6. Uusin aika vuodesta 1809.

Ensimmäinen aikakausi.

Vanhin aika vuoteen 1157.

§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.

Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti

kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan

kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit,

jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista

muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta

sopiikin siitä syystä sanoa _myytilliseksi_. Kansanrunous on tosin yhä

ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia;

mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka

käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai

sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen

muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen

kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.

Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia

ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, _eepilliset runot_,

joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet;

ikivanhoja ovat Suomessa _loitsurunotkin_, joiden avulla ihminen koetti

luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat

_lyyrilliseen runouteen_, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin

jutelmia, _satuja_, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina

aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin

_sananlaskuihin_ ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä

_arvoituksilla_.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja,

kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen

tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi

vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän

Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin

seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä

niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan

runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut,

Arvoitukset) julkaisi nerokas _Elias Lönnrot_ (vertaa § 30); "Satuja ja

Tarinoita" antoi ulos _Eero Salmelainen_ (vrt. § 37).

Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät

meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista

on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä

rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin

itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo

alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee

koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.

Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan

kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä

sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista

trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa

olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa

kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset.

Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on

tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai

nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan

runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron

ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle

erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.

*Lisäys.* Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla:

"Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat

yhdessä, toinen _laulajan_, _päämiehen_ eli _edeltäjän_ (_edellä

kävijän_) nimellä, toinen _puoltajan_, _säistäjän_, _kertojan_,

_kerallisen_ (_keralla laulajan_) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten

istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja

säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän

laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies

miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta

laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa

kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin

vakaisen ja miettiväisen näköisenä".

§ 7. Kalevala.

Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt

laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi _Kalevalan_ nimen; sillä, vaikka

nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa,

hän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä

muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio

kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa.

Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849.

Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan

(Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon

hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko

joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman

luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on

kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät

Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on "taivoa takonut,

ilman kantta kalkutellut", ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis

sotaretkille lähtemään. -- Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin

Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin

ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on

miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen

sankari-ihanteet, -- sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa

ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä

tavalla esitettynä.

*Lisäys 1.* _Kalevalan pääsisällys_ (uudemman laitoksen mukaan) on

lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman

luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen

emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen

polvellensa, luullen sitä "heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi"; vaan

Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden

palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. --

Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa

Sampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi

kasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku

miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa

ensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja.

Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren,

itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata

sisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä,

että häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee

korvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen.

Turhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa

Pohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä

vastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun

hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin

Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan

emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon,

ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan,

toimittaa seppo Ilmarisen, "takojan iän-ikuisen", synkkään Pohjolaan

Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin "joutsenen kynän nenästä,

maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta";

vaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin

palata kotia.

Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen,

"veitikan verevän", retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää

vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja

lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia

ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta,

kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on

loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen.

Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille.

Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee

mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla

hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla,

joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin

onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.

Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden

purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy

käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään

Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja

Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana

Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään

komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan

luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja

tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa

hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen

on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan

suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko

asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä

hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää

vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä

tekevät siitä surkean lopun.

Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset,

eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo

kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka

orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo

valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa,

kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki

työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon

Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen

Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen

eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä

perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon

ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi.

Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa

kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo

viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten

kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen.

Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan

päättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt.

Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita

eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä

harhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa

on tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa

vastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.

Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on

pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit,

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa

valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen

leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän

ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse

jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja

merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot

pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen

nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä,

johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta

herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan,

jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse

sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima

taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen

muruja vierii "alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi". Toisia

muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on "alku onnen ainiaisen

Suomen suurille tiloille". Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon

kirjakannen; "siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa".

Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan

kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden;

kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja

kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla

sulhastansa odotteli.

Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia

tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa

tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy

pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat

poistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.

Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla

esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin

välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen

tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja "ukko"

ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee

venehellä vaskisella "yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin".

Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä

kaivataan "uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun

kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi"; mutta kanteleensa hän on

jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

*Lisäys 2.* _Kalevalan ainekset_ ovat enimmältään tarunomaisia,

myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan

muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin

luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on

tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia

luonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa,

kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y. m.,

puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä,

niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon

kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta

ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[1]

[1] Myytilliseltä kannalta on _E. Aspelin_ tarkastanut Kalevalan taruja

(Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). _J. Krohn_ on Suomalaisen

kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen

historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten

siirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat

kotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen

aineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka

niiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten

kesken. _Ahlqvist_ päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti

sitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja

kokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten

selittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen

pohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain

tutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden

Seuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen

osan johdannossa.

Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa

luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja

nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja

sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat

vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina

runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat

ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm.

Sampo-laulut, kosiorunot y. m. -- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on

viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan

Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty,

niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita "esitöitä".

*Lisäys 3.* _Kalevalan henkilöin luonteet._ Kalevalan päähenkilöitä on

kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin "vaka,

vanha" _Väinämöinen_ on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo

mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää

Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina

ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka

jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava

laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen

luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä

ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen

runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet,

älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen

hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia

leikillisesti esitellään. _Ilmarinen_ Väinämöisen rinnalla esiintyy

käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut

taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen

tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta,

liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua

sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja

yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan

yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä

pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on _Lemminkäinen_, "Suomen

runottaren lempilapsi", tuo seikkailuksia halajava sankari, impien

ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä

kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen

pääsankarin rinnalla _Kullervo_, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka

sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä

ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino,

hentotuntoinen _Aino_, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle,

-- maan mainio _Pohjolan neito_, hempeä ja oikullinen kotonansa,

sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa

kohtaan, -- _Lemminkäisen_ hellä, uskollinen _äiti_, puhtain

äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, -- _Louhi_,

Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota

kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. -- Yleensä Suomen

muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine

omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla

niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta

myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.

