Kuljeksiva laulaja.
Sinä ylpeä linnanneito,
sano, muistatko ollenkaan,
että laulaja kerran eksyi
luo ikkunas laulamaan.
Oli lempeä, tyyni yöhyt,
suven tuoksuja tulvillaan,
oli taivahan tähti kalpee,
joka tuikahti ikkunaan.
Sinä kuuntelit, ah, sen muistan
alas kaunihin painoit pään.
Minä katselin -- sävel sammui
epäsointuhun särkyvään. --
Olen sitten mä sinut nähnyt
seläss' orhisi korskuvan,
olen hiipinyt muurin varjoon
kadun joukon ma suojahan.
Mutta jos sinut tänään kohtaan
kukan rinnasta irroitan
sekä uhmaten sulle heitän
kevätlahjaksi laulajan.
Tämä siunatun kirkas päivä,
sinisiintoinen avaruus,
minut uudeksi onpi luonut,
sävel laulunikin on uus'.
Kuka tiesi sa kerran kuulet
kevätyönä ne säveleet --
varo itseäsi -- tuskin lienee
syvät vallisi haudan veet.
Minä tahtoisin, neiti, nähdä
alas painuvan kauniin pään,
kun ei lauluni enää sammuis
epäsointuhun särkyvään!
Donna Velata.
On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käy tanssihin, Donna Velata,
käy tanssihin seppelpäin!
Sävel kiehtoen kutsuvi, kuule,
mikä kaiho sen kaiusta soi --
älä, ylpeä impeni, luule,
että vastustaa sitä voi!
Sinä taistelet tutkainta vastaan,
hymy kaartavi hienon suun:
ei aatelisherra sois lastaan
näin rahvahan seikkailuun --!
Kuka tuo, joka katsehen heittää --
joko astuvi neidon hän luo?
Puna poskesi, neiti, nyt peittää,
veren lämpimän purppuravuo.
On ryhti kuin kuninkahalla,
niin pystyssä kaunis pää.
Sinä vavahdat katsehen alla,
joka hymysi hälventää.
Sinä unohdat kilpesi kiillon,
jalon syntysi, sukusi puun;
sydän saanut on vamman ja viillon,
ja sä antaut seikkailuun.
On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käyt tanssihin, Donna Velata,
käyt tanssihin seppelpäin.
Olet nuori, ja koskena soittaa
veri läikkyvä lauleloaan.
Vähät siitä, jos hän, joka voittaa
sinun lempesi, renkis on vaan!
Onni.
Nyt palaa illan tähti korkealla
ja suuri, siunattu on hiljaisuus.
Me kaksi, joille tähtivälkkeen alla
tän' yönä auennut on onni uus,
me kädet ristikäämme lasten lailla
ja kiittäkäämme pyhää elämää,
kun onnen hetkillänsä autuailla
se taipaleemme taivaan tähdittää.
Ja tarttukaamme hetkeen häipyväiseen,
kuin oljenkorteen tarttuu hukkuvat --
Pian tuijotamme yöhön yksinäiseen
ja tähdet sammuu, sammuu unelmat...
olis vierellä hän...
Yö lämmin ja lempeä heinäkuun,
olet armas kuin äityen syli.
Minä unhotun tähties katseluun,
kun ne syttyvät kaupungin yli.
Minä kuuntelen laulua leppoisaa,
joka hiljaisuudesta soi,
sitä soittavi taivas ja tähdet ja maa,
ja mun syömeni unelmoi:
Olis vierellä hän, jonka kerran näin
oven sulkevan jälkeheni --
hän seisoi parvella paljain päin,
kun laulaja aamuhun meni --,
olis vieläkin kauniimmat kaiut yön
ja kirkkahat kiillot sen
ja välke ois vienompi tähtivyön
yli kaupungin hiljaisen!
Pieni kuutamolaulu.
Oli tähtihin kirjoitettu:
"Tiet teidän yhtehen käy!"
Ja vaikka ei kirjoitusta
kentiesi nyt enää näy,
niin sittenkin, sittenkin, armas,
yhä taival on yhteinen,
mi alkoi tähtien alla
ja soihtujen ikuisten!
