Siell' on vanha valkoseinä talo
vihreen laaksonpohjan kattilassa
akkunoissa aamuruskon palo,
kukat valkeet pihan pihlajassa.
Kaivon vintti tuuliviireinensä
ylös pyrkii poutapilviin asti,
mut ei pääse. Alla räystäittensä
pääskyparvi liikkuu liukkahasti.
Ympärillä uhkeet viljapellot,
metsänreuna kaartaa kauempata --
kilahtavat tarhan karjankellot
säveltänsä kumman kaihoisata.
Mutta etäämmältä, töyrään takaa
kuulet meren maininkien laulun --
niin on huomenhohteessakin vakaa
sävy säiviläisen suvitaulun.
* * *
Jänkämaitten keskehen ken raatoi
vainiot ja kylvi leipälaihon,
kuka salomaitten kasken kaatoi,
kesti ikävän ja korven kaihon?
Kerrotaan, ett' tuli verityötä
rajan takaa pakoon nuorukainen,
seuras' aurinkoa, tähtivyötä,
tähän tuvan veisti harhalainen.
Täällä yksin kantoi loppuun saakka
murhettansa kolkko korven miesi.
Ei lie kevyt ollut hällä taakka
eikä lämmin pakopirtin liesi...
Taru tietää, että mökiltänsä
hänet talviaamun valjetessa
löysi erämiesi retkillänsä
hengetönnä tuvan vuotehessa.
Ajastajat siit' on. Joutui ammoin
mökin paikka peittoon tähkäpäiden.
Harvat enää muistanevat kammoin
halmemaiden raivaajata näiden.
Mutta perinnönpä jätti hänkin,
ja se seuraa taloa kuin aave:
vaikk' ois rikkautta enemmänkin,
särkyy täällä herkin sydänhaave.
Milloinkaan et kuullut naurun soivan
vanhan valkeen talon orren alla
etkä nähnyt nuorten karkeloivan --
hiljaa, kuollutta on kaikkialla.
Niin on varhaisvanhaa kehdostansa
tämä suruntuttu sukukunta,
ettei uskalla se murheissansa
nähdä edes pientä onnenunta.
2.