*Lisäys 4.* Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht.

_Fr. B. Kreutztvald_ (k. 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on

_Kalevipoeg_ (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää

kaksikymmentä laulua.

§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.

Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa

on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan _Kantelettareen_. Se ilmestyi

1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli "kirjan"

Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot

ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa

laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri

aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta

aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä,

Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta

uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos

kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan

pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä

runomittaa ja esitystapaa.

*Lisäys.* Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa:

_vanha lyriikka_, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon,

ja _uuden-aikuinen kansanlaulu_, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää

taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia

vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä _puhtaasti

lyyrillistä_ että _kertovaista_ laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista

useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia

aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja

vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa

esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa

käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään

erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi,

paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen

historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja

toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista,

Lönnrot'in "virsilauluista"). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin;

poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista

vapaammin muodostunut laulu, niinkuin "Hyvä ilta lintuseni" (Kant. I,

122) ja "Lunastettava neiti" (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). --

Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin

eepillinenkin.

_Varsinaiset laulurunot_ ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka

alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri

tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä

elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten,

poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten

runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä

laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. -- Kaikkien maitten

lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel;

kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin

yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon

kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden

tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren

ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: "soitto on suruista tehty,

murehista muovaeltu". Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet

runoissa "Muinaiset ajat paremmat" ja "Vierin maalle vierahalle" (I, 32,

33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm.

"Korpi kurjalla kotina" I, 36, "Parempi syntymättä" I, 46, "Elkää sanoko

huolettomaksi" I, 52, "Monihuolinen" I, 53, "Usiahuolinen" I, 54, "Ei

sula syän suruinen" I, 60, "Pimeä isoton pirtti" I, 62, y. m.) --

Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett'ei Suomen kansanrunous

viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän,

kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. "Ohoh kullaista

kotia!" I, 75, "Tanssin kulku" I, 175, "Hämehen kävijä" ja "Kuulin

kummat kuusialta" I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat

tyttöjen lauluista, niinkuin "Korpikotinen" II, 67 y. m. Tyyntä

iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat

lemmenlaulut, niinkuin "Armahan kulku" I, 174. -- Suomalaisen

kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto,

joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina,

jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I,

175 "Enkö mi näki toivoisi?"):

Tule tänne, pieni lintu,

Lennä tänne, lintu rukka,

Haastele halusi mulle,

Ikäväsi ilmottele;

Mie sanon sinulle jällen,

Haastan mielihaikiani.

Sitte vaihamma vajoja,

Kahenkesken kaihojamme.

Ja "Huoliansa haasteleva" (I, 59) valittaa, ett'ei ole ketään, jolle

voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu

viimein:

Menen metsähän mäelle,

Puhelen Jumalan puille,

Haastan haavan lehtyisille,

Pakajan pajun vesoille;

Ne ei kerro kellenkänä,

Kuihkaele kullenkana.

Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat

epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm.

metsämiesten laulut (katso "miesten lauluja" Kantelettaren II osassa,

329--354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet,

niinkuin "Vangittu pannu" I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n

päiviltä.

_Kertovaiset runot_ löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa

kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo

pilkallinen eläinsatu "Lintuin keräjät" I, 91, samanlaatuinen "Revon

valitus" I, 92, tarun-omainen "Ensimmäinen rautio" I, 94 sekä

opetusrunon tapainen "Väinämöisen sanoja" I, 90 y. m.). Karttuneiden

runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen

kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat

kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan

muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen

tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia,

esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät

suppeammassa muodossa.

Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin.

Sellainen on esm. "Suomettaren kosijat" (vanha laitos III, I) eli

"Suomettaren synty ja kosijat" (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten

Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen

ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka

Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja

Lemminkäis-runoista sisältää "Neiden rosvo Ikutiera", u. 19, vaikka

immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22).

Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa,

monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon "Katri ja Riion

poika", u. 68, "Merenkylpejä neiti", u. 86, 87, ja "Katri paimenessa",

u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on "Helka paimenessa", v. 37

ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa

"Oinonsarvinen kantele", u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan

monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. "Kiikan lapset", v. 18,

lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin

luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut

eepillisemmän muodon ("Kiian lapset", 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat

"Tuiretuisen lapset", v. 19, ja "Kullervon sotaan lähtö", v. 30, y. m.

m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta

tai muita Kalevalan aineita.

Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. "Pääskyläinen", u. 1,

kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta

kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa "Turo,

kuun ja auringon pelastaja", u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka

Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille

paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille

ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän

siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja

huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen "oksille keskellä puuta" ja

silloin päivä tasoin paistoi

Köyhille ja rikkahille,

Se paistoi isällisille,

Rikkahille, rakkahille,

Ja paistoi isättömille,

Köyhille, kerä'äjille.

Tarullinen sisällys on myös runoissa "Meren neito ja metsän sulho", u.

5, "Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö", u. 18, ja "Meren kosijat", v.

38, u. 77.

Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia

runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin

koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan

runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja

tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. "Hukkunut veli", v. 43,

ja "Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö", u. 115, jotka

nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin

näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa "Anno neitonen ja

lintunen lehossa", u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään

useassa kertoelmassa; mainittakoon "Mattu emonsa kuoltua" ja "Tyttö

emonsa haudalla", u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset

ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. "Neiti omenapuussa", v. 52, u.

65, "Neitten kivinen linna", u. 67, ja "Viisastunut", v. 59 (= u. 128).

