ oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin
julkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei
ollut hengellinen eikä taloudellinen. -- Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen
etupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen
toimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa
asioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja,
kaunokirjallisuutta y. m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät
_Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_ (1857--59), josta sittemmin ilmestyi
uudistettu laitos, yleisesti tunnettu _Oppikirja Suomen kansan
historiassa_ (1869--73, toinen painos: _Suomen kansan historia_),
ensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan
vaiheista, ja _Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa_ (1879),
filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä
huomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan
esityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä:
professorinväitöskirja _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_, toisen osan
loppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta
_Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_[1], _Yrjö Maunu Sprengtporten'ista
ja Suomen itsenäisyydestä_ sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain
historiallinen kuvaelma _Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_
(juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri
joukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa
y. m.), historiallisia lähdekokoelmia j. n. e. Yrjö-Koskisen
valtiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti
ajaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa, varsinkin "Kirjallisessa Kuukauslehdessä" ja "Uudessa
Suomettaressa". Eräs historiallinen novelli, _Pohjan piltti_, on
Yrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden
joukossa tuo yleisesti laulettu _Honkain keskellä_.
[1] Mainitusta kirjasta, jonka kertoelmat nimilehdellä ilmoitettiin
Gruben mukaan tehdyiksi, on vaan ensimmäinen ja enimmältään toinenkin
osa Gruben johdolla toimitettu; toisen osan loppupuoli sekä 3:s ja 4:s
osa ovat Y. Koskisen, 5:s (joka paraasta päästä sisältää käännöksiä) K.
Slöör'in ja 6:s ja 7:s osa J. Krohn'in toimittamia. Tätä teosta, jonka
eri osista on tullut monta painosta, on myöhemmissä laitoksissa osittain
uudistettu.
_*Julius (Leopold Fredrik) Krohn*_, runoilija-nimeltään _*Suonio*_, oli
erittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt
monella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen
dosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti
ylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen
kuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. -- Julius Krohn
julkaisi "Mansikoita ja Mustikoita" nimisessä kalenterissa ensimmäiset
runonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan _Kuun tarinoita_ ja erään
esityksen "_Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta_". "Kuun tarinat"
saavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä
kertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin
tanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet
runot sekä "Kuun tarinat" koottiin sitten kahteen vihkoon, joille
annettiin nimi _Runoelmia_; v. 1882 tuli paljon enennetty painos,
_Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat_, joka sisältää muutamia
novellejakin. -- Krohn'in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja
hartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia
tunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen
kuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu
aiheita. Paraita ovat _Suksimiesten laulu_, _Lumisateella_,
_Purjehdusretki_, _Italian herääminen_, _Karkuri_, _Virsi kotimaan
puolesta_ ja _Varpunen_ sekä juhlaruno _Runebergin kuvapatsasta
paljastaessa_, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty _Emma_
nimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien
toimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin
hän julkaisi kuvalehdet _Maiden ja Merien takaa_ (1864--1866) ja _Suomen
Kuvalehti_ (1873--1880).
Hänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat
Suomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (_Viron kielioppi_), osittain
oman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin
Suomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä
laatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo
Krohn'in väitöskirja dosentin-virkaa varten, _Suomenkielinen runollisuus
Ruotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_, ja
erittäin huomattava on hänen teoksensa _Suomalaisen kirjallisuuden
historia_, jonka ensimmäinen osa -- ainoa, mikä häneltä ehti valmistua,
-- valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon
ja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä
_Helmivyö suomalaista runoutta_, kirjallishistoriallinen kokoelma
valittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty _uusi
Kullervon runojen laitos_. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös
_Suomalaisen virsikirjan historia_, johon tekijälle antoi aihetta hänen
ahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen
virsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen.
-- Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan
_Kertomuksia Suomen historiasta_ (4 osaa) ja _Suomen historia
nuorisolle_; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen
osan kirjasta _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_. Esityksen
suomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä _Suomen suku_, hän on
julkaissut Kansanvalistusseuran "Maantieteellisissä kuvaelmissa".
Krohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että
suorasanaisia teoksia (Körner'in "Syyn sovitus", Macaulay'n "Englannin
historia", I osa, "Andersen'in satuja" useampia vihkoja, useat Walter
Scott'in romaanit y. m.).
Julius Krohn'in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja,
etenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia.
Hänen poikansa, _Kaarle Krohn_, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston
ja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen
mytoloogiset kirjoituksensa nimellä _Suomen suvun pakanallinen
jumalanpalvelus_, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten
mukaan. Samalla lailla hän nimellä _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_
on julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta
eteenpäin.
*Lisäys.* _A. E. Ahlqvist_'in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat
paitsi ylempänä mainittuja: "Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat",
jonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna
saksaksi ("Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen"), Vatjan
kielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan
kielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus "Viron nykyisemmästä
kirjallisuudesta". Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti
kuvaillut saksankielisessä teoksessa "Unter Wogulen und Ostjaken". --
Aikakauskirja "Kieletär" sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia
kielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut
selityksillä varustetun laitoksen "Valittuja Suomen kansan
sananlaskuja". Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena
kutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus "Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja
tämän tarkastusta".
_Yrjö-Koskisen_ teoksista sopii vielä mainita "Finska språkets
satslära", ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä "Olavi Maununpoika
Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla",
"Lähteitä Ison-vihan historiaan" ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus
Liiviläisistä, "Sur l'antiquité des Lives en Livonie". Kansantajuista
lukemista tarjoo kirjanen "Opiksi ja huviksi".
§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.
Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin
runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori
mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli _*Aleksis
Kivi*_ eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, _*Aleksis Stenvall*_.
Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa
hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet,
lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun;
köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä
ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta
lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä
useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi
käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala,
Shakespearen näytelmät ja Cervantes'in Don Quixote. Ensimmäinen teos,
jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä _Kullervo_, joka valmistui
vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom.
Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan "Näytelmistöön". Varattomuus ja
monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina;
mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia
runoteoksia.
Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen
nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen
omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät
teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864
ilmestyi komedia _Nummisuutarit_, jossa mestarillisella huumorilla
kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja "Nummisuutarin Eskon"
onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään
suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli
runokokoelma _Kanervala_, hauska yksinäytöksinen komedia _Kihlaus_ sekä
_Karkurit_, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli
_Yö ja päivä_. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä _Lea_, kokoonpanon ja
taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana
itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa
Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, "hempeä
kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet
yhteen". Seuraavana vuonna tuli ulos _Seitsemän veljestä_, suuri
romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja
verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että
vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta,
ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett'ei ihminen voi menestyä ilman
sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä
paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin
sivistyksen helmaan. -- Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta
runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat
raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä
_Margareta_ (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi
kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. "A.
Kiven Valitut teokset" julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta
ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa,
muun muassa näytelmä _Leo ja Liina_ ja sievä kertomus _Koti ja Kahleet_.
-- Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on
ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa
taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa
kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti
draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen
suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa
eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas
mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia,
esm. "Lintukoto" ja "Lapsi". Raikkaalta soi niin-ikään "Metsämiehen
laulu". Muista runoista sopii vielä mainita "Äiti ja lapsi" sekä
"Suomenmaa".
Vuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä _Saul_, jonka tekijä on _*Tuokko*_
eli _*Antti Törneroos*_ (synt. Iitissä 1835, k. 1896). "Saul" on enemmän
draaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä;
lyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin
huomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi,
jossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa.
Tuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa
hän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten
suomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg'in "Hauta Perhossa" ja
"En voi", Schiller'in "Maria Stuart", Tegnér'in "Aksel", useat
Franzén'in "Selma-lauluista", Burger'in "Lenora" y. m. Näytelmäin
suomennoksia ei ole kaikkia painettu.
Vuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on
sen nerokkaan johtajan _*Kaarlo Juhana Bergbom*_'in ansio (synt. 1843).
-- Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän _Paola Moroni_,
useita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia
kirjoituksia sekä muutamia novelleja ("Sydämmiä ihmistelmeessä" y. m.).
*Lisäys.* Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin
seuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä
Toukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän
ruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa'n (nyk. rouva
Winterhjelm'in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt
kantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin
elähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka
teaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin
draamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia
ovat _Minna Canth_'in ja _J. H. Erkon_ näytelmät; näistä, niinkuin
muutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista
tehdään edempänä tarkemmin selkoa. -- Suomalaiseen
näytelmäkirjallisuuteen on myös luettava _G. von Numers_'in ruotsiksi
kirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset
"Kuopion takana" ja "Elinan surma"; edellinen on oivallinen komedia ja
jälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti
vaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers'in draamoja ovat vielä "Tuukkalan
tappelu" ja "Eerikki Puke". -- Inkerin kansan elämästä sai _Matti
Kurikka_ aiheen näytelmäänsä "Viimeinen ponnistus", joka koskee orjain
vapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös _Robert Kiljander_'in
hullunkuriset huvinäytelmät: "Amalia ystävämme", "Mestarin nuuskarasia",
"Pukkisen pidot", "Pahassa pulassa", "Kumarrusmatka" j. n. e. Viime
aikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä _Martti Wuori_ (_M. A.
Bergh_), _Juhani Sjöström_ y. m.
§ 40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku.
Edellisen ajanjakson kirjailijoista on ainoastaan Pietari Hannikainen
muistettava novellikirjallisuuden alalla, ja hänenkin kertoelmansa
kuuluvat suureksi osaksi nyt tarkastettavan ajan tuotteisiin (vrt. § 34,
lis.). Kuusikymmen- ja seitsenkymmen-luvulla _*Kaarle Jaakko Gummerus*_
(synt. 1840, lyseon opettaja Jyväskylässä, k. 1898) kirjoitteli romaaneja
ja novelleja ("Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita", "Ylhäiset ja
alhaiset" y. m.); nämä, niinkuin myöhemmin toimitetut aikakauslehdetkin
("Kyläkirjasto" ja "Kyläkirjaston Kuvalehti"), saivat, varsinkin kansan
kesken, laajan lukijakunnan. Samaan aikaan aloitti kirjallisen toimensa
rouva _*Theodolinda Hahnsson*_ (o. s. _Limón_, synt. 1838), nykyään
_*Theodolinda Yrjö-Koskinen*_, ennen mainitun historioitsijan ja
valtiomiehen Y. S. Yrjö-Koskisen toinen puoliso. Hänen somat,
idyllintapaiset kertoelmansa kuvailevat enimmiten kansan elämää
("Kotikuusen kuiskehia", "Martta" y. m.). Huomattavin hänen teoksistaan
on laveanpuolinen novelli "Huutolaiset".
Merkillisin teos tällä alalla 1870-luvulta oli _Kiven_ "Seitsemän
veljestä", josta jo ennen on puhuttu ja jonka vaikutus on selvästi
havaittava seuraavan ajan romaani- ja novellikirjallisuudessa.
Vilkkaalla ja sievällä, usein leikillisellä kertomustavallaan viehättää
_*Kaarle (Gustav Samuel) Suomalainen*_ (synt. 1850, lehtori Kymölän
seminaarissa), joka salanimellä _*Samuli S.*_ on julkaissut kaksi sarjaa
_Novelleja_ ("Halla-yö", "Kesäinen tarina", "Kosto", "Piispan Ellu",
"Tulipalo" y. m.). Sen ohessa on Suomalainen osoittanut erinomaista
taitoa suorasanaisten kirjain kääntämisessä; paitsi muuta hän on
suomentanut useita kaunokirjallisia teoksia, varsinkin ranskan- ja
venäjänkielisiä (Sandeau'n, Pushkin'in, Gogol'in ja Turgeniev'in
kertomuksia, Topeliuksen "Nuoruuden unelmia" y. m.). Suomalainen on myös
kirjoittanut pari pientä huvinäytelmää sekä runoja lapsia varten.
Huomattava ilmiö suomalaisen kirjallisuuden alalla ovat ne monilukuiset,
kansan syvistä riveistä lähteneet kirjailijat, jotka nykyisempinä
aikoina ovat julkaisseet romaaneja ja novelleja. Suomen kansan
luonnollinen taipumus runolliseen tuotantoon näkyy myös näissä
kansankirjailijain suorasanaisissa teoksissa. Vanhin heistä on _*Pietari
Päivärinta*_ (synt. 1827, lukkari Ylivieskassa Pohjanmaalla); hänen
kertoelmansa, ollen ensimmäisiä laatuaan, ovat nostaneet paljon
huomiota, ja luonnonmukaisella tavalla niissä kuvaillaan kansan-elämää.
Parhaat ovat _Elämäni_ (jossa tekijä oikeastaan esittelee omaa
elämäkertaansa) ja ne, jotka ilmestyivät yhteisellä nimityksellä _Elämän
havainnoita_ (niiden joukossa varsinkin _Vaimoni_, _Uudistalo_,
_Halla-aamuna_, _Puutteen Matti_ ja _Kontti-Anna_). Muista Päivärinnan
teoksista ansaitsevat erittäin mainitsemista _Tintta-Jaakko_ ja _Minä ja
muut, Sakeus Pyöreän kertomuksia_.
