HOFFMANN. Ai, ai! -- kylläpä se tuntuu lyövän tavallista taajempaan.
Minä kirjoitan erästä lajia lääkettä, jonka luulen varmasti auttavan
(kirjoittaa). Mikä teidän nimenne on?
SAARA HUMALISTO. Saara Humalisto (itkee.). Mutta minä en käsitä miksi
tässä minun nimeäni kysytään?
HOFFMANN. Kas niin. Nyt menette apteekiin ja jätätte tämän lapun sinne,
ja niitä lääkkeitä kun sieltä teille annetaan, niin otatte kolme
ruokalusikallista päivässä.
SAARA HUMALISTO. Niin minäkö? Mutta paraneekos herrassöörinki sitte
siitä, että minä lääkkeet nautin?
HOFFMANN. Mitä sinä höpiset?
SAARA HUMALISTO. Enhän minä ole sairas.
HOFFMANN. Mitä saakelia! Kuka sitte sairas on? Puhu selvemmin asiasi!
SAARA HUMALISTO. Se meidän herrassöörinki. Sehän se mun tänne
lähetti puhumaan siitä, mutta kun ette antanut asiaani puhua loppuun,
niin -- -- --
HOFFMANN. -- -- kaikenlaisia asianajajia. Miks'ei hän itse tullut?
Miksi hän sinut tänne lähetti asiaansa seulomaan?
SAARA HUMALISTO. Kuinka hän itse -- -- -- kun hän kerran on sairas
-- -- ja oikeen vuoteen omana.
HOFFMANN. No mikä häntä vaivaa? Mistä hän on sairas?
SAARA HUMALISTO. Niin, onko se nyt kysymys herrassööringistä?
HOFFMANN. Hänestä tietysti.
SAARA HUMALISTO. Päätänsähän tuo valittaa, ja kädet ristissä pitelee
vatsastansa.
HOFFMANN. Lienee tavallista vatsan-purua.
SAARA HUMALISTO. No niin herrassööringskakin ensin arveli, ja käski
herrassööringin pureskelemaan karvaita pippuria sekä ryyppäämään
kanvärtti-viinaa päälle. Vaan kun ne eivät auttaneet, niin lähettivät
mun täältä neuvoa kysymään.
HOFFMANN. Miksi juuri minun luokseni?
SAARA HUMALISTO. Sanoivat teidän olevan halvemman kuin täysin oppineet.
HOFFMANN. Mitä! -- Ovatpa aika hölmöjä. Kuka sen on sanonut, ett'en
minä täysin oppinut ole? Tuhmat! Mahtaa olla kitsasta ja ahdasmielistä
väkeä se herrasväkesi?
SAARA HUMALISTO. Eihän tuo itse -- -- mutta kyllä se rouva. -- -- Olen
minä herrassööringiltä monasti juomarahaakin saanut.
HOFFMANN. Rouvan tietämättä, arvelen. -- No niin, minä kirjoitan nyt
uuden reseftin ja niitä lääkkeitä mitä tällä annetaan, niin ottakoon se
herrassöörinkisi neljä ruokalusikallista päivässä ja kolmeen päivään
älköön hän syökö niin einettäkään, ymmärrätkö?
SAARA HUMALISTO. Kolmeen päivään? Mutta aivanhan se sitte kuolee, --
muutenkin niin laiha ja -- --
HOFFMANN. Sano niinkuin minä käskin!
SAARA HUMALISTO. Kyllä, kyllä. Mutta saako näitä rohtoja pian
apteekista, sillä minulla ei enään olisi aikaa niitä pitkältä odottaa?
HOFFMANN. Oletpa aika hupakko. Mistä minä tiedän, mitenkä kauvan
suvaitsevat niitä valmistaa!
SAARA HUMALISTO. Älkää kiukustuko herra tohtori! Kuinka paljon minä nyt
olen velkaa?
HOFFMANN. Onko se herrassöörinkisi varakas mies?
SAARA HUMALISTO. En tiedä, -- mutta eiköhän tuo liene.
HOFFMANN. Olkoon nyt viisi markkaa.
SAARA HUMALISTO. Viisi markkaa! Ja minulle kun antoivat vaan yhden
markan.
HOFFMANN. Ovatpa juutalaisia, vai yhden markan! -- No, olkoon nyt
sekin, mutta jos vasta lääkäriä tarvitsevat, niin kääntykööt tataarin
eli turkkilaisen puoleen.
SAARA HUMALISTO. Tuota -- -- tässä olisi se markka, -- mutta eiköhän,
-- tuota, viisikymmentä penniä riittäisi, -- -- eihän se työkään niin
suuri -- -- --
HOFFMANN. Mene ulos markkonesi! Pidä se itse, mokoma saituri!
SAARA HUMALISTO. Hyvästi! Kiitoksia, kiitoksia! (pois).
HOFFMANN. Vai en minä heidän silmissänsä ole täysin oppinut -- ja yhden
markan, -- on niitä jos jonkinlaisia ihmisiä, -- ja sitte mokomalle
piika letukalle lörpötellään kaikkia tuhmuuksia. Kaunista herrasväkeä!
(kolkutetaan). Astukaa sisälle!
KALLE SAVOLAINEN. Hyvää päivää! Uonkos mie oikiissa, vai assuukos tässä
tohtorj?
HOFFMANN. Kyllä te olette oikeassa.
KALLE SAVOLAINEN. Työ taijattekin olla tohtorj ite?
HOFFMANN. Niin olen. -- No, olettekos te sairas?
KALLE SAVOLAINEN. Empä'än mie oo sairas. Oompa'an voan toisen asjalla
neät.
HOFFMANN. Selitä sitte sukkelaan asiasi.
KALLE SAVOLAINEN. No neät, kuin myö lähettii kaupunnin kilipa ajosta,
niin se olj terve ja niin inteissään, -- hirnui voan juostessaan, neät,
niinkuin juoksja aina'in.
HOFFMANN. Puhu asiasta. Mitä turhista verukkeista.
KALLE SAVOLAINEN. No elähän hättäile, neät. Asjassahan myö juur'
ollaan. Niin, se kompastui neät ja myö molemmat pyllä'yimme moantien
oijaan.
HOFFMANN. Niin, hevonen ja sinä.
KALLE SAVOLAINEN. Eikä, kun toverinj ja minä neät, -- -- neät myö
molemmat, myö jotka riessä istuimma.
HOFFMANN. Ja entäs sitte? Kuka se oikeastaan kompastui?
KALLE SAVOLAINEN. Hevonen neät. Tajuahan tok'. hevonen kompastui.
HOFFMANN. No niin, hevonen -- ja siinä mylläkässä meni kai toveriltasi
silmä puhki taikka jalka eli käsi poikki. -- Selitä nyt vihdoinkin!