HOFFMANN. Niin, varovaisuus on hyvä.
EMMA. Mutta turha varovaisuus on tarpeeton.
HOFFMANN. Älä viisastele isällesi tyttö.
EMMA. Onhan äiti aivan terve. Vai mitenkä äiti, olethan terve?
HOFFMANN. Mistä sinä tiedät, harakka. Mistä sinä tiedät että äitisi on
terve. Kumpi meistä on lääkäri, sinä vai minä?
EMMA. Minä luulen ett'emme kumpikaan ole lääkäreitä.
HOFFMANN. Mitä sinä uskallat tyttö! Riikka, mene sanomaan että pian
saavat tulla. Sano että tohtori pukeutuu parhaillaan. (Riikka menee).
-- Kuinka sinä uskallat sanoa ett'ei isäsi ole lääkäri?
EMMA. Eihän välskärit eikä samarius-kurssin suorittaneet ole vielä
lääkäreitä, vai mitenkä?
HOFFMANN. Enkö minä ole enempi kuin välskäri tahi joku samarius-kurssin
suorittanut! Sanoppas vielä kerran ett'en minä ole lääkäri, niin -- --
EMMA. -- -- enhän minä sitä yksin -- -- ne ihmisethän sitä sanovat.
HOFFMANN. Ihmiset! Ketkä ihmiset? No niin, ne tietysti, jotka kuumeessa
hourivat. Mutta sinä et sitä saa milloinkaan sanoa, muista se! -- Sinä
et ole lääkäri, mutta minä olen lääkäri.
EMMA. Älä vihastu isä. Tiedäthän, että minä olen aina leikkisä ja
sanothan itsekin että naisilla on liukas kieli. Koetapas isä parantaa
se kielen sukkeluus kaikilta naisilta, niin varmaankin monta
turhanpäivästä asiata jäisi lörpöttämättä.
HOFFMANN. Lääketiede ei vielä ole niin pitkälle kehittynyt ja epäilen,
josko se milloinkaan niin pitkälle ennättääkään.
EMMA. Sitte pitäisi keksiä joku muu keino ja ottaa keksinnölle
patentti.
HOFFMANN. Kun et sinäkin vaan olisi siinä lentsussa?
EMMA. Missä lentsussa?
HOFFMANN. Niin, malta kun katson täältä kirjastani sen oikeata
tieteellistä nimeä.
EMMA. Tuskinpa sieltä senlaista löytyy.
HOFFMANN. Mitä sanot? Täällä löytyy kaikki maailman taudit, olkoon ne
mitä laatua tahansa.
EMMA. Isä, saanko minäkin tutkia sitä kirjaa?
HOFFMANN. Sinäkö? Et! -- Muista ett'et milloinkaan luvattani avaa tätä
kirjaa.
EMMA. Mutta jos olisin jo avannut ja tutkinut sitä?
HOFFMANN. Emma! -- Olisitkohan sinä -- ei, se on mahdotointa. -- Emma,
sinä olet sairas.
EMMA. Minä olen terve.
HOFFMANN. Mutta kun minä sanon että sinä olet sairas, niin silloin sinä
olet sairas!
EMMA. Ja kun minä sanon, että minä olen terve, niin silloin minä olen
terve.
HOFFMANN. No mitä täältä sitte haet? Mene huoneesesi ja heti paikalla!
EMMA. Kyllä, kyllä, -- mutta miksi niin ärtyisesti, isä?
RIIKKA (tulee). Herranen aika! Yhäkö sinä vieläkin olet tuossa
aamu-nutussasi. Etkö sinä muista että siellä odotetaan.
HOFFMANN. No tulkoot sisälle vaan. En suinkaan minä heitä nutullani
paranna. Menkää nyt molemmat täältä. (Emma ja Riikka pois).
Minkähänlaisia sairaita sieltä nyt tulee? Monikin hakee lääkärin apua
aivan turhasta -- -- ketä on tikku pistänyt varpaasen, -- ketä neula
sormeen, kuka taas epähuomiossa on niellyt veskunan kiven -- -- kuka
mitäkin -- -- no niin, siitähän sitä tuloakin piisaa (ovelle
kolkutetaan.). Astukaa sisälle!
SAARA HUMALISTO. Hyvää päivää herra tohtori! Odotin tuolla eteisessä
varmaankin puoli tuntia. Niin, puoli tuutia ihan valehtelematta, --
tuolla oven takana.
HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Sepä oli ikävästi.
SAARA HUMALISTO. Niin sanokas muuta. Tuota, minä tulin ilmottamaan,
että nyt on jonkinlainen kuume liikkeessä ja että se kai se nyt on
tarttunut -- --
HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Istukaa! Tutkitaan taudin laatua. Ehkä
sallitte kätenne.
SAARA HUMALISTO. Ei, kiitos vaan. Kyllä minä pääsen auttamattakin
istumaan.
HOFFMANN. Se tahtoo sanoa -- -- minä vaan pyysin kättänne valtimon
koetusta varten.