*Lisäys.* Romaanikirjallisuutemme vanhempaan kehitysjaksoon kuuluu vielä
_Evald Ferdinand Jahnsson_ (k. 1895), jonka ansioksi on luettava, että
hän suomenkielisessä kirjallisuudessa pani alkuun historiallisen
romaanin ("Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa", "Muuan suomalainen
soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta", y. m.); samoin hän
draamankin alalla on muistettava ensimmäisenä, joka valitsi aineensa
kotimaan historiasta ("Lalli", "Bartholdus Simonis", "Raatimiehen
tytär"). -- Historiallisen kertomuksen "Nevalaiset" on kirjoittanut
_J. A. Bergman_, niinkuin myös novellin "Aumolan emäntä". --
Onnistuneita kuvaelmia, varsinkin kansan elämästä, julkaisi _Vilho
Soini_ Suomen Kuvalehdessä salanimellä "Pii" ("Kirjavia kuvia pölkkyjen
historiasta", "Sedän toivo"); saman tekijän kirjoittamia ovat novellit
"Erkki" ja "Kaarlo Tiira" sekä näytelmät "Valoa kansalle" ja "Kevään
oikkuja". -- Nimimerkillä _Kah_ on _K. A. Heman_ julkaissut
"Kysymysmerkkiä" ja muita kuvaelmia Hämeen kansan elämästä. --
Mainittakoon vielä _Emil Nervander_ (salanimi _Emlekyl_), jonka
ruotsiksi kirjoitetut novellit ("Uotilan isäntä", "Katri") sekä
satukokoelma "Honkain tarinat" ilmestyivät Suomen kielellä.
Melkein kaikki yllämainitut teokset tulivat julkisuuteen 1870-luvulla ja
1880-luvun alkupuolella. -- Miellyttävänä kertoilijana ilmaantui samaan
aikaan _Juhana Viktor Calamnius_ (synt. 1838, k. tuomioprovastina
Kuopiossa 1891) niissä muinais-aikaisissa taruissa, joita hän esitteli
Ovidion mukaan (_Kreikkalaisia satuja kirjeissä Suleimalle_). Calamnius
on muutoin tunnettu Aristoteleen Runous-opin ja Platonin "Faidonin"
suomentajana.
§ 41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus.
Noin 1880-luvun keskivaiheilla tapahtui käänne Suomen
kaunokirjallisuudessa; uuden-aikuinen realismi levisi varsinkin
Ibsen'in, Björnson'in, Kielland'in ja muiden norjalaisten kirjailijain
vaikutuksesta meidänkin maahan. Täällä se kuitenkin sai itsenäisen,
kansallisen luonteen, kun oman maan oloja ruvettiin luonnonmukaisesti
kuvailemaan. Uusi suunta ilmenee etenkin novellin ja näytelmärunouden
alalla. Samoin, kuin mainitut norjalaiset kirjailijat, heidän
suomalaiset hengenheimolaisensakin esittelevät tosi-elämää kaikkine
epätasaisuuksineen ja kiinnittävät sen ohessa huomionsa ajan kysymyksiin
ja korjattaviin epäkohtiin; siten realismiin enimmiten yhtyy selvästi
havaittava tendenssi eli tarkoittelevaisuus. Myöhemmin on tähän suuntaan
osittain liittynyt se uusi romantisuus, joka Euroopan kirjallisuudessa
näyttää astuvan entisen realismin sijaan. Ne kirjailijat, joissa nämä
piirteet selvimmin esiintyvät, ovat _Minna Canth_ ja _Juhani Aho_.
_*Minna Canth*_ (omaa sukuansa _Johnsson_) syntyi 1844 Tampereella, oli
jonkun aikaa oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja meni sitten naimisiin
seminaarin-lehtorin J. F. Canth'in kanssa. Jäätyään leskeksi 1879 muutti
hän, seitsemän pienen lapsen ainoana turvana, Kuopioon, jossa rupesi
kauppaliikettä pitämään. Täällä hän ahkerasti antautui kirjalliseen
työhön, johon oli ryhtynyt jo Jyväskylässä, kirjoittaessaan pieniä
kertomuksia miehensä toimittamaan sanomalehteen. Ensiksi hän nosti
huomiota _Murtovarkaus_ nimisellä näytelmällään, jossa varsinkin
Hoppulaisen hauskasti kuvattu luonne ansaitsee kiitosta. Sen jälkeen
tuli toinen kansan-elämää esittävä draama, _Roinilan talossa_. Kolmas
näytelmä, _Työmiehen vaimo_ (1885), asetti Minna Canth'in uuden,
tarkoitusperäisen realismin innokkaimpien kannattajien joukkoon; siinä
näytetään, kuinka viheliäisessä asemassa vaimo on siveellisesti
rappeutuneen, juopottelevan miehen rinnalla. Samaa suuntaa ovat
seuraavina vuosina ilmestyneet teokset: _Köyhää kansaa_, syvästi mieleen
painuva kuvaus köyhien surkeasta kohtalosta, sekä laajemmat novellit
_Hanna_ ja _Salakari_, niinkuin myös pienet kertoelmat _Lain mukaan_ ja
_Kauppa-Lopo_; jälkimäisessä ilmaikse tekijän lämmin osan-otto
kurjintakin ihmis-olentoa kohtaan. Tätä sarjaa on vielä näytelmä _Kovan
onnen lapsia_, jossa kirjailija luo perin synkän kuvan työväen oloista.
-- Kaikissa näissä viimeksi-mainituissa teoksissa Minna Canth, usein
hyvinkin räikeillä väreillä, esittää aikamme epäkohtia, katsoen asioita
pimeimmältä puolelta. Mutta loppu-iällänsä hän luopuu jyrkästä
realismista, ja silloin sovinnollisempi käsitystapa pääsee voitolle.
Käännekohdan muodostaa näytelmä _Papin perhe_, joka koskee vanhan ja
nuoren sukupolven vastakkaisuutta. Seuraava draama, _Sylvi_, näyttää,
miten kiihkeätunteinen, henkisesti kypsymätön vaimo puolitajuisuuden
tilassa murhaa miehensä; mutta tätä kamalaa ainetta käsitellään
romantisella tavalla. Hänen viimeinen näytelmänsä _Anna Liisa_ (1895) on
huomattava jännittävän toimintansa ja onnistuneen draamallisen
rakennuksensa puolesta. Sen perus-aate on rikoksen sovittaminen
vapaaehtoisen, vilpittömän tunnustuksen kautta. -- Minna Canth'in
kertoelmat julkaistiin nimellä _Novelleja_ kahdessa osassa. Paitsi sitä
hän on kirjoittanut vielä muutamia pieniä näytelmiä (mukaelman "Hän on
Sysmästä", "Spiritistinen istunto" ja "Kotoa pois") sekä lyhyen
kertomuksen "Missä onni?" -- Minna Canth kuoli keväällä 1897.
