TIKKANEN. -- -- ja minua nikotuksesta. Eihän tätä kauvemmin kestä,
vaikka sydän olis hylkeen nahasta.
HOFFMANN. Lempo soikoon! hulluksi tässä ihminen tulee. Malttakaa nyt ja
olkaa kärsivällisiä. Minä parannan teidät kaikki hyvin pian, -- mutta
kyllä se tulee maksamaan noin vähän tavallista enemmän sairasta kohti.
Ensin aivastaja!
NEULANEN (syöksee nauraen sisälle). Hyvää päivää! Minä olen pakahtua
naurusta! hi-hi-hi, herra tohtori, auttakaa minua ja se pitää
tapahtumaan hyvin pian! Auttakaa ennenkun kuolema tulee. Eilen aamulla
pisti oppipoika neulalla minua sierameen. -- Kuulittehan, sierameen!
hi-hi-hi -- -- Ensin minä vain aivastelin hi-hi-hi --
HOFFMANN (osoittaen Rikkosta). -- -- ehkäpä yhtäläisesti kuin tämä
tässä?
NEULANEN. Niin, ehkä! hi-hi -- -- Sitte alkoivat kaikki toiset siellä
verstaassa nauramaan ja voi sun helkkari, kun se tarttui hi-hi-hi.
Eilen aamusta asti olen minä yhtämittaa nauranut, -- ja mikä tässä
taudissa on hullumpaa, niin se on sen nopea tarttuminen. Minä olen sitä
tartuttanut jo toisiinkin. Kuka ikänä tuolla kadullakin katsoo minuun,
niin heti pitää hänen nauraman ja tätä tänlaista on kestänyt eilis
aamusta asti, -- herra auta, -- minä sanoin, eiles aamusta asti.
SUNDSTRÖM. Oaah! Niin olen minäkin haukotellut. Oaah!
NEULANEN. Hi, hi, hi! Vai niin, sepä hauskaa.
TIKKANEN. Ja minä nikottanut.
NEULANEN. Hi hi hi. Se huvittaa minua.
RIKKONEN. Mutta minä onneton olen aivastellut.
NEULANEN. Hi-hi -- Jaa'a. Siitä on leikki pois. Tämäkin alkoi
aivastuksella herra tohtori, ja koettakaa nyt parastanne, sillä tätä
kiusallista naurua en minä enään kauvemmin voi kestää.
HOFFMANN. Ei se ole vaarallista. Nauravan suuhun on hauskempi katsoa
kuin itkevän.
NEULANEN. Alkää, tohtori hyvä, minua kauvemmin kiusatko. Kyllä minä jo
mieluimmin itkisin, kun -- hi hi -- --
HOFFMANN. No niin. Minä tahdon koettaa parastani. Ottakaa nyt
huomioonne te kaikki, ja tarkkaan tehkäät määräykseni mukaan. Kunkin
teistä täytyy istua alallansa noin pari tahi kolme minuuttia.
Ensinnäkin tulee teidän aivastella niin paljo kuin suinkin voitte, ja
teidän täytyy nikottaa enemmän kuin tavallista. Veljen täytyy
haukotella niin paljon kuin suu myöten antaa, ja teidän täytyy pitää
vatsastanne ja nauraa kaikin voimin. Sitte on ihme, jos ette parane
(itsekseen). Tässä lienee jokin koira haudattuna, mutta minä tahdon
ottaa siitä selvän. Niin, tehkää nyt kuten käskin, parin minuutin
perästä tulen jälleen (pois). (Noin parin minuutin ajan tekevät kukin
Hoffmann'in määräyksen mukaan, kunnes Sundström alkaa puheen).
SUNDSTRÖM. Minä luulen että nyt on jo kulunut pari minuuttia. Mahtoiko
hän mennä valmistamaan jonkinlaisia lääkkeitä?
TIKKANEN. En tiedä. Mutta minusta tuntuu, kuin siitä olisi kulunut jo
viisi minuuttia.
RIKKONEN. Hyvät ystävät! -- sanokaa viisitoista minuuttia.
