väki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi
suoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut
tietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli
hän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään
hänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää
itään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen
tarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa
Torkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen
ylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen
kantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin
Rosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka
Torkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin
toisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini
Rosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle
melkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä
saapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti
Ogunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri
puhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen
Rosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:
"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte
menen Iisalmelle ja..."
"Mutta", keskeytti Baronovits, "sinä unhotat, että Sandels on
Toivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen
takanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu
edestakaisin".
Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät
hämmästyneinä istuimiltansa.
"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.
"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski
vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan
kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.
"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä
katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".
Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit
pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.
4.
Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea.
Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena
vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan
jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän
pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.
Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden
käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän
kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että
kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä
arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa
oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan.
Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.
"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"
Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi
kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen
edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi
valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:
"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?"
Sittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että
edessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka
viholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se
mies, joka pärettä piteli:
"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole
vakoilija".
"En ole", vastasi Heikkilä uskottavasti.
"No, tule sitte katteini Malmin luo".
"Tulen niin".
Katteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä
saman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta
antoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä
ottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.
"Mutta liikkukaa siellä varovasti", sanoi katteini lopuksi. "Ei
tarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä
heitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla".
Kersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän
kuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja
ilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille
niitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.
Juuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä
hänen eteensä.
"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen", huusi kersantti.
"Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?"
"En! Minne matka?"
Kersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:
"Mielitkö tulla mukaan?"
"Halusta".
"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina".
"Niin olenkin".
Heti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli
edellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut
pysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä
opasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei
suomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti
erinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä
olevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.
"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa", sanoi Erkki Ollikainen, joka
kersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka
puitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.
"Koettakaamme naapata se pois", arveli kersantti. "Metsä on pimeä ja
taaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä".
Tuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen
jälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin
päästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli
jotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa
hiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran
kirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:
"P----le!" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. "Jos
hän olisi pysynyt hiljaa, niin... Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö
ketään pakoon!"
Tämä oli syynä kersantin suuttumiseen.
Varsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti
Malmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin
lähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän
kimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta
hajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen
niskojensa kersantin osaston ohitse metsään.
Erkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään
suon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille
vai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka
antaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi
onnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen
kahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä
syvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.
"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin", sanoi Erkki itsekseen,
katsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä
kerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei
enään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi
osastoonsa.
Luutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa
etunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota
jo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.
Erkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan
taisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen
riveissä.
Eipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi
ehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään
jääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan
kirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.
"Ah", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, "nyt et pääse
käsistäni, konna!"
Näin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri
asettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt
kaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi
mainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä
ennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin
pahasti.
Samassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi
kaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi
Rosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat
häneen kiinni estääksensä häntä.
"Oletkos mieletön?" kuiskasi jälkimmäinen, "varmaan kuolemaanhan sinä
ryntäät!"
Rosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei
Noidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat
asukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja
miehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen
yhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja
ukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä
ennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.
Sittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua,
oli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän
nopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän
oli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.
Erkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti
ettei Jussila ollut sinne päin mennyt.
"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen
konnan etsin", ajatteli hän. "Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä
siellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne".
Viivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia
voimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä
kohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan
sen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan
käsistä.
5.
Toivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää
ottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä
taisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien
etelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti
kaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.
Aina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona.
Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua,
joko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua
vangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja
joka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan
luona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.
Eräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä
kymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan
Pujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta
hän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt
kasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.
Tomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt
monasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle
ja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon
saarelta pyysivät puhutella kenraalia.
"Kyllä minä tiedän heidän asiansa", vastasi Sandels laskien kätensä
otsallensa. "Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään
rauhaa. Tuokaa miehet tänne".
Näiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa,
oli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli
huomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he
olivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he
nyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat
antaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta,
polttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa,
pilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä
Siperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät
suinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan
Venäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen
kertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.
Heidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten
siitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät
Vaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he
uskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi
saattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa
murhapolttajien taas olevan täydessä työssä.
Pari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen
miehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle
lähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.
Aamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät,
eloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle
tuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot
terät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.
Oli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki
henkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului
kirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.
Sen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui
salmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa
kanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon
maalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman
askeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä
vyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän
huomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi
kuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden
jättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se
saattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna.
Fieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo
herännytkään.
"Onkohan tuo kuollut", ajatteli luutnantti. "Ei, punottaahan se kuin
täysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli,
unikeko, kyllä minä sinun hereille saan".
Tämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä
kutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi
pystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja
tarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt
oliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.
Kun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta
korkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:
"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!"
Luutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki
Ollikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän
vihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen
joukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo
rupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon
keskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa
Erkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta
tilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi
niiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he
tunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.
"Kaksi kaunista naista", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. "Jumalan
nimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz.
Mutta", pitkitti hän ajatustensa juoksua, "nuori neiti ei ollutkaan
Rosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?"
Sittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet
tarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä
alas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön
pimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.
Päästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka
tähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja
heräsi vasta Fieandtin kutituksesta.
* * * * *
Yö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli,
sanalla sanoen, oikea sutten ilma.
Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi
yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka
ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli
mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat
näkyvissä.
Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki
Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.
"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti
Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa
vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä
nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se
epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".
Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi
kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka
nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja
venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että
Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.
"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen
viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"
"On", vastasi katteini kuivasti.
"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.
Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:
"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset
kätkemme."
"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän
valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät
torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen
vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi
hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on
kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja
puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"
Jussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.
"Ah", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja
pelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. "Eihän sillä ole kiirettä.
Parasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels
Toivolasta..."
"Mitä vielä! Älä puhu hänestä", keskeytti Venäläinen ylpeästi. "Hän ei
voi meille mitään! Mutta", jatkoi hän nostaen pikarin, "kaunottaret
tänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!"
Antti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka
huuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua
nähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä
ajatellutkaan ollenkaan sitä.
Pian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan
huoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa
käsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä
akkunaan päin käännetyn selkänsä takana.
"Kas niin, kauniit käpyläiseni", huusi katteini Demonov nostaen
pikaria, "nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte
meidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin..."
Hän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle
Katrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.
"Katteini!" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti
pudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. "Minä
tahdon..."
"Pyhän Mikaelin nimessä", keskeytti Demonov purskahtaen leveään
nauruun, "luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole
huomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs.
Kas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!"
Näin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän
siinä estettiin.
Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut
asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria,
mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut
käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman
tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa.
Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata
katteinin päätä.
Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja
aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi
maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan.
Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut.
Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan
ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan
ruutisarven.
Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse
koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se
ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset
silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota
ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita
milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa,
josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui
permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet
sisähuoneesen.
Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä,
tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui
Demonovin käsiin.
Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo
heikko tyttö pian voimatonna maahan.
Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski
Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa
silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista
vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään
hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja
alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään
pelastusta kuulunut.
"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän
kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen
toivoa".
Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri
Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen
onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:
"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".
Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei
hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin
yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa.
Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän
ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään
ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä
matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja
pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli
vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna
ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä
suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei
jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.
Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän
laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti
makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin
hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän
pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan
kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta
hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi
liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.