Minna Canth'in esitystapa on suppea ja ponteva; lyhyin, voimakkain
piirtein hän saa kuvattavansa havainnollisesti esiintymään. Hänen
taitonsa huomataan varsinkin näytelmissä; niissä on vilkas toiminta,
luonteva puhelu ja tehokas luonteiden kuvailu. Minna Canth'in herkkään
mieleen koskivat kaikki ajan virtaukset, ja palavalla innolla hän
antautui uusia aatteita harrastamaan: sentähden melkein kaikki viime
aikojen ajatussuunnat näkyvätkin hänen teoksissaan ikäänkuin
kuvastimessa. Niin hän puolusti naiskysymystä, raittiuspyrintöjä,
työväen-asiaa; eivätpä nykyisimmän ajan hengellisetkään liikkeet jääneet
hänelle vieraiksi. Into vei hänet usein liioitteluun ja tendenssi on
monesti haitaksi hänen teostensa taiteellisuudelle; mutta syynä oli jalo
ihmisrakkaus, ja kauniimpia piirteitä hänen kirjailijatoimessaan on
lämmin myötätuntoisuus kaikkia köyhiä ja sorrettuja kohtaan.
_*Juhani Brofeldt*_, enemmän tunnettu kirjailijanimellään _*Juhani Aho*_
(synt. Lapinlahdella Savossa 1861), edustaa teoksissaan, samoin kuin
Minna Canth, nykyajan kirjallisuuden eri suuntia, mutta ilman
tarkoitusperäisyyttä. Erinomaisella taidolla hän kuvailee luontoa ja sen
yhteydessä ihmisen sielun-elämää; useista erityispiirteistä hän osaa
luoda havainnollisen kokonaisuuden. Pienet tunnelmakuvat onnistuvat
häneltä erittäin hyvin; mutta suuremmissakin sommitelmissa ilmaantuu
hänen oivallinen kirjailijalahjansa. Usein tavataan hänen kertoelmissaan
hienoa huumoria, välistä ivaakin. Mestarillisella esityslaadullaan ja
sointuvalla, rikkaalla kielellään on Juhani Aho paljon vaikuttanut
suorasanaisen kirjoitustavan kehittymiseen.
Juhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat _Sipolan Aapon kosioretki_ ja
_Siihen aikaan, kun isä lampun osti_, joista varsinkin jälkimäinen
hauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota
_Muuan markkinamies_, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja
leikillisyydessään verraton kuvaus _Rautatie_, niinkuin myös _Papin
tytär_, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa
kotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu
uuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä
kertomuksissa (_Hellmannin herra_ y. m.) ja yltyy korkeimmilleen
novelleissa _Helsinkiin_ ja _Yksin_. Mutta jälkimäisessä, jonka hän
kirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa
ranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea,
taiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten
tunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä
laajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. -- Suurta suosiota ovat hänen
teoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, _Lastuja_ nimiset luonnon- ja
ihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891--1899).
Erittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta,
niinkuin "Uudisasukas", "Kosteikko, kukkula, saari", "Katajainen
kansallisuutemme" y. m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin
leikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai
kohtauksia elämästä ("Äitien muistoksi", "Ruokarouva", "Mallikelpoinen",
"Yhdistysten aikakaudella" j. n. e.); toisissa taas hän syventyy luonnon
herättämiin tunteisiin ("Metsäpolku" y. m.) tai kuvailee humoristisesti
eläinten eleitä. Välisti kertoelmain pohjana on Suomen kansan
muinais-elämä tai muinaisuuden tarut ("Metsän neidot", "Korven kosto").
-- Jatkoa teokseen "Papin tytär" on taiteellisen muodostuksensa tähden
huomattava novelli _Papin rouva_. Senjälkeen on Aho vielä julkaissut
kertomuksen _Maailman murjoma_ ja novellikokoelman _Heränneitä_,
muistelmia herännäisyyden aikakaudelta, johon liikkeeseen hän
lapsuudessaan tutustui omassa kodissaan. -- Edellämainituissa teoksissa
on Aho tavallisesti esitellyt jonkun yksityishenkilön vaihtelevia
mielentiloja; mutta vuonna 1897 ilmestyneessä kertomuksessa _Panu_ hän
menestyksellä on astunut uudelle uralle; tässä etevässä romaanissa hän
panee suuria ihmisjoukkoja liikkeelle ja asettaa kaksi
maailmankatsomusta vastakkain, kuvaillen pakanuuden ja kristin-uskon
lopputaistelua Pohjois-Karjalan erämailla. Elävästi tässäkin teoksessa
sekä luonto että ihmis-elämä tuodaan näkyviin, ja erittäin mainittava on
se taito, jolla tekijä on pannut eri henkilöt edustamaan uskonnollisen
katsantotavan eri vivahduksia. -- Nykyisimmistä valtiollisista
tapauksista on Juhani Aho saanut aihetta kahteen kuvaelmasarjaan, joilla
on nimenä _Katajainen kansani_ (1899 ja 1900).
Hyvin huomattava novellinkirjoittaja on myös _*Teuvo Pakkala*_ (synt.
Oulussa 1862). Hänen nimensä oli ensin Frosterus, mutta sen hän
sittemmin vaihtoi sukunsa alkuperäiseen nimeen. Jo Pakkalan
ensimmäisessä teoksessa _Lapsuuteni muistoja_ ilmaantui hänen etevä
kirjailijalahjansa. Sitten seurasi mehevästä ja kansanomaisesta
kielestään kiitetty novelli _Oulua soutamassa_, ja jonkun väliajan
päästä ilmestyi _Vaaralla_, jossa etenkin lasten elämää kuvataan
hauskalla ja tosi-runollisella tavalla. "Vaaralla" kirjan jatkoksi
julkaistiin _Elsa_ (1894), jossa entiset lapset esiintyvät
aika-ihmisinä. Molemmat yhdessä muodostavat romaanin, jossa
erinomaisella tavalla kuvataan työväen oloja eräässä rantakaupungissa
(nähtävästi tarkoitetaan tekijän kotikaupunkia) eli oikeastaan sen
läheisyydessä olevalla "Vaaralla". Taitavasti tuodaan esiin henkilöin
sielun-elämää ja monta erilaista luonnetta. Teuvo Pakkala kyllä kajoo
elämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa
kuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se
hellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä. --
Herttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt
kertomuskokoelmassa _Lapsia_, johon myös on otettu muutamia kohtia
teoksesta "Vaaralla". -- Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty
Pakkalan huvinäytelmää _Tukkijoella_.
_*Santeri Ingman*_ (synt. 1866) kuvaili muutamissa kertomuksissaan
("Hellaassa", "Aikansa lapsipuoli") niitä aatevirtauksia, jotka
ilmaantuivat ylioppilas-elämässä 1880-luvulla; mutta pääasiallisesti hän
on liikkunut historiallisen: romaanin alalla. Ensin hän julkaisi
oivallisen kertoelman _Juho Vesainen_, jossa esitetään Pohjanmaan
asukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista
vuosisadan loppupuolella. Saman aineen on tekijä sittemmin muodostanut
näytelmäksi. Vielä enemmän huomiota kuin "Juho Vesainen" sai osakseen
romaani _Anna Fleming_ (1898), jossa varsinkin Klaus Fleming'in ja
nuijasodan aikuisten valtiollisten olojen kuvaus ansaitsee
mainitsemista. Kokoelma onnistuneita historiallisia kertomuksia on
_Margareeta_, joka paitsi sen-nimistä novellia sisältää muutamia
lyhyempiä kuvaelmia. Paitsi sitä Santeri Ingman on kirjoittanut hauskoja
matkamuistelmia Kuusamosta, "Tuokiokuvia matkan varrelta", ja kaksi
vihkoa pieniä kertomuksia nimellä "Iltapuhteeksi" y. m. -- Santeri
Ingman'in uusin teos, "historiallinen näytelmä" _Lahjoitusmailla_,
esittelee noita tunnettuja synkkiä tapauksia Kaakkois-Suomen
lahjoitusmailla vuonna 1837.
