olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut
hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi
kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia),
mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen
teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki
nuoren tytön olevan unessa.
Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain
vartijansa kilpaa kuorsaavan.
"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka
tahansa, mutta..."
Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja
kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että
hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän
vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin
katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte
käyden, pyrkimään metsästä pois.
Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos
oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa
suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka
kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin
ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki
ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo
olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen
useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan,
jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen
kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.
Vihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja
linnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.
Väsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan
tarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen
kärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään
pensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.
"Käyköön kanssani kuinka tahansa", ajatteli hän, "mutta minun täytyy
nyt nukkua".
Väsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun
karkea ääni vieressään huusi:
"Löytö, kallis löytö! Tulkaa tänne, katteini Demonov, niin saatte nähdä
oikein kauniin tytön!"
Annaa kohtasi se onnettomuus, että hän vaan joutui yhden vanginvartijan
käsistä toiselle. Hänen oli huomannut toinen venäläinen joukko, joka
mainitun upseerin johdolla marssi Vaajasaloa kohden.
Turhaan Anna pyysi ja rukoili katteinin päästämään häntä vapaaksi.
Upseeri vaan nauroi pilkallisesti ja käski miehensä tarkasti
vartioimaan häntä.
Niin tuli hänkin Vaajasalon saarelle. Ainoa lohdutus Katrin ja Annan
synkässä tilassa oli se, että nyt saivat olla yhdessä ahtaassa
huoneessaan ja siellä vaihdella ajatuksiansa ja toivojansa paremmasta
tulevaisuudesta.
"Kukahan kiven heitti?" kuiskasi Anna tultuansa huoneesen ja
suljettuansa oven. "Kukahan se oli?"
"Vaiti, vaiti", kuiskasi Katri pannen toisen kätensä Annan huulille.
"Ehkä joku Suomalainen. Jotakin on luultavasti tekeillä".
Teroittaen kuuloansa kuultelivat molemmat tytöt sitte ja odottivat mitä
tuleman piti.
Kun katteini Rosovski sai tietää Annan paenneen, raivostui hän niin,
että hän oitis antoi hirttää molemmat vartijat samaan puuhun, jonka
alle he olivat nukkuneet. Hän ei uskaltanut ajattaa häntä takaa
peljäten suomalaisia partiojoukkoja.
6.
Jussila, joka kiven singahtaessa huoneesen oli vetäynyt askeleen
akkunaan päin, heräsi ensin siitä, että pari isoa sadepisaraa tipahti
hänen niskaansa.
"Kaikkien pahojen henkien nimessä", huudahti hän ja töytäsi akkunalle,
"kuka se mahtoi olla?"
"Missä minun jääkärini ovat?" huusi katteini, hänkin tointuen. "Kuinka
ne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan
käsiini!"
Antti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se
viha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti
olivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä
osoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja
tätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti
kauluksesta huutaen:
"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?"
"Ei", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, "sinä olet oikeassa.
Meidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti".
Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti
nämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet
mitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt
ainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen
ja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä,
jotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.
Syynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava:
Kolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka
pakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen
paulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun
sotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin
he itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken
herjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten
läsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät
sentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara
astiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He
nukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet,
kahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet
heidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.
Kun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin,
jonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.
"No", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, "mitä olet nähnyt."
"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa".
Fieandt oikein hypähti.
"Tiedätkö sen varmaan?" kysyi hän innokkaasti.
"Tiedän, herra". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin
tuvalla, ja lopetti näin: "Parasta olisi tietysti ollut, jos minä
olisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse
siinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta
kalloon, niinkuin tarkoitukseni oli".
Luutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: "Entä jos koettaisimme napata
heidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?"
"Se tuskin käy laatuun", oli Erkin pelonalainen vastaus.
"Kuinka niin?"
"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he
osaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja
sentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään".
"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen", lausui eräs vanha Vaajasalon
mies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. "Minä olen syntynyt
Vihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun
neuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen
aamuun. Kas niin, Erkki", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä
syviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta
rinnasta, "luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on
pannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut
nuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä,
sillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja
luutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta
ylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy
hyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja
huolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä,
kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan".
"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti
lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä
ja noudattaa neuvoanne".
Päivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja,
kun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä
eivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset
menivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama
tunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.
Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon
etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän
hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän
olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.
"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos
hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai
elävänä ja ehkä häväistynä? -- Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun
tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista
minulle; sallikaa minun rientää edellä!"
"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.
"No, se on sitte minun oma asiani".
Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä
kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen.
Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin
vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut
kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta,
joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä
ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse
katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt
ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta
kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui
pitkänä, suorana rivinä.
"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he
ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".
Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään
pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta
selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei
se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi
ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin
rohkeammaksi.
Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin
tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren
Suomalaisen.
"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui
päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt
ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon
suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle
ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa.
Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan.
Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan
siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova
väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran
hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.
Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli
sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata
silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan
nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.
Mutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.
Hänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen,
raskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut
olivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi
huoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.
Ei näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä
olevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan
palanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta.
Vielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään,
jota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:
"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä
nähdä hänen".
Näissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että
luutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle
ja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän
esille ja sanoi Erkille:
"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset
mukaansa, mutta..."