Totisempaa laatua on "Hiihtävä surma", u. 136 (v. 60). Surma ei luule

tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet

lapset jäävät emottomina surkastumaan.

§ 9. Loitsurunous.

Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä,

perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa,

niin pian kuin sen synty on tunnettu. _Synnyt_ eli _syntysanat_

sisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla

saattoi _tietäjä_ eli _loitsija_ sanan voimalla luontoa hallita: poistaa

kaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti

lausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua

ja itse laulajaa pidettiin. -- Jo Kalevalaankin otettiin paljo

loitsulukuja; mutta runsaan kokoelman "_Suomen kansan muinaisia

loitsurunoja_" toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.

§ 10. Satuja.

Paitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu

joukottain suorasanaisia _satuja_. Näissä kyllä tavataan vanhoja

taru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo uuden-aikuisia

aineita. "_Suomen kansan satuja ja tarinoita_", Eero Salmelaisen

toimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852--1866), joista kolmas

sisältää eläinsatuja.

*Lisäys.* Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut kansanrunouden

tuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska kielten mukaan

vaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä. Sentähden

huomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain satuvaroissa.

Likimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi _Fr. R. Kreutzwald_

nimellä _Eesti rahva Ennemuistesed jutud_ (1866). Virolaisten satujen

kertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald'in kokoelmassa, on

yleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu hentoa runollisuutta,

muutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta yleensä ne ovat

vähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin esitystapansa kuin

sisällyksensäkin puolesta.

*Lisäys.* _Suomalaisia kansansatuja_ eli satujen alkuperäisiä toisintoja

on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on

kaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen _Eläinsatuja_, on

_Kaarle Krohn_'in ja jälkimäinen, _Kuninkaallisia satuja_, Kaarle

Krohn'in ja _Lilli Liliuksen_ toimittama.

§ 11. Sananlaskuja ja arvoituksia.

Harvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E.

Lönnrot'in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma _Suomen kansan Sananlaskuja_

sisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on runomittaisia,

harvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet lausutaan sangen

osaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä runollisilla

vertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai huumorilla.

_Suomen kansan Arvoituksia_ Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli

jo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi

toista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee

suomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.

Sananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet

ensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan aikakauden

tuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä vieläkin

uusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.

Toinen aikakausi.

Keskiaika vv. 1157--1542.

§ 12. Keskiajan sivistys-olot.

Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto

poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi

syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika

tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia

lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään

kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän

aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli

sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana.

Syvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten

paraasta päästä Prag'in ja Leipzig'in, viimein Upsalan yliopistosta.

Etupäässä pappien kasvattamista varten oli "katedraalikoulu" Turussa,

niinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä

joku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan

sivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja

niissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan,

ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle

sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä

tulee iloisen kasvannon aika. -- Ellei oteta lukuun virallisia

kirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita

kirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka

sekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.

§ 13. Kansanrunous.

Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka

toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut

Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin

Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain

muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta.

Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden

jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän

ballaadintapaisia.[1] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan

muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan

esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa

on tavallista. -- Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä

aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin

kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin.

Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen

runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat

kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.

[1] _Ballaadi_ on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen,

täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään,

jommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan

keskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot

ovat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään _romanseiksi_.

Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:

_a) *Legendoja:*_ Enimmän tunnettu on _Piispa Heinrikin surma_ eli

_Piispa Heinrikki ja Lalli_ (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan

tuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen

tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.

_Viron orja ja isäntä_ eli _Orja ja isäntänsä_ (Kant. III, v. 4, u. 26)

mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.

_Mataleenan vesimatka_ eli _Mataleena ja Jesus_ (Kant. III, v. 5, u. 24)

muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian

vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen

häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.

Kantelettaren vanhan laitoksen _Neitsy Maarian virsi_ (III, 6) eli n. s.

"Luojan virsi", jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta,

on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: _Neitsy

Maaria_ _Vapahtajan synnyttäjä_, _Vapahtajan syntyminen_ ja _Vapahtajan

kuolema_ (III, 20--22).

_b) *Ballaadeja*_, joista ovat merkillisimmät:

1. _Turusen neiti_ eli _Annikki ja Kesti_ (Kant. III, v. 13, u. 34),

kuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on

antanut "kestin", s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[1], viekoitella

itsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää

kotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa "Ukkoa, ylistä

herraa", pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän

hukkuu myrskyiseen mereen.

[1] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä,

niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä

tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat

kotimaahansa.

2. _Inkerin sulhot_ eli _Lalmanti ja Inkeri_ (Kant. III, v. 9, u. 32),

ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta

ballaadista.

3. _Elinan surma_ (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa _Klaus

Kurki ja Elina rouva_ (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan

runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra,

Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa "Elina rouvaa"

kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman

puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan

tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä.

Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina

Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään

erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla.

Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin

esiintyy "sa'an saattomiehen kanssa, sa'an satulaurohon"; "tulennasta

tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta", sanotaan runossa. Annetaanpa

samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.

4. _Antero ja Kaloniemen neito_ (Kant. III, u. 36), syvätunteinen

ballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero "ylinen ylkä", kuultuaan nuoren

vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin "yksi puron tälle

puolen, toinen puron tuolle puolen"; nuori koivu nousi sitten

kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun

koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.

_c) *Historiallisista kansanrunoista*_ kuuluu tähän aikakauteen

_Viipurin linnan hävitys_ eli _Iivana kuningas_ (Kant. III, v. 10, u.

54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän

hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja

ruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi

pakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy

liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on

muutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.

_*Ridvalan Helkavirret.*_ Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison

vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua

eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt

lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin "Helan huutamiseksi".

Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä

juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina

arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten

kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa

osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa "kokkoa"

juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita

"helavalkeilla". Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä:

_Alkusanat_, _Mataleenan vesimatka_, _Inkerin sulhot_ ja _Annikan runo_.

Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista

lauluista. "Alkusanat" ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet,

että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan

"alkukieltä". "Mataleenan vesimatka" ja "Inkerin sulhot" ovat jo

edellisessä olleet puheena. "Annikan runo" (= "Kestin lahja", Kant. III,

v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta "Turusen neidestä".

*Lisäys.* Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein

vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia

toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia

(jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa

laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo "Kankahan kutoja" eli

"Kuollutta kultaansa itkevä neito" (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka

molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä

hellätuntoisesti esitetty "Aholla itkijä" (Kant. III, v. 39) eli "Itkejä

impi" (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin

lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille

kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen.

Niin "Tyttö pellavan kitkennässä" (Kant. III, u. 62) kuvailee

alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa

vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett'eivät

hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen

toisinnoissa "Kalevalan neiti" ja "Kalevalan neiti paimenessa" (v. 21,

u. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän

vastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet

ballaadintapaisesti (vrt. "Kiian lapset", § 8, lis.). -- Muutamissa

runoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka

ennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää.

Sellaisia ovat "Lunastettava neiti", josta on paljon eri muodostuksia

(Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 "Neiti lepetissä", ja u. 29--31) sekä

"Veenkantaja Anni" eli "Vedennoutaja Anni" (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä

kerrotaan, kuinka nuori tyttö, "Karjalaisen" ryöstämä, vihdoin vapautti

itsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. -- Runossa

"Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito" (u. 41) puhutaan neidosta, joka,

onnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta

lohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä

hirttääksensä hänen viettelijänsä.

Legendojen joukkoon kuuluvat vielä "Katrin parannus" eli "Katri neidon

pelastus tuliroviosta" (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on

"Leino leski" (u. 25).

Kolmas aikakausi.

Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542--1640.

§ 14. Mikael Agricola.

Uskonpuhdistuksen seurauksena oli kaikkialla kansan kielen kohoaminen

suurempaan arvoon, kun sitä ruvettiin käyttämään jumalanpalveluksessa ja

kansaa varten toimitettiin Raamatun käännöksiä ja hengellistä

kirjallisuutta. Niin tapahtui Suomessakin, ja suomenkielisen

kirjallisuuden alku oli täällä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä hedelmiä.

Suomen kirjallisuuden perustaja oli _*Mikael Agricola*_. Hän syntyi

köyhän kalastajan poikana Torsby'ssä Pernan pitäjässä Uudellamaalla noin

vuonna 1508, kävi koulua Viipurissa, tuli piispa Skytte'n käsikirjuriksi

ja lähetettiin hänen toimestaan muutamien muiden nuorten miesten kanssa

Wittenberg'iin, jossa kuunteli Luther'in ja Melanchthon'in opetusta sekä

saavutti maisterin arvon. Sitten Agricola tuli Turun koulun rehtoriksi,

virkaa-tekeväksi piispaksi ja vihdoin Turun piispaksi (1554--1557). Hän

määrättiin rauhan sovittajana Moskovaan lähtemään ja kuoli paluumatkalla

Kyrönniemellä nykyisessä Kuolemajarven pitäjässä lähellä Viipuria 1557

sekä haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

Väsymättömällä työllä ja innolla Agricola koetti edistää elämänsä

päätehtävää, uuden opin levittämistä Suomen kansaan omakielisen

kirjallisuuden avulla. Hänellä on se ikuinen ansio, että hän ensiksi

taivutti Suomen kielen kirjallisuudessa täytettäväksi, joka siihen

aikaan, kielen vielä viljelemättömänä ollessa, ei ollut aivan helppo

tehtävä. "Kylle se cule Somen kielen, joca ymmerdhe caickein mielen",

vakuutti Agricola Rukouskirjansa alkulauseessa niille, jotka oudoksuivat

Suomen kielen käyttämistä hengellisellä alalla. Agricola aloitti

kirjallisen toimensa _Aapiskirjalla_ (luultavasti 1542); mutta hänen

tärkein teoksensa on _Uuden Testamentin_ suomennos, johon hän jo

Wittenberg'issä oli ryhtynyt ja joka häneltä valmistui 1542, vaan ei

ilmestynyt ennen kuin 1548. Hänen toimestaan julkaistiin vielä:

_Rukouskirja_, _Käsikirja_, _Messu_, _Psaltari_ ja muita kappaleita

Vanhasta Testamentista, joista viimeiset tulivat ulos 1552. Kaikki nämä

kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa siihen aikaan ei ollut

mitään kirjapainoa. Ne tarkoittivat etupäässä pappien sivistystä, koska

nämä yleensä olivat sangen tietämättömiä; muutamat eivät osanneet

latinaakaan, joka siihen aikaan oli välttämättömänä sivistyksen

välikappaleena. Että Agricola heitä varten toimitti kirjansa suomeksi

eikä ruotsiksi, todistaa pappien sen-aikuista suomenkielisyyttä. --

Agricolan kieli on pääasiallisesti Turun murretta, mutta sisältää

kuitenkin paljon itäsuomalaisiakin aineksia, arvattavasti Viipurin

murteen vaikutuksesta (refleksiivimuotoja, akkusatiivit "meidät" ja

"teidät" y. m.).