Kansankirjailijoista ovat etevimmät _Kauppis-Heikki_ ja _Alkio_, joista
edellinen kuvailee Savon, jälkimäinen Pohjanmaan kansan-elämää.
_*Heikki Kauppinen*_, kirjailijanimeltään _*Kauppis-Heikki*_, (synt.
Iisalmella 1862, nykyjään opettajana Kehvon kasvatuslaitoksessa lähellä
Kuopiota) tuli ensin tunnetuksi mehukkaalla kansankielellä toimitetusta
kuvaelmasarjasta _Tarinoita_; sitten ilmestyi, paitsi muutamia pienempiä
kertomuksia, useita laajanpuolisia novelleja: _Mäkijärveläiset_,
_Viija_, _Kirottua työtä_ ja _Laara_. Kaikissa näissä hän
luonnonmukaisella tavalla esittelee kotiseutunsa oloja, liittyen ajan
realistiseen suuntaan. Mutta erittäin huomattava on kaunis kertoelma
_Aliina_, jossa tekijä kohoaa eheään taiteellisuuteen, esittäessään
nuoren tytön sielun-elämän kehitystä. Sen jälkeen on Kauppis-Heikki
vielä julkaissut _Tarinoita ja tapahtumia_, kokoelman lyhyitä
luonteenkuvauksia ja muita pikkukertoelmia.
_*Santeri Alkio*_, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri Filander,
(synt. 1862 Laihialla, jossa elää maakauppiaana) on harras
kansansivistyksen edistäjä ja pitääkin kuvaelmissaan silmällä
sivistys-oloja ja niiden kehitystä. Hänen laajemmista teoksistaan
ansaitsevat erittäin mainitsemista _Teerelän perhe_, onnistuneen
luonteenkuvauksen sisältävä kertomus _Eeva_, kansakoulun-opettajan
elämää esittelevä novelli _Mennyt_ ja ennen kaikkia kaksois-romaani
_Puukkojunkkarit_ ja _Murtavia voimia_. "Puukkojunkkareissa" kuvataan
sitä hurjaa elämää, jota vuosisadan keskipaikoilla vietettiin monessa
paikoin Etelä-Pohjanmaalla, ja "Murtavissa voimissa" kerrotaan, miten
varsinkin kamala katovuosi 1867 masensi rajuuden ja paremmat pyrinnöt
pääsivät valtaan. Olojen ja luonteiden kuvaus on karheaa, mutta
todenmukaista ja voimallisesti esitettyä. -- Alkion teoksista
mainittakoon vielä "Aikamme kuvia" ja "Kylistä, kodeista ja vainioilta",
jotka sisältävät pienempiä kertoelmia.
*Lisäys.* Romaani- ja novellikirjallisuus on viime aikoina suuresti
karttunut. Sen monilukuisista edustajista mainitaan tässä
huomattavimmat.
_Juho Reijonen_ (synt. 1855, Virolahden kappalainen) toimitti ensin
julkisuuteen muutamia vihkoja "Kertoelmia", jotka miellyttivät yleisöä
kauniilla kielellään ja humoristisella esitystavallaan, sekä laajemman
novellin "Vaihdokas". Sittemmin hän on antanut lukijakunnalle vielä
kaksi novellivihkoa, "Uusia kertoelmia" ja "Suuteita". Reijosen
myöhemmissä kertomuksissa astuu huumorin rinnalle elämän ristiriitojen
kuvailu.
_Arvid Järnefelt_ herätti ensin huomiota romaanillaan "Isänmaa", jossa
kuvaillaan 1880-luvun ylioppilas-oloja, mutta samalla osoitetaan
päähenkilön sielun-elämän kehitystä epämääräisten aatteiden ihailusta
todelliseen ihmisrakkauteen. Sittemmin hän puolittain
kaunokirjallisissa, puolittain mietiskeleväisissä teoksissaan
haaveellisella tavalla on kannattanut venäläisen kirjailijan Leo
Tolstoin uskonnollista katsantotapaa. -- Järnefelt'in puhtaasti
kaunokirjallisista teoksista on vielä muistettava "Ihmiskohtaloja", joka
sisältää kolme taitavasti esitettyä kertoelmaa, sekä näytelmä "Samuel
Cröell", johon aihe on otettu seitsemännentoista vuosisadan tapauksista.
_Juhana Kokko_ (salanimi _Kyösti_), kansakoulun-opettaja Iissä,
käsittelee teoksissaan pohjoisen Pohjanmaan kansan-elämää ja on
kirjoittanut kertoelmat "Räisäspoika" ja "Kölliskö", niinkuin myös
huomiota ansaitsevan kuvauksen "Kruunun metsissä".
Historiallisen romaanin alalta sopii vielä mainita pari teosta. _Betty
Elfving_ (salanimi _Aura_) on suomeksi julkaissut "Härkmannin pojat",
kuvauksen Ison-vihan ajoilta, joka oli alkuansa ruotsiksi kirjoitettu.
_Juhana Vilhelm Ronimus_ on laatinut kertomuksen "Antonio Bröijer", joka
liittyy Sigismundin ja Kaarlo herttuan taisteluihin.
Viime aikojen nuorista kirjailijattarista tulee muistiin johdattaa rouva
_Maila Mikkola_ eli, niinkuin hänen kirjailijanimensä kuuluu, _Maila
Talvio_. Hän on paitsi muuta julkaissut vienon runollisia kertomuksia ja
tunnelmakuvia ("Nähtyä ja tunnettua"), niinkuin myös muutamia pitempiä
novelleja ("Aili" ja "Kaksi rakkautta"), y. m. Hänen pienemmistä
novelleistaan ansaitsee huomiota eräs kuvaelma Liettuasta, "Aatteensa
uhri".
Aloittelevista naiskirjailijoista on huomattava _Aino Suonio_ (rouva
_Aino Kallas_, ennen mainitun kirjailijan Julius Krohn'in tytär), jonka
esitystavaltaan miellyttävä novellikokoelma "Kuloa ja kevättä" osoittaa
taipumusta sielun-elämän kuvailuun.
