SUNDSTRÖM. Seis! Kukaan ei saa lähteä ulos. Tästä nousee ankara
prosessi. Katsokaa tarkkaan kuinka tämä kaikki tapahtuu. Kuulitteko?
Olettehan nähnyt kaikki? Minun viimeisetki hiukseni -- pankaa se
muistiin!
HOFFMANN. Minä olin pakoitettu niin tekemään, sillä muuten suu olisi
ollut vaarassa.
SUNDSTRÖM. Voi, voi! Kuinka päätäni kirveltää. Sitä polttaa niin
kauheasti. Auttakaa, -- minä olen jo helvetin portilla.
HOFFMANN. Ei vielä, ei vielä, veli. Se on vaan lusikka-veden tavallinen
ominaisuus. Kun se on aikansa polttanut, niin sitte lakkaa, jäljen
kamalan se tosin jättää, mutta -- -- --
SUNDSTRÖM. Voi, voi, voi! Sitä olisi pitänyt vedellä laimentaa, ai, ai
ai! Sitä kirveltää niin hirveästi. En minä luullut tässä näin pitkälle
mentävän. Voi! oletteko te toiset täällä vielä? Ota veli hyvä pian tämä
nyytti päästäni.
HOFFMANN. Mutta jos veljeä vielä haukotuttaa?
SUNDSTRÖM. Ei, -- minä vakuutan. Ei ensinkään. Päätäni vaan polttaa
niin kamalasti. Voi voi, -- nyt se tulee kaljuakin kaljummaksi.
HOFFMANN. Koska haukotus on mennyt, niin päästetään pää pintehestä.
SUNDSTRÖM. Se on parasta, veli Hoffmann. Minä jo kadun että tämän
kepposen kanssa näinkin pitkälle mentiin. Huh, huh -- jaa, olettehan te
toisetkin täällä vielä. Katsokaa nyt vieraan miehen puolesta jos minun
päässäni on jotain kamalaa jälkeä. Voi, voi kun sitä polttaa.
HOFFMANN. Minä luulen että veljen haukotustauti muuttui pääntaudiksi.
Miksikäs teidän toisten tauti muuttui? (Rikkoselle). No, miksi ette
enään aivasta?
RIKKONEN. Siksi että minua ei haluta.
HOFFMANN (Tikkaselle). Entäs te? Mikäs teiltä nikottamisen vei?
TIKKANEN. Tunsin tuolla päässäni viisi luista sormea jotka jokseenkin
pahasti sekaantuivat hiuksieni kanssa. Siitä syntyi kai jonkinlaista
sähköä joka peloitti nikotuksen, vaan joka sen sijaan suussa pani
hampaat toisiansa vasten kiristelemään.
HOFFMANN. Oiva lääke. (Neulaselle). Minä huomaan, ett'ei teitäkään
enään naurata.
NEULANEN. Ei, eikä minua todellisesti äskenkään naurattanut, mutta kun
ihmiset kertovat että te annatte senlaisia lääkkeitä, jotka saattavat
nauramaan, niin päätin minä koettaa, jos myöskin voisitte naurusta
parantaa. Hyvin se kävi. Vastapulverin annoitte naurupulverille ja
saamani korvapuusti olkoon siitä maksuksi. Mutta nyt voitte maksaa
kerrankin velkanne. Nyt minä vaadin maksun lisäaineista ja vaatteiden
työpalkasta.
RIKKONEN. Äsken kiskoitte minua tarpeettomasti nenästä. Aivastuksen
parannuksesta riittäköön maksuksi nenäni liikanainen puristus jota
vieläkin kirvelee. Vaan sen sijaan on teidän nyt maksaminen tämä lasku,
jonka olette meidän kauppahuoneesen velkaa.
TIKKANEN. Minua ei ole koskaan ennen nikottanut, mutta kun astuin tuon
kynnyksen yli tähän huoueesen, niin se alkoi, -- vaan oikeastaan se oli
isäntäni käskystä, sillä teidän tämän vuotinen vuokranne on vielä
maksamatta ja ennenkuin täältä lähden niin täytyy minulla olla rahat,
ylössanomisen uhalla.
HOFFMANN. Senlaiset karhuamiset ja huomautukset eivät sovellu
vastaanotto-tunnilla.