*Lisäys 1.* Agricolan teokset ovat: _Abc-kiria_ ennen vuotta 1543 (?);

_Rucouskiria_, jossa paitsi rukouksia on muutakin, esm. almanakka ja

muutamia lukuja evankeliumeista, 1544; _Se Usi Testamenti_ 1548;

_Käsikiria castesta ia muista Christikunnan menoista_ ja _Messu eli

Herran echtolinen_ 1549; _Psaltari_ ja _Veisut ja Ennustoxet Mosesen

laista ia Prophetista uloshaetut_ 1551; _Ne Prophetat Haggai, Sacharia

ia Maleachi_ 1552 ynnä otteita Moseksen laista. Paitsi näitä mainitaan

Agricolan teosten joukossa, Aapiskirjan jälkeen, _Alcuoppi uscohon_ eli

_Katkismus_; mutta näillä nimityksillä tarkoitetaan luultavasti

Aapiskirjaa. -- Suomennostyössä Agricola osittain käytti oppilaittensa

apua, joiden työtä hän itse korjasi. Teostensa esipuheisiin hän välistä

pani tietoja muistakin kuin hengellisistä asioista; niin hän esim.

Psaltarin alkulauseessa puhuu Muinais-Suomalaisten jumalista.

Näytteenä Agricolan kielestä ja kirjoitustavasta olkoon Isä-meidän hänen

Aapiskirjastaan:

Ise meinen (meiden?), ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun

nimmes. Lehestulkon sinun waldacunnas. Olcon sinun tactos niin

maasa quin on taiuassa. Anna miele (meile) tenepeiuen, meiden

ioca-peiuenen leipen. Ia anna meiden syndinne andexi, ninquin me

meiden welgolisten anname. Ia ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta

päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldacunda, ia voima, ia

cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Saksalaisen Seb. Münster'in saman-aikuisessa "Cosmographey" nimisessä

teoksessa (1544) on näin kuuluva suomennos Isä-meidän rukouksesta:

Isä meidhen ioko oledh taivahissa: pühettü olkohon siun nimesi:

tulkohon siun waltakuntasi; olkohon siun tahtosi kuwin taivahissa

nyn manpällä: meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiväne: ia

anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden vastahan

rickoillen: ia älä sata meitä kiusauxen, mutta päästä meitä

pahasta: Amen.

*Lisäys 2.* Paitsi Agricolan käännöstä on samalta ajalta vielä toinenkin

Käsikirjan ja Messun suomennos, jonka toimittaja luultavasti oli

_Mathias (Johannis) Westh_, Rauman kappalainen ja

"kaupunginpedagoogi"[1].

[1] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista

toinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund

julkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa

"Monumenta Lingvæ Fennicæ" (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa

E. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M.

Westh'in tekemä.

§ 15. Hengellistä runoutta.

Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan toimittaja on _*Jaakko

(Pietarinpoika) Suomalainen*_ eli _*Finno*_. Hän oli luultavasti

Länsi-Suomesta kotoisin, kävi Saksan yliopistoissa tietojansa

täydentämässä ja tuli Turun koulun rehtoriksi 1568. Usean vuoden hän oli

Räntämäen kirkkoherrana; samaan aikaan hänelle suotiin muitakin

palkkaetuja; päästyänsä tällä tavoin vapaaksi koulutyöstä, Suomalainen

toimitti muutamia kirkollisia kirjoja, joiden suorittamisen Johana III

oli hänelle uskonut. Niiden joukossa oli ensimmäinen suomalainen

virsikirja, joka ilmestyi noin 1580--1582. Se sisältää 99 virttä, joista

2 Agricolan tekemää. Enimmät ovat suomennoksia latinasta, saksasta tai

ruotsista. Suomalaisen omat virret eivät osoita runollista lahjaa ja

käännöksetkin ovat kankeita. Jaakko Suomalainen kuoli Turun koulun

rehtorina ruttotautiin vuonna 1588.

Uuden lisätyn virsikirjan toimitti (vuosien 1610 ja 1614 välillä) Maskun

kirkkoherra _*Hemminki Henrikinpoika*_, Maskusta syntyisin ja tunnettu

nimellä "Maskun herra Hemminki" (k. 1618 ja 1620 välillä). Sitä tuli

monta eri laitosta, mutta pääasiallisesti suomalainen virsikirja

senjälkeen pysyi muuttumattomana 17:nnen vuosisadan loppuun asti. Paitsi

sitä on Hemminki suomentanut erään katolis-aikaisen virsikokoelman,

_Piae Cantiones_, nimellä: _Vanhain Suomen maan piispain ja kircon

esimiesten Latinankielised laulud Suomexi käätyd_ (1616). Kaikkiansa on

Hemminki jättänyt jälkeensä vähän kolmatta sataa virttä, joista suurin

osa on käännöksiä (enimmiten latinasta), vähempi osa omatekoisia.

Hänessä havaitaan yleensä mielikuvitusta ja tunnetta, kieli on rikasta

ja elävää ja mielellään hän käyttää vanhan runouden kaunistuskeinoja,

alkusointua ja kertoa; mutta kielellinen muoto ja runomitta ovat

hänenkin virsissään vielä varsin vaillinaiset. Jaakko Suomalaisen ja

Hemmingin kautta Turun murre katkonaisine sananmuotoineen sai

virsikirjassa vallan; samoin loppusointukin nyt tuli Suomen runouteen.

§ 16. Suorasanaista kirjallisuutta.

Tämän aikakauden loppupuolella ilmestyi piispa _Eerik Sorolaisen_ eli

_Ericus Erici'n_ _Postilla_, kaksi osaa, 1621 ja 1625, joka todistaa

tekijänsä laveata oppia ja hyvää kirjallista kykyä. _*Eerik Sorolainen*_

(k. 1625), tunnettu sen ajan valtiollisestakin historiasta, on vielä

mainittava etevimpänä jäsenenä siinä kahdeksan-miehisessä

toimituskunnassa, joka asetettiin v. 1602 Raamatun suomentamista varten.

