alkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt
kääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä
tekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja
Jussilan käsistä.
Mutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa
oli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin
auttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän
tiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus
tuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.
Pohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista
kuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.
Erkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei
hän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän
piti kokonaan turhana puheella voittaa asia.
"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman
oma", sanoi Jussila hirveällä äänellä. "Minä tiedän loppuni olevan
läsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!"
Mutta "alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo", sanoo vanha
sananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta.
Ainoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin
epätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian
tehnyt päätöksensä.
Taistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja
juuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa
peräytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen
tehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin.
Tämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi
seljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa,
mutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja
hänen onnistui siten välttää kuoleman.
Jussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen
päällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin
Jussila sidottua.
Antti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut
laattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään,
että hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.
Taistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli
viety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä
miestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.
Antin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä
innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin
Antin kohtalon.
"Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä
onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän
on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!"
"Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi. "Kyllä me
vapautamme ihmiset niistä konnista".
"Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei
minulla ole rauhan päivää".
Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.
Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että
venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.
"Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti.
"On, katsokaa itse".
Alhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti
Fieandtin palausmatka oli katkaistu. "Ei siis muuta kuin rynnäköllä
vihollisen rivien läpitse", huusi luutnantti voimallisesti.
"Asentohon!"
Joukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset
vieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja
kirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.
"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia
nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja
kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston
hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".
Jussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta,
mutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja
ovi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin
tuli tuvan kaikkiin nurkkiin.
Hirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli
mutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä
sen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin
kirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet
öisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen
sanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.
8.
Luutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi
metsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa
Venäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti
väkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän
ampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän
vihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.
Mutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut
tulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin
päättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian
aikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset,
jotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle
niitylle.
"Mars! Käykäät päälle!" huusi Fieandt nähdessään tämän liikkeen.
Suomalaiset töytäsivät päälle, mutta Venäläiset eivät huolineetkaan
odottaa heitä, vaan peräytyivät nopeasti veneillensä.
Samassa näkyi 150 miehen suuruinen joukko tulevan Suomalaisille avuksi.
Joukkoa komensi majuri Duncker. Venäläiset pakenivat kaikkialla ja kun
eversti Burman seuraavana päivänä määrättiin Vaajasaloon sadan miehen
suuruisella vartiolla, ei vihollinen enään uskaltanut tulla rikkomaan
saarelaisten rauhaa. He saivat siitä pitäin elää levossa ja rauhassa.
Sittekuin Erkki Ollikainen oli saattanut vaimonsa ja Anna Segercrantzin
Heiniojaan, jossa nousi suuri ilo kadonneen tyttären kotiotulosta ja
jonne Katrin piti jäädä asumaan, palasi hän Malmin joukkoon, jonka hän
tapasi lähellä Pelkjärveä. Malm oli nimittäin tarkasti kulkenut
Sandels'in Toivolassa osoittamaa tietä. Joensuun solan kautta kulki
hän Tohmajärvelle ja sieltä Pelkjärvelle, josta hän monen kovan ottelun
perästä karkoitti vihollisen edemmäksi kaakkoa kohden.
Viimeksi mainitusta paikasta lähti hän kulkemaan Ruskialaan päin, joka
on Venäjän rajoissa. Monen päivän kuuman taistelun perästä, joissa
Erkki Ollikainen aina osoitti kuntoa ja urhollisuutta ja kokonaan
voitti katteini Malmin luottamuksen, täytyi vihollisen täältäkin
poistua. Malm lähetti sitte partiojoukkoja sisämaahan ja semmoinen
tunki Erkki Ollikaisen johdolla Sortavalan pieneen kaupunkiin saakka
Laatokan pohjoisrannalla.
Auringonsäteen ennustus pienessä tuvassa Toivolassa oli siis käynyt
toteen.
Erkki Ollikainen oli juuri aikeessa pienellä joukollansa valloittaa
kaupunki, kun kiitokäsky tuli hänelle katteini Malmilta rientämään
takasin pääjoukkoon. Kun katteini oli saanut kaikki partiojoukkonsa
kokoon, meni hän taas rajan ylitse ja asettui Joensuuhun; mutta kun
suuri ylivoima sitä uhkasi, vetäysi hän täydessä järjestyksessä
Taipaleelle ja siellä hän kauvan vastusti vihollista sotamiehistä ja
talonpojista kootulla joukollansa.
Syynä näihin katteini Malmin äkkinäisiin liikkeisiin oli se, että
ruhtinas Dolgoruki, sama, joka sitte kaatui Virran sillan tappelussa ja
jolle nyt on pystytetty komea muistopatsas, isolla armeijalla hyökkäsi
Suomeen Savonlinnan kautta sekä tunki Kerimäkeen asti ja uhkasi jo
Kiteen pitäjää.
Mainitun tappelun perästä, jossa Erkki Ollikainen kuului sotavartioon
Kauppilassa ja jossa hän haavoittui ja jäi puolikuolleena tantereelle,
mutta joutui unhotuksiin, palasi hän Heiniojaan, jossa onni ja rauha
odottivat häntä omassa kodossaan. Erkki tuli nimittäin voudiksi
Heiniojassa Jussilan sijaan ja pidettiin Segercrantzin perheessä
enemmän ystävänä kuin palvelijana. Hän elikin vanhaksi, ja hän sekä
hänen kovaa kokenut vaimonsa saivat ilolla nähdä lasten ja lasten
lapsien kasvavan ympärillänsä.
Loimoavan takkavalkean edessä puhuivat he usein menneistä ajoista,
eivätkä silloin milloinkaan unhottaneet vanhaa lukkaria, sillä hänen
intoansa saatiin kiittää siitä, että Malm ehti sinne niinkin hyvään
aikaan.
"Levätköön hän rauhassa", huokasi Erkki silloin, "ja suotakoon
meidänkin muuttaa maailmasta yhtä hyvillä nimillä kuin se kunnon ukko".