SUNDSTRÖM. Viisi markkaa! Niin viisikö markkaa, -- niin, tuota, mutta
eiköhän veli tuosta vähän tinkisi, -- vettähän se vaan oli. -- Minä
ajattelin että, eiköhän tuosta yksi markka -- -- --
HOFFMANN. Liian vähän. -- Mutta mitenkäs paljo se olikaan, -- se minun
häviöni siinä korttipelissä?
SUNDSTRÖM. Niin, en minäkään sitä niin varmaan muista. Mutta sen minä
muistan aivan varmaan, että minä, siinä viimeisessä pelissä voitin
veljeltä 12 mk. Ja sentähden minä oikeastaan tänne, -- -- -- niin, älä
pahastu veli Hoffmann, mutta rahaa se sekin on.
HOFFMANN. Aivan oikeen. Se oli kaksitoista markkaa. No niin. Mutta kun
minä nyt olen parantanut veljen siitä ikävästä taudista, niin vaadin
minä siitä työstäni kaksitoistakymmentä markkaa ja niin on välimme
kuitti. Se on selvä ja lopullinen tili välillämme, ja tuossa on ovi.
Astukaa heti ulos.
SUNDSTRÖM. Kuinka? Ajaako veli -- -- no no, minä menen, -- mutta miksi
veli sitte ei ole lukenut itseänsä oikein todelliseksi lääkäriksi -- --
no no, -- eihän se tähän kuulu, -- mutta se kaksitoista markkaa, -- --
niin, niin, minä menen -- paitsi jos minä sentään maksaisin sen viisi
markkaa, veli -- -- --
HOFFMANN. Viisi markkaa, ha, ha, ha! Ulos veli!
SUNDSTRÖM. Kyllä, kyllä. Mutta jos minä vaan siitä lusikkavedestä saan
jotain jälki seurauksia, niin -- -- he, he! Minä tarkoitan siitä
oikeasta vedestä. -- -- Miks'ei veli sitte ole suorittanut tutkintoa
lääketieteessä -- -- --
HOFFMANN. Se on minun asiani. Ulos!
SUNDSTRÖM. Mutta minkätähden niin kiivaasti?
HOFFMANN. Sentähden että minä niin käsken ja sentähden että
vastaanotto-tunti on nyt loppunut. Ulos!
(Työntää ulos).
(Esirippu alas).