Näyttääpä siltä, kuin kääntäjät olisivat saaneet suurimman osan

työstänsä suoritetuksi; mutta vasta seuraavalla aikakaudella (1642)

Raamatun suomennos lopullisesti valmistui (vrt. § 18).

Samaan aikaan _*Liungi Tuomaanpoika*_ suomensi _Kuningas Kristoferin

Maanlain_ (1602) ja _Kaupunginlain_ (1609). Hän ryhtyi mainittuun työhön

kuningas Kaarlo IX:nen kehoituksesta, ja suomennosta ruvettiinkin jo

painamaan; mutta painaminen keskeytyi kuninkaan kuoltua.

*Lisäys.* Jo samana vuonna, kuin Agricolan Uusi Testamentti tuli

julkisuuteen (1548), oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra,

_Martti_, kääntänyt Kristoferin Maanlain suomeksi; mutta tämä teos ei

tullut koskaan painetuksi. -- _Liungi Tuomaanpoika_ syntyi Limingassa,

jossa isä oli kirkkoherrana, oli loppu-iällänsä Perä-Pohjan provastina

ja kirkkoherrana Kalajoella ja kuoli valtiopäivämiehenä Nyköping'issä

vuonna 1611 "Lainlukijana" Liungi Tuomaanpoika monta vuotta kirkollisen

virkansa ohessa toimitti tuomarin tehtäviä Pohjanmaalla, ja Nuijasodan

metelisinä aikoina hän usein oli talonpoikien asiamiehenä, valvoen

heidän etuansa sekä Kaarlo herttuan luona että keskusteluissa Arvid

Stålarm'in kanssa. Hän on paitsi sitä kirjoittanut ruotsinkielisen

_kertomuksen Nuijasodasta_, joka vasta meidän aikoinamme on tullut

painetuksi.

Mainitsemista ansaitsevat tältä ajalta vielä ensimmäiset Suomen

historiaa koskevat teokset, piispa _Paavali Juusten_'iin (k. 1576) _Acta

legationis Muscoviticae_ (kertomus lähetyksestä Moskovaan, painettiin

vasta 1775) ja erittäinkin hänen kirjoittamansa _Chronicon episcoporum

Finlandensium_ (Ajantieto Suomen piispoista), jonka Porthan sittemmin

laski perustukseksi historiallisille tutkimuksilleen. Paavali Juusten

esiintyi myös suomenkielisenä kirjailijana hengellisen kirjallisuuden

alalla.

Neljäs aikakausi.

Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun asti vv. 1640--1721.

§ 17. Yleinen katsaus.

Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut

Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen

muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti

tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo

Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin

sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden

arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn

vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä

Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan

keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit,

vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia

tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen

johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan.

Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat

enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja

kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten,

ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat

ruotsalaisen muodon[1]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus

Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti

kansallistuntoa. Niin esim. _Johannes Paulinus_ (aateloittuna

_Lillienstedt_) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä

kreikankielisessä runoelmassa ("Suomen kunnia" 1678). Että suomalaisuus

tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne

muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin

oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista

Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen

tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista

suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat

varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin

aikakaudella pysyi latinankieli.

[1] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli _Arctophilacius_

(s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin

_Calajokius_, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi

"amnis". Sukunimi _Frosterus_ tulee Pakkalan rusthollin nimestä

(pakkanen ruotsiksi "frost"), _Alopaeus_ Kettusesta (kettu kreikaksi

"aloopeeks"). _Miltopaeus_ tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää

(kreikaksi "miltos" = punaliitu), _Castrén_, ensin _Castrenius_, Linnan

rusthollista ("castrum" latinaksi = linna), _Chydenius_ Kytilän eli

Kytyniemen talosta j. n. e.

Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta,

tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin

kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata

liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä

pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään.

Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan

ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja

turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden

alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi.

Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä

kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus

kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen

ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja;

jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista,

jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta

ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään

Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.

§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.

Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten

(vrt. § 16), ja painosta ilmestyi _Raamatun suomennos_ vuonna 1642. Näin

päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden

sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä

oli, niinkuin ylempänä mainittiin, _Eskil_ eli _Aeschillus Petraeus_

(synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa,

sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa,

viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat

professori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja

_Gregorius Favorinus_, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin _Henrik

Florinus_, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun

käännöksen (1685).

Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, _Suomen kieliopin_;

hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna

1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin

Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu

_Florinus_, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen

sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä _Vanhain Suomalaisten tavalliset ja

suloiset Sananlaskut_.

*Lisäys.* Eskil Petraeuksen kirja _Linguae finnicae brevis institutio_

on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka

se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka

runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen

kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken

mainitusta, toimitti _Mattias Martinius_, Viipurin lukion lehtori

(_Hodegus Finnicus_, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus

_Bartholdus Vhael_'in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin

teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen

luonteesta (_Grammatica fennica_, painettu tekijän kuoleman jälkeen

1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle

vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten

vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin'in käskystä määrättiin

Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa

valtiopäivillä.

Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston

opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista.

Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen _Mikael Wexionius_

(sittemmin aateloittuna _Gyldenstolpe_), historian ja valtio-opin

tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen

laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä

latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: "Epitome

descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum"

1650) ja Suomalainen _Antti Thuronius_, ensimmäinen itsenäinen

filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori (k.

1665).

Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta

kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat _Laurentius Petri_,

Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja _Tuomas Rajalenius_, joka oli

kirkkoherrana Tyrväässä. -- _Hartikka Speitz_ julkaisi asetusten

suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja

vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi,

vaikk'ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.

