Koskivenheessä neito nuori,
hipiä sametinhieno --.
Nousi laine kuin lumivuori,
värähti ääni vieno:
"Katso, kiidämme surman suihin,
kulkumme niin on huima!"
Neito tuijotti rannan puihin,
rinnassa tuska tuima.
Ällös katsele rannan puita,
venhon on vauhti vinha --
Katso aaltojen vaihteluita,
tyyntyvi pelko inha!
Yllä aurinko, aalto alla --
elomme onhan kuva:
kosket laskea laulamalla
osamme uusiutuva.
Kosken kohinoita.
1.
Kerran laulun
kuuli lapsonen,
kohu kosken
oli kaukaisen.
Nuorukaisen
soitti haavehet --
hennot, herkät
kevään sävelet
Miete miehen
sekin säveliin
kosken kuohun
pyrki sointuviin.
Virta vereen
loihti poljennon:
syke syömen
kohu kosken on.
2.
Ihminen, kuinka on pieni
voimasi valtakunta --
ikuiset sankarityötkin
ovat vain unta, unta!
Voimaton, kurja ja köyhä
syntymästäsi hautaan:
koko sun elosi taru
muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku,
paljon ei muuta mitään,
vaikkapa mainees kulkis
ääreltä lännen itään!
-- Miksi siis taisto on tarpeen,
miksikä palaa veri?
-- Kysele aalloilta kosken --
nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon,
ei kimmellä se kultakipinöinä,
se tähdenvälke, tyyni, vieno on,
mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää,
mi kaikuu pitopöydän melskehessä,
vaan sydänsävel, joka väräjää,
kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei,
ani kellastuupi muine muistoinesi,
vaan voima, joka syömet yhteen vei
ja sadun siivet antoi sielullesi...
4.