[Anto Södermann k. 4/1 1916.]
Tummuu ilta ja tähdet syttyy,
pitkä, pitkä on pimee yö,
synkän synkäksi särkyy mieli,
verkkaan tunteja kello lyö...
Tyhjäks' jäänyt on lieden ääreen
paikka parhaimman ystävän.
-- Kuinka ahtaaksi kaikki käykään:
mik' on tarkoitus elämän?
Miten säälittä tuoni tempaa,
kuinka armotta kuolo vie!
Aina ensiksi parhaimpamme,
joill' ois voittohon täällä tie.
Kesken sortunut työn ja toimen
mies on taittunut tarmossaan.
Kuinka rohkeena vielä äsken
piirsi pilvihin linnojaan!
Kuinka uljas ol' uskos eilen,
mieli nuori ja miehekäs --
tänään varromme vaitiollen,
milloin sammuvi elämäs.
Tummuu ilta ja tähdet syttyy,
pitkä, pitkä on pimee yö,
synkän synkäksi särkyy mieli,
verkkaan tunteja kello lyö...
l/l 1916.
5.
Aallon tuoda, toisen viedä
ajatukset annan --
kohtaavatko, kohtaavatko
milloinkaan ne rannan?
Vähät siitä, kunhan saavat
häipyväisen hetken
päivän kullan kimmelteessä
tehdä uljaan retken!
6.
Viisahat vanhat porttien pielissä istuu,
katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta,
puistavat päitään hymyten säälistä heille:
vielä te taltutte, virmat varsat!
Säälistä -- niinkö? Valhetta. Kateudesta.
Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä
päässyt mä, käärme kuinka se pistää
syrjään jäänehen sydänjuureen.
Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut,
rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet,
laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut,
voittajan viirit ja kättenpauke!
Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa!
Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi
penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa
lietemme liekkiä hoideltaisi...