§ 19. Runoutta.

Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä

huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä,

tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita

runoteoksia.

_*Hengellistä runoutta.*_ Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on

_Ilolaulu Jesuksesta_ (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja

kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus

on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein

virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa.

Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia,

jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[1]. Sen tekijä oli _Mattias

Salamnius_, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti

opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten

sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun

saaristossa) vuonna 1691.

[1] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt'in toimesta.

Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886

vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka

nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin

entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun

koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby'n kirkkoherran, _Eerik Cajanuksen_

toimesta. -- Tuon tunnetun kauniin virren _Katoovaisuudesta_ ("Etkös

ole, ihmisparka, aivan arka") on kirjoittanut _Juhana Cajanus_,

ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa

1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet,

jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu

runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna

virsikirjaan.

_*2. Tilapää-runoutta.*_ Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana

sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin

joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi,

onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa

väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne

kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun

valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat

historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat

runollista arvoa vailla.

Mainittavin tilapää-runoilija on _Eerik Justander_, runoustaiteen

professori ja virallinen suomentaja, k. 1678 kirkkoherrana Mynämäellä.

Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän

"Tuhlaaja-pojasta", joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun

yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.

_*3. Historiallista runoutta.*_ Suomalaisen riimikronikan, nimeltä

_Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost_, toimitti julkisuuteen (1658)

Tammelan kirkkoherra _Laurentius Petri_ (_Aboicus_ eli _Tammelinus_),

muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos

viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella

Suomen runomitalla. -- Tietty on, ett'eivät Ison-vihan tuottamat

surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin

säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita

aikoja. Etevin niistä on _Bartholdus Vhael_'in (kieliopin-tekijän, katso

§ 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava _Valitusruno_,

"runo raudalla rakettu"[1]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan

kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä

kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:

[1] "Runoelman" täydellinen nimi on: "Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan

peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen

miecan Tygö Carlen callehimman -- -- Runo raudalla rakettu".

"Carle cuuluisin cuningas,

Tule cullainen cotihin,

Tuoppas rauha tullessansi!"

Varsin huomattava on niin-ikään _Gabriel Calamniuksen_ kuvaus Ison-vihan

hirmutöistä ja muista tapauksista, _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 21).

*Lisäys 1.* Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon

_Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, k. 1713), jonka tekemiä

ovat "Virsi suuresta nälästä 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja

"Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä", sekä _Sakari

Lithovius_ (k. 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta

runoa ajan tapausten johdosta.

Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon

_Huoneen-peili_, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota

kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja

_Veisu talonpojille kunniaksi_ (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma

eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra

_Gabriel Tuderus_, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken.

Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija _Elias Brenner_,

joka painatti mainitun "veisun", on antanut sille suomalaisen muodon.

*Lisäys 2.* Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia

_historiallisia kansanrunoja_, joissa ajan tapauksia esitetään kansan

mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan.

Semmoisia ovat _Kaarle herttuan sotaretki Suomeen_ (u. 52), _Puntuksen

sota_ eli _Jaakko Pontus_ (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta

tarkoittavat runot _Kaarlon sota_ eli _Kaarlo kuningas_ (v. 12, u. 55)

ja _Sota Narvan tienoilla_ (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta

muutamia historiallisia lauluja.

Viides aikakausi.

Ruotsin vallan loppuaika 1721--1809.

§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.

Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka

siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi

kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys

ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se

seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa

pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten,

kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään

ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella

karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan

kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja

ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa

valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli

tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan

kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän

liikkeen kannattajia sanottiin _Fennofiileiksi_, s. o. suomalaisuuden

ystäviksi.

Fennofiilien etupäässä oli _*Daniel Juslenius*_, syntynyt 1676

Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän

kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa

kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä

aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston

konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius

nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja

hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin

täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta

Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän

tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi,

jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa

hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan

jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran

piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä

tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan _Aboa vetus et nova_ (vanha ja uusi

Turku) ja _Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus), joka

jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin

Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus;

palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän

ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen

sanakirjansa: "_Suomalaisen sana-lugun coetus_, Jumalan avulla, suurella

työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu",

painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin

täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty

latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen

lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa

suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä

virkaanasettajais-puhe _Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean

kanssa_, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet,

innokkaasti puolusteli. -- Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen

kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon.

Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen _Svebeliuksen

katkismuksesta_. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut

keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. -- Ajan

valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin

valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena

oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä

kansaa koskevat asetukset.

Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen

elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa.

Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta.

Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää

kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja

luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin

tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen

kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja

historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten

lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen

luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja

hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat

mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.

*Lisäys.* Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon

_Niilo Idman_ (Huittisten provasti, k. 1790), joka, hyläten kielemme

sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen

yhtäläisyyttä, ja _Kaarle Kustaa Weman_, joka sen ohessa oli

runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun

yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, k.

provastina Kemiössä 1803.

§ 21. Runoelmia.

Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin

edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja

täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain

kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein

yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon

tekijät ovat seuraavat:

_*Gabriel Calamnius*_, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta),

synt. 1695, k. Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui

Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin

kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla

kuvaili teoksessaan _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 19.3), joka

kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät

runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä _Vähäinen Cocous

suomalaisista runoista_, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä

Ruotsin ajalta[1]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista

intoa; paras kappale on "Keväällä tehty hääruno".

[1] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan

Calamniuksen runot, K. Grotenfelt'in toimesta, painettiin uudestaan

Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). "Sururunot suomalaiset" on A. R. Niemi

samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).