TIKKANEN. Muulloin teitä ei saa nähdä. Päivät pysytte kun karhu
pesässänne ja herra ties missä illat oleskelette.
HOFFMANN. Vai niin. Noh, koska minä olen teidät kaikki parantanut, niin
annan minä teille vastalaskun. Ensinnäkin ilmoittakaa isännällenne että
neljännes vuoden vuokra on merkittävä minun hyväkseni teidän
parantamisestanne.
TIKKANEN. Olkaa hiidessä. Nikotuksesta kiskoitte hiukseni.
HOFFMANN. Kuka sen on sanonut? Näkikö veli Sundström että minä olen
häntä hiuksista kiskonut?
SUNDSTRÖM. Mitenkä minä olisin voinut nähdä kun pääni oli nyytissä.
HOFFMANN. Niin, teillä ei ole vieraita miehiä. Merkitkää siis neljännes
vuoden vuokra hyväkseni.
TIKKANEN. Tämä asia ei tähän pääty. Hyvästi! (pois).
HOFFMANN. Jatkukoon, jatkukoon minun puolestani.
NEULANEN. Tahdotteko heti maksaa saatavani!
HOFFMANN. Suuriko se olikaan?
NEULANEN. Kaksikymmentä markkaa.
HOFFMANN. Jaa, teillä oli vaikea tauti ja minä olen sen parantanut,
siis molemmin puolin olemme kuitit.
NEULANEN. Minä en tähän suostu. Kaupungin-voudin saatte niskaanne vielä
tänäpäivänä. Hyvästi. (Pois).
HOFFMANN. Antaa tulla vaan! (Rikkoselle). No mitäs te vielä odotatte?
RIKKONEN. Minä odotan saatavaani.
HOFFMANN. Turha vaiva. Minä en kuitenkaan maksa.
RIKKONEN. Minä en saa lähteä pois, ennenkun olen rahat saanut.
HOFFMANN. Siinä tapauksessa on minun laittaminen teille joku huone
kuntoon täällä.
RIKKONEN. Ette siis aijo maksaa?
HOFFMANN. En. Teillä oli vaikea aivastustauti, jota muut lääkärit eivät
olisi voineet parantaa. Te voitte maksaa minun puolestani sen laskun.
RIKKONEN. Kylläpä sen vielä maksatte, jos ei hyvällä niin pahalla.
(Pois).
HOFFMANN. Ha-ha! -- No mitäs veli Sundström sanoo?
SUNDSTRÖM. Mitäpä minä sanon. Tuo hiiden lusikkavesi, sehän se taitaa
tehdä lopun tästä elämästä.
HOFFMANN. Mikä lusikkavesi?
SUNDSTRÖM. Mikäkö? Se, jolla veli valeli mun päätäni. Voi, voi kuinka
sitä kihelmöi.
HOFFMANN. Joutavia. Veli saa olla huoletta, ei se ollut lusikka-vettä,
-- mutta eihän se haukotus olisi muuten mennyt.
SUNDSTRÖM. Mitä? Eikö se ollutkaan lusikkavettä?
HOFFMANN. Puhdasta vettä, tuosta karahviinista, mutta minun täytyi
sanoa sitä lusikkavedeksi, sillä eihän se haukotus muuten olisi
pelästynyt.
SUNDSTRÖM. He, he, he! Totisesti, minun täytyy sanoa, että veli on
viisas lääkäri; mutta onko se aivan varma, ett'ei se ollut
lusikkavettä.
HOFFMANN. Varma totuus.
SUNDSTRÖM. Niin -- ja eihän mun päätäni enään kihelmöikään. Minä luulen
että se oli turha pelko, -- tuonlainen säikähdys, joka pian menee
ohitse, -- -- mutta muistaahan veli Hoffmann sen yön, kun me korttia
tuota -- -- -- ja minä jäin vähän saamiseen, -- sentähden minä -- -- --
HOFFMANN. Vai sentähden? -- Niin, oikein. Minä taisin vähän hävitä
silloin veljelle.
SUNDSTRÖM. He, he, he! Ei maksa vaivaa mainita, he, he, he! Jaa, hah!
Paljokos minä nyt olen veljelle maksamista tästä haukotuksen
parannuksesta?