Paitsi näitä ovat novellikirjallisuuden alalla toimineet _Edvin
Calamnius_ eli _Esko Virtala_, _Kalle Kajander_ y. m. m.
Näytelmäkirjallisuuden alalla ansaitsee vielä mainitsemista _Jalmari
Hahl_'in "Françoise d'Aubigné", jossa tekijä on osannut hienolla tavalla
mukailla Ludvig XIV:n aikakauden ajatus- ja esitystapaa.
Erityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat
kansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja
kokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa
kansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen
kuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi
Päivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan
läänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet _Eero Sissala_ (_E.
Helin_, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa
"Heikki Helmikangas" ja talollinen _Heikki Meriläinen_ Sotkamosta sekä
sisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa
"Korpelan Tapani", jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit
"Pietolan tytöt" ja "Kahleeton vanki" sekä novellin "Huutolaistyttö".
Savosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt _Nestor Niemelä_ on
antanut kuvauksia Hämeestä ("Takamaan torpparit" y. m.). Useita
kansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä "Syvistä
riveistä".
§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.
Nykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:
_*Paavo Eemil Cajander*_ (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen
lehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi _Shakespearen
draamojen_ suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät
runollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen
ja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt'ei joka vuosi lähtenyt joku
Shakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt
suomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell'in
"Daniel Hjort" sekä Runeberg'in "Hanna" ja "Joulu-ilta", niinkuin myös
parannettu "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennos. Cajander'in omissa
runoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä
ovat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä
kiinnittäviä ballaadeja, niinkuin _Saaren impi_, _Vapautettu
kuningatar_, _Kehrääjä-äiti_, _Runolaulaja_, _Scipio Africanus_; toiset
tuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin _Aleksis Kiven
haudalla_, _Toivoni_, _Kuva_, _Tähti_, _Viihdytystä_. Leikillistä laatua
on sievä runo _Kärpänen_; kauniin luonnonkuvauksen sisältää _Salomaa_.
Usein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun
kansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa
saaneet _Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä_ ja _Juhlaruno
Suomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897_.
_*Juhana Henrik Erkko*_ (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain
suomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva
kieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881
Erkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan _Valikoima
runoelmia_. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien
tai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt
nimityksillä _Paimenelta_ ja _Kesäpoimintoja_. Niiden vieno sulous ja
virkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. "Valikoimassa"
on myös "pieni laulukihermä" _Paimenet_. Muista runoista ovat huomioon
otettavia "Hevospaimenet yömajalla", "Kamppiaiset", "Isällemme",
"Kotoinen sydän" y. m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja:
_Uusia runoelmia_, _Havaittuani_, _Kuplia_ ja _Ajan varrelta_ sekä
viimein _Runoelmia ja ajatelmia_, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko
yhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja
ihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin
mainita: "Se kolmas", "Ihanteelleni", "Koululinna", "Nuorille",
"Viirimme", "Rajamailla", "Kevätvirrat", "Montblanc". Uskonnollisia
aatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa "Havaittuani".
Erkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia
nuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon
ihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on
syväaatteinen "viisinäytöksinen runoelma" _Tietäjä_ (1887); päähenkilönä
on siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita
uskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin
runoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa
kansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön
suosiota on erittäin saavuttanut draamallinen "runo" _Aino_; siinä meitä
tenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää,
samalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä
Joukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi.
Samanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä
_Kullervo_, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti
keksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. -- Paitsi
sitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, _Kotoisia
tarinoita_, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä _Uskovainen_.
_*Arvid Genetz*_ (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848,
Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä
kielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä
_*Arvi Jännes*_, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman
_Muistoja ja toiveita_ (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia
lähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista
intoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on
hänen mahtava laulunsa "Herää, Suomi!" (jonka hänen nuorempi veljensä,
Eemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon "Väinölän
lapset", "Hakkapeliitta", "Vaimolleni", "Päästökirja Oprille", "Poku",
"Veljelleni" sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä.
Erityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys;
hänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä.
Niin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen
kielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg'in
"Hirvenhiihtäjät". "Muistojen ja toiveiden" jälkeen on Genetz
kirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.
Nuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu _*Kasimir
Leino*_, oikealta nimeltään _*Lönnbohm*_ (synt. Paltamossa 1866).
Julkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin _Emmalan Elli_ ja
kokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä _Elämästä_, toimitti hän
runovihot _Ristiaallokossa_ (1890), _Väljemmillä vesillä_ ja _Runoja_.
Hänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä
viehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa
tavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat:
"Ristiaallokossa", "Kansan lapsi", "Myrskylintu", "Kummakos jos maamme
kallis?" sekä kertovaiset runot "Laulajatar", "Hääilta", "En jouda, en
jouda!" "Maisterikekkerit", "Kannel ja lyyry". Huomattava on myös
laajempi runoelma "Elämän laulu". -- Kasimir Leino on paitsi sitä
suomeksi kääntänyt Ibsen'in näytelmän _Brand_.
*Lisäys.* Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä
seuraavat. _Aleksanteri Rahkonen_ (synt. Viipurin pitäjässä 1841, k.
1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen
vihkoon, nimeltä "Sääskiä", ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja
kansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin
leikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan
ovat parhaita "Imatralla" ja "Nykyinen Suomi". -- Seuraavalta
vuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko "Sepitelmiä", jonka tekijä
on _Olli Wuorinen_ eli _Berg_. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät
epäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin "Lumisilla ollessa" ja
"Luistinretki". -- Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva
_Minna Krohn_ (o. s. _Lindroos_, tunnetun kirjailijan Julius Krohn'in
jälkimäinen puoliso) kirjasessa "Pääskysen liverryksiä" ("Lasisilmät"
y. m.). Samaan aikaan toimitti _Kaarlo Kramsu_ (synt. Oulussa 1855, k.
1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän
oli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten
runojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia
tapahtumia; semmoisia ovat "Hannu Krankka", "Jaakkima Berends", "Taneli
Luukkonen"; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot
"Ilkka" ja "Santavuoren tappelu". Kramsun puhtaasti lyyrillisissä
runoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton
katsantotapa. -- Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois
mennyt runoilijatar _Iisa Asp_ (k. 1872) ja _Uno von Schrove_ (k. 1886),
jotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk'ei niitä ole erikseen
painettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella
_Jooseppi Mustakallio_ ja _Leimu_ (_Kustavi Grotenfelt_) y. m.
Uusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle;
mutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle
pääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. -- Niistä nuorista
runoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset
runokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.