_*Henrik Lilius*_, Messukylän kirkkoherra (k. 1745), on kirjoittanut

muutamia onnistuneita suomalaisia runoja ("Kehtoruno" y. m.).

_*Juhana Frosterus*_ syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä

oli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten

kontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa

ja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä "Hääruno" ja "Runo

Jumalan pyhästä laista". Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on

hänen teoksensa _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_ (1791),

ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa

kansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta

kertaa uudestaan painettu.

_*Abraham Achrenius*_, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin

tunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo

ylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita

akatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi;

viimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen

runomitan käyttäjiä ("Onnentoivotus väitökseen" ja "Uuden vuoden

toivotus Suomenmaan asujamille"). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt

silloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti

hengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon

vielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli

tullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet

koviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena

Pohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja

julkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta

vapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana

Nousiaisissa 1769. -- Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon

virsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi

että ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat _Sionin Juhlavirret_. Hänen

kirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu.

Hänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä

runollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia.

Onnistuneempia ovat ruotsalaiset.

Veljekset _*Simo*_ (k. 1758) ja _*Henrik Achrenius*_ (k. 1798), Abraham

Achreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet

tunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä

vakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä

tilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla

kirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli "Uudet hengelliset

runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista". Henrik Achreniuksen

lauluista ovat hauskimpia "Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta" ja

"Tavallinen morsiantanssi".

_*Tuomas Ragvaldinpoika*_, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä

(Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä

tunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen,

ja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka

enimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole

runollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan

jumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.

§ 22. Porthan ja hänen aikalaisensa.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi

melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta,

joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden

varsinaisena perustajana. Tämä mies, _*Henrik Gabriel Porthan*_, oli

syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739.

Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen

veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden

poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli

Kronoby'n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari

Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun

yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen

Porthan tuli "kaunopuheisuuden" (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja

yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi

ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa

virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.

Porthan'in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun

kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee

Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian

isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi

asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen

nojalla tekee päätöksiänsä.

Muutoin Porthan'in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi

oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat

Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia

suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja

muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki

Porthan'in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[1]. Enimmät

hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi.

Suomen kieltä Porthan sanoo "varsinaiseksi äidinkielekseen" ja sen

viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään

suomeksi kirjoittanut.

[1] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin

väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he

saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet

heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin

useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä

tähden Porthan'in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta

vuosikautta.

Porthan'in tärkein kirjallinen teos on _Selitykset Paavali Juusten'in

piispain-kronikkaan_[1]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi

kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa

uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen

(vuosina 1784--1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa _Turun

yliopiston kirjaston historia_. -- Varsin merkillinen on hänen teoksensa

_De poësi Fennica_ (Suomen runoudesta, 1766--1778), jossa hän puhuu sekä

vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen

luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän

kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous

ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin

muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[2].

[1] _M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum

Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum._

[2] Niin oli eräs Skotlantilainen, _Macpherson_, v. 1762 antanut ulos

Gaeliläisten vanhat kertomarunot, _Ossian'in laulut_, Englannin kielelle

käännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan'ille tuttu; sitä vastoin

_Herder_'in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, _Stimmen der Völker in

Liedern_, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan'in puheenaoleva

väitöskirja-jakso päättyi, 1778.

Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman

oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten

pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa

rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa

siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja

historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta

ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta

kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat

alkunsa esm. _*Kristfrid Ganander*_'in ruotsiksi kirjoitettu

taru-opillinen sanakirja _Mythologia Fennica_ ja _Kristian Eerik

Lencqvist_'in teos _Vanhain Suomalaisten taika-uskosta_ (_De

superstitione veterum Fennorum theoretica et practica_). Samoin

ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan

maantieteen, sai Porthan'ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. --

Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset

muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall'in

sanakirja-työssä käytettäviksi.

Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin

ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren,

perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, _Aurora-seuran_; sen

rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti _Tidningar

utgifna af ett sällskap i Åbo_, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän

viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä

tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen

sanomalehti, _Suomenkieliset Tietosanomat_, joiden näyttönumero ilmestyi

syksyllä 1775 (nimellä "Suomalaiset Tietosanomat") ja jotka sitten

pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen

provasti _*Antti Lizelius*_. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta

päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista

toimista.

Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen

harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet

pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon.

Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä

runoudessa, olletikkin _*Frans Mikael Franzén*_'in ihanissa lauluissa.

*Lisäys.* Yllämainittu _Antti Lizelius_, Suomenkielisten Tietosanomain

toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä,

syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin

Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.

_Kristfrid Ganander_, "Mythologia fennica'n" kirjoittaja, syntyi 1741

Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna

1790. "Mythologia fennica" (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi

erääseen _suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan_, joka Ganander'illa oli

tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen

runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall'in

sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan

sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja

antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia

("Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut",

"Runokirja", muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).

Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta

ansaitsevat Franzén'in rinnalla mainitsemista: _Jaakko Frese_ (synt.

Viipurissa 1691, k. 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä;

_Gustav Filip Creutz_ (synt. 1731, k. Ruotsin kunink. kanslian

presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään "Atis ja Camilla";

_Mikael Choraeus_ (synt. 1774, k. 1806). Etevin heistä on kuitenkin,

niinkuin ylempänä mainittiin, _Frans Mikael Franzén_, synt. Oulussa

1772, k. Hernösand'in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden

joukossa "Selma ja Fanny", "Vanha sotilas" y. m., kertomarunot "Emilie

eli Ilta Lapissa", "Kustaa Aadolf Saksassa", "Julie de Julien eli

Vapauden kuva" j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun

lauhin "Eläköön armias".

Kuudes aikakausi.

Uusi aika vuodesta 1809.