Sinä muistathan: kuudan katsoi
ja kurkisti ikkunaan,
näki kaksi se ihmislasta,
he kun suuteli toisiaan.
Kuu paljon on lempeä nähnyt,
se vanha ja viisas lie --
mut tuskin sen loistossa koskaan
on eronnut kahden tie.
Taas hohtavi hopehissa
yön taivas ja öinen maa,
ikitietänsä kuuhut kulkee
ja tähtöset tuikahtaa.
Mitä saanevat tänään nähdä,
kun katsovat ikkunaan?
Kaks ihmistä ikäväänsä
kun peittävi toisiltaan --!
Mitä toivoisit --?
Mitä toivoisit, lapseni, itselles,
jos satujen haltija astuis
sun luoksesi kerran ja lausuis näin:
"Sano tahtosi julki, se täytetään,
tarun aartehet kaikki nyt näytetään,
mitä ikinä mielesi halaa;
mikä toive sielussa palaa,
kaikk', kaikki on oleva hetkessä sun!"
"Sano, tahdotko kultaa ja hopeaa
tahi suoniisi kuningasverta,
vai tahdotko maailman valloittaa
ei olis se ensi kerta
kun naiskädet hennot ja valkeat
käy valtikan varteen ja maailmat
sen taipuvat tahdon alle!"
Mitä toivoisit, lapseni kaunis?
Et tiedä, et tiedä. En minäkään.
Mut annahan arvailemme!
Et tahtone kultaa, et hopeaa --
koi syö sekä ruoste raiskaa --,
et maailmaa tahtone valloittaa --
on virran vaahtoa valta,
se aallon harjalla välkähtää
ja haihtuvi seuraavalta.
Veret suonesi miksi sä vaihtaisit?
sama polttavi kaikkia kaipuu,
oli herra tai narri, min kohtasit,
surun alle hän vihdoin vaipuu.
Mut etköhän tahtoisi uudelleen
sinä parhaat muistosi elää,
ne, jotka kun istuvi itsekseen
kuin kannel sielussa helää?
Minä nään: sinun silmäsi kyyneltyy
ja silkkiset ripset kastuu.
-- Sano, tiedätkö nyt, mitä toivot sa,
kun haltija luoksesi astuu!
Punahilkka.
Nyt laski venhe rantaan,
jo hyppäsit sä santaan,
mun oma armahain.
Kun punaliina vilkkuu
tuoll' lehtikujan päässä,
niin vanhat piiat ilkkuu,
he, joill' on sydän jäässä.
Mut ilkkukohot vain!
Ei meihin pysty pilkka,
sä pieni Punahilkka,
ei kierot katsehet.
On meillä omat ilomme
ja oma valtakunta:
on kirkkaat päivänkilomme
ja yömme tuovat unta
niin kaunista ja korkeaa,
vain harvoin sitä nähdä saa
ja harvat ihmiset.
Ja rannan töyrähällä
on muudan koivupuu,
min alla mättähällä --
kun kiiltää kalvas kuu
ja hopeoipi lahden --
voit meidät nähdä kahden,
jos sitä haluat.
Näät Punahilkka illoin
kuun sätehiä seuloo
ja mulle niistä silloin
hän valkokäsin neuloo
ah, sadun kudelmat...
Kerran kesässä.
Kerran kesässä puhkee vain
orjantappuran kukka --
kerran, kerran, armahain
kukkivi sydän rukka.
Kerran kesässä marjaan käy
mansikka purppurahuuli --
eikö mun kultaani vielä näy,
vaikka jo ääneni kuuli?
Kaks yksinäistä.
Kaks yksinäistä, jotka hetken sai
kuin sattumalta tuta, minkälainen
on sydämien suuri sunnuntai
ja kahden onni yhteensointuvainen...
Kaks yksinäistä, jotka unelmoi,
ett' onni viipyy, kun on onneen usko,
ett' täytten rintain riemunsävel soi,
vaikk' arkeen vaihtuu juhlaillan rusko...
Kaks yksinäistä, joilla muuta ei
kuin haavehissaan avain onnen uksen...
Kaks yksinäistä -- kuinka heidät vei
juur' yhteen tahto taivaan sallimuksen?
Tornionjoen tuolla puolen.
1.