Välitöntä tunnetta ja lämmintä isänmaallista intoa henkivät _Irene
Mendelin_'in kauniit runot, joita on ilmestynyt kaksi vihkoa nimellä
"Koivikossa". Niissä on sointuva runomuoto; aiheina ovat varsinkin
kotimaan huolet ja toiveet, entis-ajan muistot, luonto ja sydämmen
sisällinen maailma ("Maalleni", "Nuorisolle", "Tuusulassa", "Kun sataa",
"Hiiloksella", "Etsiessä", "Jerusalemissa", "Kevään kynnyksellä",
"Rimpi" y. m.). Muutamissa tunteet nousevat voimalliseen lentoon,
toisissa vallitsee vieno kaihomielisyys. Irene Mendelin on sen ohessa
onnistuneella tavalla suomentanut runomuotoisia näytelmiä.
Toinen nuori runoilijatar on _Hilja Hahnsson_, ennenmainitun
kirjailijattaren Theodolinda Hahnsson'in tytär. Hänen sujuvasäkeisissä
runoissaan ("Oraita" ja "Tuomenterttuja") asuu monessakin miellyttävä
tuoreus ja virkeä luonnontunne ("Luonnon ääniä", "Erkon Ainoa
katsellessa", "Inkeri", "Miksi huokuvat hongat hiljaa?" y. m.).
Vaihtelevia tunteita ja kuvauksia ihmis-elämästä on _Alpo Noponen_
tuonut ilmi runovihossa "Urpuja"; sama tekijä on julkaissut
runomittaisen murhenäytelmän "Ahab, Israelin kuningas". -- _Severi
Nyman_ on toimittanut kokoelman lyyrillisiä runoja, nimeltä "Kotoisilla
rannoilla"; paras niistä on "Revontulet". Sen jälkeen hän vielä on
kirjoittanut muutamia mieltä kiinnittäviä runoja, esm. "Itätuulessa".
Uuden uran aukaisijana on pidettävä _Yrjö Weijola_ eli _Weilin_, hän kun
on kirjoittanut ensimmäisen mainitsemista ansaitsevan teoksen
suomalaisen taide-epiikan alalla. "Haavoja" nimisessä romantisessa
kertomarunossa eli "legendassa" osoittaa Yrjö Weijola vilkasta
kuvausvoimaa ja huomattavaa kykyä luoda selväpiirteisiä kuvia.
Niistä nuorista runoilijoista, jotka viime vuosina ovat astuneet
julkisuuteen, on varsinkin kolme vetänyt huomiota puoleensa. Lahjakkain
heistä on _Eino Leino_ (Kasimir Leinon veli), erittäin tunnettu
tuotteliaisuudestaan ja runojensa sujuvasta muodosta. Noin neljän vuoden
kuluessa hän on sommitellut seitsemän runovihkoa, joista mainittakoon
"Yökehrääjä", "Sata ja yksi laulua", "Tuonelan joutsen", "Ajan
aalloilta" ja "Hiihtäjän virsiä". Yksityisistä runoista ovat
muistettavia "Henrik Ibsen", "Kansa kalliolla", "Helsinki sumussa",
"Mietelmiä", "Marjatan laulu", "Jaa, jaa!" y. m. m. -- _Kyösti Larson_
("_Larin Kyösti_") tuli ensin tunnetuksi hilpeillä lauluillaan "Tän
pojan kevätrallatuksia"; sitten seurasi "Kylänlauluja" ja viimein kaksi
yht'aikaa ilmestynyttä runokokoelmaa "Ajan käänteessä, isänmaallisia
runoja sekä ballaadeja", ja "Kulkurin lauluja". -- Kolmas runoilija on
_Ilmari Calamnius_, joka viime vuosina on lähettänyt julkisuuteen kolme
runokokoelmaa; uusin niistä on "Lauluja ja runoelmia".
§ 43. Loppukatsaus.
Muillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus
viime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on
huomattavassa määrässä rikastunut.
*Lisäys 1.* Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi;
mutta lisättäköön vielä pari sanaa. -- Vanhemmista suomentajista on
erittäin muistettava _Kaarle Martti Kiljander_ (k. 1879 tuomiokapitulin
assessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat
Stagneliuksen "Martyrat" ja Nicander'in "Taikamiekka", jotka painettiin
"Annikkaan" (vertaa § 34), sekä Runeberg'in "Nadeschda", "Fjalar
kuningas" ja "Salaminin kuninkaat". Vanhemmissa suomennoksissaan perusti
hän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana
tavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. -- Ensimmäinen
Shakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli _Macbeth_, _Kaarlo
Slöör_'in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. --
Runomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi
muita: _Juhana Enlund_ (Oehlenschläger'in "Aksel ja Valpuri", Lessing'in
"Nathan Viisas" y. m.) ja _Kaarlo Forsman_, joka on suomentanut Goethen
Faust'in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon'in. "Vänrikki
Stoolin Tarinat" ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä
toimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P.
Cajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. --
Hyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa _Waldemar
Churberg_'in _Uusi Romani-jakso_ ja _Romani-kirjasto_, jotka sisälsivät
suomennoksia Dickens'in, Jókai'n, Pushkin'in, Gogol'in, Ebers'in, Silvio
Pellicon y. m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania,
varsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta,
ilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan
ruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.
*Lisäys 2.* Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen
lisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset
koskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.
Tämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija
_Kaarle Alfred Castrén_ (k. 1873), joka kirjoitti "Muistelmia vuosien
1808--1809 sodasta", "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv.
1650--1750" j. n. e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita
muistettava _Juhana Richard Danielson_, etevä tiedemies ja valtiollinen
kirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja
selvittää Suomenmaan valtiollista asemaa ("Suomen yhdistäminen Venäjän
valtakuntaan", "Suomen sisällinen itsenäisyys" ja "Viipurin läänin
palauttaminen muun Suomen yhteyteen"), sekä hänen kuvauksensa 1808--1809
vuosien sodasta, "Suomen sota ja Suomen sotilaat". Muutoin kotimaan
historian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta
ansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. -- Kuuluisa
muinaistutkija on _Juhana Reinhold Aspelin_, suomalais-ugrilaisen
muinaistutkimuksen perustaja.
Kirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen
historiaa on hänen veljensä _Eliel Aspelin_ valaissut monessa tarkkoihin
tutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon "Kalevalan
tutkimuksia", "Suomalaisen taiteen historia" sekä suomalaisten
taiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner'in
elämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. --
_Ernst Gustav Palmèn_'in kirja "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831--1881" antaa
selvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.
Aikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat
olleet _Fredrik Polén_'in toimittama _Mehiläinen_ (1859--1863),
_Kirjallinen Kuukauslehti_ (1866--1880) ja _Valvoja_ (vuodesta 1881). --
Iäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin
on lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on
_Agathon Meurman_.
Paitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin
tuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat
_Thiodolf Rein_, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen
kirjallisuuden Suomen kielellä, _Eemil Nestor Setälä_, etevä suomen ja
suomensukuisten kielten tutkija, sekä _Aukusti Juhana Mela_, joka
teoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen
kirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten
luetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on --
samoin kuin sanomakirjallisuuskin -- ulkopuolella tämän kirjan
tarkoitusta[1].