NEULANEN. Sanokaa puoli tuntia. (Huutaa). Tohtori hoi! Minnekä te
menitti? Minä en vielä ole lakannut nauramasta!
SUNDSTRÖM (huutaa). Veli hoi! Suuni tuntuu jo repeävän.
TIKKANEN. Oi, voi, hoi! Nikottaminen yhä yltyy.
RIKKONEN. Auttakaa! Kuinka kauvan aivastutatte te minua!
HOFFMANN (tulee). Mikä hätänä! Kuinka? Yhäkö entisellään? Ettekö
tosiaankaan tunne vieläkään minkäänlaista huojennusta?
KAIKKI. Emme. En minä ainakaan.
HOFFMANN (itsekseen). Siinäpä on neljä omituista sairasta. (Aivastaa,
nikottaa, haukottelee ja nauraa jäljitellen heitä). Luulenpa, peeveli
vieköön, että heidän tautinsa tarttuu minuunkin. Vai niin, vai ei
yhtään huojennusta, Siinä tapauksessa täytyy minun koettaa viimeistä,
mutta vaarallisinta keinoa. (Ottaa pyyhinliinoja sekä sitoo Rikkosen ja
Tikkasen silmille. Käärii Sundström'in pään kokonaan nyyttiin, vaan
Neulaselle ei mitään). Jos tämä keino ei auta, niin tunnin perästä
olette joka mies toisessa maailmassa.
KAIKKI. Tunnin perästä!
HOFFMANN. Tunnin perästä. Pitkältä ei teillä ole miettimisen aikaa. Nyt
tahdon koettaa viimeistä keinoa, ja ehkä aljetaan aivastajasta.
(Tarttuu Rikkosta nenään sekä kuljettaa siitä häntä pari kertaa ympäri
näyttämön, jonka jälkeen asettaa hänet liina silmillä istumaan
paikallansa).
RIKKONEN. Ai, ai, hiidessä! Nipistätte liian kipeästi, herra tohtori!
HOFFMANN. Ei tee mitään. Kohta on aivastus kadonnut. Ja nyt tulee
teidän vuoronne. (Tarttuu Tikkasta tukkaan ja pyörittää jotenkin
tuntuvasti).
TIKKANEN. Riittää, jo riittää! Se ottaa hemmetin kipiää! Hellittäkää!
-- Kyllä minä lakkaan vähemmälläkin.
HOFFMANN. Vai lakkaatte vähemmälläkin? Mutta kuitenkin saatte olla
varma siitä, että tämän lääkityksen voimasta nikotus hävisi. (Päästää
liinat Tikkasen ja Rikkosen silmiltä), ja luulen myös, ett'ei se enään
aivan äkkiä palaja -- ja koska teitäkään ei enään kuulu aivastuttavan
niin päästetään pää siteistä. Teitä yhä vielä naurattaa, mutta kyllä
minä sen pian lopetan. (Läimäyttää Neulasta korvalle). Kas noin, nyt ei
enään naurata, luulen ma.
NEULANEN. Saakeli! -- Se oli liiaksi, Sitä työtä ette tehneet
ilmaiseksi.
HOFFMANN. En suinkaan. Maksun vaadin minä reseftistäni.
SUNDSTRÖM. Kuinkas kauvan veli minua kiusaa?
HOFFMANN. Hetken aikaa vaan. Veli odottaa vielä kärsivällisesti
muutaman minuutin. (Ottaa vesi-karahvin ja valelee siitä vettä
Sundström'in päähän). Joko tuntuu helpoittavan?
SUNDSTRÖM. No, ompahan kuin vähän helpoittaisi; -- mutta milläs veli
valelee mun päätäni?
HOFFMANN. Lusikka-vedellä. Ymmärtäähän veli, että se on samaa kuin
sievesi.
SUNDSTRÖM. Lusikka-vedellä! -- Mutta eikö se ole jotain polttavaa
ainetta?
HOFFMANN. On, varmasti polttavaa. Mutta senlaisessa taudissa ei
senlaista auta katsoa. Kyllä ne ovat nyt viimeisetkin hiukset veljen
päästä heltivät.