"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?" kysyi Erkki tulisesti.
"Toinnu, Erkki", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan
olalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. "Sinä olit tuskin
ehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka
pakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme
miestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten
muassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet
lyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan.
Vaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen
univormu".
Kun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat
suonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen
pyssynsä tukkia:
"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun
noista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin
totta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen
olisi monta tuntia elettävänä!"
"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani
raivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta".
"Kiitos, herra luutnantti", vastasi Erkki liikutettuna. "Nyt eivät he
pääse pakenemaan!"
Vähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.
7.
Venäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa,
joka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta
korkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten
taloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli
venäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.
Korkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä
Leskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös
näkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja
ta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla
koristetusta seljästä.
Noin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen
venehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia.
Venehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä
yllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin
partiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.
Venäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka
etupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä.
Innokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen,
joka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin
sanotaan, "hyvissä kirjoissa". Hän olikin ylipäällikkö näillä
seuduilla.
Hetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin
liikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:
"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti
koettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja
urhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi".
Nähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:
"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä
Räimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu
länsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi
meikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän
asemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat;
jahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön,
toinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä
uhkamiellä sieltä kohtele".
"Se on totta", arveli eräs toinen ylempi upseeri, "mutta mitä hänestä
on huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!"
"Pahempi vihollinen! Kuka se on?"
"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?"
"Pah, hän ei toimita mitään suuria", vastasi markiisi ylpeästi.
"Saattaa olla", lausui katteini Demonov, "mutta kaikissa tapauksissa
hän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle".
Paulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.
"Kuinka sen tiedätte, katteini?" kysyi hän hätäisesti.
"Luotettavien vakoojien kautta".
Paulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän
uhkamielisesti päätänsä ja sanoi:
"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme.
Mutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää
viiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen
varhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja
yöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa
varustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin
semmoiselta, että ruoka maittaa teille".
"Totta, herra markiisi", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin
hyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. "Ruoka ei nyt ole
hullummaksi".
"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa",
lausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.
"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?" huusi Paulucci, joka oli kauniimman
sukupuolen hartaita ihailijoita. "Onko katteinin onnistunut löytää
kaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin
tähän asti turhaan".
"Oh", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia
viittauksia, "se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä
kaksikin".
"Ne me ja'amme sitte", huudahti Paulucci. "Ruokaa ensin, sitte viiniä
ja naisia. Tulkaat, hyvät..."
Hän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus
ulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai
heidän vaalenemaan.
Suljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan
metsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista.
Luutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen
esikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen,
että hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa
epäilemättä onnistunut.
Suomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan
hämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa
kuin nopea pako.
Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan
vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin
pääsivät.
* * * * *
Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli
laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan,
vanhan Pohjosen asunto.
Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan.
Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä
väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin
pysyivät pystyssä.
"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle,
kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä,
että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".
Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta
Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.
"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä
toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.
"En _minä_ sitä tee", vastasi Jussila.
"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa
silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"
"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei
helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".
Jussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.
"Mutta", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, "kyllä sinä
saatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie
meidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että
saat paikkasi takasin talossa".
Jussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:
"Ainoasti _yhdellä_ ehdolla koetan sen tehdä".
"Mikä se ehto on?"
"Että Katri tulee vaimokseni".
Kun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli,
että tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.
"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen
päätänsä käsiinsä. "Katrihan on toisen vaimo".
"Hänen miehensä pitää kuoleman", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta
sydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: "Minulla ei
ole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan
omistaakseni hänen, taikka ... niin, meidän maan miehet pitävät aina
sanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä..."
Jussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti
tirkistäen töytäsi huoneesen.
"Suomalaiset ovat kimpussamme", huusi hän. "Pian..."
"S----na vieköön heidät!" huusi Jussila hypäten ylös. "Pitääkö minun
tuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?"
Samassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse
veneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.
"Pian veneille", huusi hän, "ei minuuttiakaan hukkaan!"
Näin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen
takasin.
"Älkää koskeko häneen", huusi hän. "Minä otan hänen itse".
Demonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.
"Seuraa minua", huusi Antti sitte. "Minä tiedän toisen venheen. Emme me
tarvitse venäläisiä".
Katri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama
ajatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä
kuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle
pakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta
ja uutta toivoa.
"Tule nyt", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. "Älä luule, että sinä
minusta pääset!"
Vaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi
hän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui
seljällensä.
"Kaikkien p----leitten nimessä", kiljasi hän kovimmassa raivossa,
paljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen
uskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli
lähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, "jos et tule
hyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos".
Katri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä.
Hän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin
piti kovasti kiinni akkunanpielestä.
Antti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti
puolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin
Katrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin
puolipyörtyneenä ovelle.
"Mikä sinä olet, miesparka", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti
iskuansa. "Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha."
Näin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.
"No", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. "En minä luullut että ...
kas niin ... nyt tunnen sinun taas. Nyt..."
Jussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän
ja otti pyörtyneen syliinsä.
"Nyt olen valmis", puuhkui hän. "Missä vene on?"
"Tuolla, seuraa vaan minua ... ja ... mutta ... kautta ... kaikkien..."
Ovella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.
"Emme siis myöhästyneet", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. "Ei
yhtään armoa konnille!"
Mutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet.
Pudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.