[1] Uutteralla ja tarkalla työllä on _Valfrid Vasenius_ toimittanut
luettelon kaikista Suomen kielellä ilmestyneistä kirjoista, joka on
oivallinen apulähde Suomen kirjallisuudenhistorian tutkijoille
("Suomalainen kirjallisuus 1544--1877" ja useita lisävihkoja, joiden
julkaisemista yhä jatketaan).
Sisällys.
§§ Johdatus. Siv.
1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia...................... 7
2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo. (Tärkeimmät kielikunnat.
Suomalais-ugrilaiset kielet. Altailainen kielikunta.
Suomalais-ugrilaiset kansat).................................. 8
3. Suomalaiset kielet............................................ 11
4. Suomen kielen murteet......................................... 13
5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako..................... 14
Ensimmäinen aikakausi.
Vanhin aika vuoteen 1157.
6. Vanhimman ajan runotuotteet................................... 15
7. Kalevala (Kalevalan pääsisällys. Kalevalan ainekset. Kalevalan
henkilöin luonteet. Virolaisten Kalevipoeg)................... 17
8. Lyyrillinen runous. Kanteletar. (Kansanlyriikan kaksi
muodostusjaksoa. Varsinaiset laulurunot. Kertovaiset runot)... 25
9. Loitsurunous.................................................. 30
10. Satuja (Suomen kansan Satuja ja Tarinoita. Eläinsatuja.
Kuninkaallisia satuja. Eesti rahva ennemuistesed jutud)....... 30
11. Sananlaskuja ja Arvoituksia................................... 31
Toinen aikakausi.
Keskiaika vv. 1157--1542.
12. Keskiajan sivistys-olot....................................... 32
13. Kansanrunous (Legendoja: Piispa Heinrikin surma, Viron orja
ja isäntä, Mataleenan vesimatka, "Luojan virsi". -- Ballaadeja:
Turusen neiti (Annikki ja Kesti), Inkerin sulhot, Elinan surma,
Antero ja Kaloniemen neito. -- Historiallisia kansanrunoja. --
Ridvalan Helkavirret. -- Muita runoja)........................ 33
Kolmas aikakausi.
Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542--1640.
14. Mikael Agricola............................................... 38
15. Hengellistä runoutta (Jaakko Suomalainen. Hemminki
Henrikinpoika)................................................ 40
16. Suorasanaista kirjallisuutta (Eerik Sorolainen, Raamatun
suomennos. Liungi Tuomaanpojan y. m. lainsuomennokset.
Juusten)...................................................... 42
Neljäs aikakausi.
Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan
loppuun asti vv. 1640--1721.
17. Yleinen katsaus............................................... 43
18. Suorasanaista kirjallisuutta (Raamatun suomennos. Petraeus,
Florinus, Martinius, Vhael. -- Wexionius, Thuronius. --
Laurentius Petri, Rajalenius, Hartikka Speitz)................ 45
19. Runoutta (Hengellistä runoutta: Salamniuksen Ilolaulu
Jesuksesta, Eerik Juhana Cajanus. -- Tilapää-runoutta:
Justander. -- Historiallista runoutta: Laurentius Petrin
ajantieto, Vhael'in valitusruno, Calamniuksen Sururunot
suomalaiset. Aschelinus, Lithovius. -- Huoneen peili. Tuderus.
-- Historiallisia kansanrunoja)............................... 47
Viides aikakausi.
Ruotsin vallan loppuaika 1721--1809.
20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius. (Lis.: Idman ja Weman)... 50
21. Runoelmia (G. Calamnius, Lilius, Frosterus, Abraham Achrenius,
Simo ja Henrik Achrenius, Tuomas Ragvaldinpoika).............. 53
22. Porthan ja hänen aikalaisensa (Porthan. -- Ganander, Lencqvist,
Lizelius. -- Franzén, Frese, Creutz, Choraeus)................ 55
Kuudes aikakausi.
Uusi aika vuodesta 1809.
I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809--1835.
23. Kansallistunteen uudestaan herääminen......................... 60
24. Suomen kielen tutkimus (Renvall, Becker, Sjögren, Strahlmann). 61
25. Juteini ja Gottlund........................................... 64
26. Kansanrunojen keräileminen. Topelius vanhempi (Schröter)...... 67
27. Runoilijoita (Lagervall, Poppius, Kallio, Ticklén veljekset,
Kemell)....................................................... 67
28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson. (Linsén, Ehrström)...... 69
29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen (Keckman y. m.
-- Tieteellisiä seuroja)...................................... 71
II. Vuodet 1835--1850.
30. Elias Lönnrot................................................. 73
31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat
(Korhonen, Makkonen, Kymäläinen, Puhakka, Räikkönen. -- P.
Väänänen, Tuoriniemi, P. Lyytinen, H. Väänänen, Mansikka, O.
Lyytinen. -- Uuden-aikuiset kansanrunot)...................... 77
32. Ruotsinkielinen runous (Runeberg, Cygnaeus, Topelius, Stenbäck,
Wecksell)..................................................... 80
33. Juhana Vilhelm Snellman....................................... 82
34. Suomalainen kirjallisuus 1835--1850 (Kajaani, Varelius,
Hannikainen, Granlund, E. A. ja A. V. Ingman y. m.)........... 85
35. Kielitiedettä. Castrén. (Eurén, Kellgren, Avellan, Collan).... 88
III. Aika jälkeen vuoden 1850.
36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina....... 91
37. Eero Salmelainen ja Satuja ja Tarinoita....................... 91
38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja J. Krohn........................... 92
39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous (Kivi. -- Tuokko.
-- Bergbom, Suomalaisen kansallisteaatterin perustaminen. --
Uudempi näytelmäkirjallisuus)................................. 98
40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku (Gummerus, Theodolinda
Yrjö-Koskinen, Suomalainen. -- Kansankirjailijat: Päivärinta.
-- Jahnsson, Bergman, Soini y. m. -- J. V. Calamnius)......... 102
41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus (Minna Canth, Aho,
Pakkala, S. Ingman. -- Kauppis-Heikki, Alkio. -- Reijonen,
Järnefelt, Kokko, Aura, Ronimus, Maila Talvio, Aino Suonio
y. m., Jalmari Hahl. -- Kansankirjailijoita: Sissala,
Meriläinen, Niemelä).......................................... 105
42. Runomuotoinen kirjallisuus (Cajander, Erkko, Genetz, K. Leino.
-- Rahkonen, Wuorinen, Minna Krohn, Kramsu y. m. -- Irene
Mendelin, Hilja Hahnsson, Noponen, Nyman, Weijola, Eino Leino,
Larson, I. Calamnius)......................................... 113
43. Loppukatsaus. -- Käännöksiä. -- Tieteellistä
kansalliskirjallisuutta y. m. (Historiaa. Kirjallisuus- ja
Taidehistoriaa. Muita tieteitä. Aikakauskirjoja).............. 119