hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta.
Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan
liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi.
Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista
uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.
Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset
kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä
hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt
todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään.
He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja
tekemisiänsä.
Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen
onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.
Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän
soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin
tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin
Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun
neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin
kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei
Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät
Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan
uskaltanut sanoa sanaakaan.
Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa
Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu
mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen
ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen
nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän
tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen
kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa
ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.
Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia
liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä
heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli
Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä,
tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja
tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio
runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut
vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan
semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä
kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että
he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema
kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.
Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä
onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi
siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa
Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen
vihamieheksensä.
Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä
ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti
Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat
tehdyt:
"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".
"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.
"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän
kotona".
"Kuinka sen tekisimme?"
"Akkunasta, tietysti".
Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta
olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään
nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja,
karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.
Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.
He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin,
kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut
kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa
poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen
hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:
"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen
menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei
maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!... Odottakaat,
odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen
tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"
Tämän sanottuansa riensi Antti kotio.
Puoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat
he toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.
"Nyt on hän kotona", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka
akkunasta loisti vikevä valo.
"Niin näkyy", vastasi toinen. "Eiköhän hänellä ole ollut mitään
pirunjuonia tekeillä poissaollessaan?"
^Niinkö luulet?"
"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki".
* * * * *
Kalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen
astui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu.
Toiselta hartialtaan riippui pitkä "tussari" ja hänen leveän
nahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.
Hänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein
puristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa
hänen pahimmat vastustajansa asuivat.
"Odottakaat, te", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta,
joka oli toisen pistoolin vieressä. "Kauvan olette te minulle jaelleet
solvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina
ollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä
yö on päättävä kohtalonne".
Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa
tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä,
mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan
Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea;
pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä
haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli
onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli
kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen
selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet
parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet
pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi
vääntämällä reikiä niiden pohjiin.
Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin
kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.
Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä
pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa
asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana
kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan
pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan.
Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka
sattuisi tulemaan hänen tiellensä.
Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen
toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä
hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin
katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea,
ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä
silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut
kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen
vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan
pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille
rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi
tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä
takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin,
mistä rahina oli kuulunut.
Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian
huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta
pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä
saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina
oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt
täysi?
Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin
liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa
pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen
pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita
ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.
Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa
äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.
"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"
Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti
säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan,
ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen
toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan
sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"
Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.
Mutta kuka olet sinä?"
"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka
näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.
"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.
"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila
kolkosti.
"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä
kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"
Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa
siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.
"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja..."
"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla
lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille
kiville".
"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".
"_Ei yksin_", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla
ehkä tyttö mukanasi?"
Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin
kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän
myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi
sentähden äkkiä:
"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän
sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka..."
"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat
kuulla kaikki kohtaloni".
Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta
saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä
olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:
"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli
on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus
tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että
kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen.
Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".
"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.
"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata
tulee paraiten padan kanssa toimeen".
"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.
Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:
"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo
olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään,
jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me
vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"
"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen
kumppaniinsa.
"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan
astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.
Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.
Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"
"Näen".
"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla
voimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää
Sandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa
tulevan tänne".
Jussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:
"Minne minä saatan kätkeä Katrin?"
"Minun tupaani".
"Mutta ... mutta..."
"Sinä arvelet!"
"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?"
"Sepä kysymys. Tottakai!"
"Sitte en uskalla jättää häntä sinne", vastasi Jussila vapisevalla
äänellä.
"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin,
minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit
tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö,
niin ... niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko
saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".
"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti
hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin
Katria ... niin..."
Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.
Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät
ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua.
He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi
heitä.
"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä
jonnekin suojaan".
"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".
Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut
kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin,
ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston,
saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri.
Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla
miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa,
että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä.
Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran
kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä
nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin
perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava
tunne.
"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.
"Ei".
"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"
"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä
purilot. Täällä on aineita kylläksi".
Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei
herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen
vaatteitansa.
Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille
kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi
äkäisesti:
"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"
Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.
"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota
vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".
Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan,
että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa
tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet
enemmän kuin puolen salmen levyä.
Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan
sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan
akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden
yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia
leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.
Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin
asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle
vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".
Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.
3.
Sen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja
suot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja
niiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan
kirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä
täällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli
Noidanojan seudun luonto.
Erään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi
puinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä
sieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat
hyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet
alituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon
noustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien
purojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat,
norjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein
suohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella
pakenivat kun joku pitkäkorvainen "repolainen" vainoen hiipi
viidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien
läheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen
suota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä
kovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot
kynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken
peittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli,
palasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli
hyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista
lepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi
"pitkätakkisten" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain
piikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta
rauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.
Kuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia
maailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista,
minkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana
päivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin
pikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja
vihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja,
saaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja
hyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.
Niin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat
kotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita
karhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita
kerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet
rupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä
tulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat
taas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset
peljästyivät enemmän "ryssän" nimestä kuin "sutarin", ja jokainen
rupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa
turvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä
rohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: "Jos Venäläinen tulee tänne,
menemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen
kanssa. Niin esi-isämme tekivät _ison vihan_ aikana ja niin isämme ja
veljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa".
Kun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti
Noidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja
katteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa
semmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.
Eräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä
lapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein
puolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli
istunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.
"Mitä meteliä se on?" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella;
"enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!"
Lapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he
metsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon
ihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset
konttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat "pitkät tangot"
kädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat
katselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa,
olivat pienoiset lähteneet "niin paljon kuin jalkoja alla oli"
"Heikkilän papalle", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin,
kertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.
Lasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti
mitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin
hänen aavistuksensa kävi toteen.
Heikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja
ennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki
asunnot Noidanojalla.
Moneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin
siellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja
lapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja
poltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa
ja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät
hiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä
täällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän
luotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä
Noidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin
maan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin
rauhalliseen tienoon.
Niissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein
puolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä
joutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja
aikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa
pidättivät hänen.
"Vai niin", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen
kaatuneen puun rungolle, "minä huomaan, että te olette kaltaisianne!
Ihan niinkuin viime sodassa".
Sittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen
onnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi
kaatuneen hongan alle kätköön.
* * * * *
Melkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan
harva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli
venäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana
päivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen
oli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia
kertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja
milloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat
kahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua
vangiksi.