Vihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon
kiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua
sille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.
"Jumala, jos rohkenisin", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle.
"Särkeä akkuna ja sitte ... mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan
Herra, jos se olisi..."
Ajatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään
ulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.
Jussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta
ja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:
"Meidän täytyy oitis lähteä täältä".
"_Meidän_", kertoi Katri painavasti. "_Meidän_!"
"Niin, sinun ja minun".
Katri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja.
Sitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:
"Minä menen mieheni luokse!"
"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä".
Katrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän.
Ensimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä.
Vihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:
"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja
ihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden
menemään!"
"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä
seuraat sen sijaan minua".
"Sinua! En koskaan!"
"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan
sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin
myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä
vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä
vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en
muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit
oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä
sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen
pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja
silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä
pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa
toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä,
pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä
pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun
kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja
kuinka..."
"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin
kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.
"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen.
Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen
sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä
pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja
sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on
tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja
vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän
saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he
ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui
melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun
tähtesi tulla mielettömäksi, jos..."
Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin
saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä
Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.
"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot
vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni.
Ei ... tuhat kertaa ei..."
Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin
nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja
huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen
syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni
suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja
voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat
Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin
Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa
hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään;
morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä
hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja
täällä puissa.
Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota
katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen
muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.
Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset
olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään
toimittamatta.
Venäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi
vähintäkään vastustamatta.
Isolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen
joka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää
hikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko
leiriytynyt.
"Erkki parka", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa
lähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, "niin lähellä onneansa ja
kuitenkin niin kaukana siitä!"
"Entäs minä", huokasi majuritar, "ettekö te minuakin surkuttele, herra
katteini?"
"Onko teillekin vahinko tapahtunut?"
"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa".
"Hän on ehkä kuollut?"
"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä".
"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?"
"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja
sisartansa".
"No missä hän sitte saattaisi olla?"
"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin Erkin nuori morsian!"
Katteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki
Ollikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän
vakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:
"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa
morsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka
Luoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi
menestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja
aikaan!"
"Te olette oikeassa, katteini", sanoi Erkki hypäten ylös. "Antakaa
anteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää
että minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat", huusi hän ympärillään
oleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen
taisteluun kirkon vieressä, "tahdotteko seurata minua ryssiä
pyytämään?"
"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki mielissään.
Nyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet
olivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt
vaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta,
kun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan
oikeansa Erkille sanoen:
"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin".
"Kiitos ilmoituksesta", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon
kättä, "ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei
milloinkaan Savossa unhoteta".
"Oh ... hoo ... hm ... hm ... se on liikaa ... täytin vaan
velvollisuuteni", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja
rovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. "Herra
jestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos
vaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois".
Sittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet
katteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä
vapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle,
jonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi
neljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan
huutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka
ampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa "vanhaa viinavelkaa".
II.
TUPA VAAJASALON SAARELLA.
1.
Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia
järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin
monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja
on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne
antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen
miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva
havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla
jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä
kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee
ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä
koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä
esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä
siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja
alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa
ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin
kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä
yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita
etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen
luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla
pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on
kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös
tavallansa on suurenlainen, sillä _kaikki_ luonnossa todistaa sen
suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa
mateleva, melkein näkymätön mato.
Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja
jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki,
josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen
päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine
solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää
tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden
pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka
kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden,
mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka
täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.
Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt
Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse
partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.
Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata
seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli
kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä
rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua
täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.
Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä
viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti
valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää,
jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan
vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon
muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli
tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät
auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies
Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi
ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja
Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen
päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari
kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten
virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat
niiden lehtiin.
Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa
kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat
saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut
äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan
vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin
katsojan silmissä.
Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret
miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä
ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan
olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan
piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla
lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin
kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen
kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan,
painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin
pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja
pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä
erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän
enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi
suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi
saamansa olven ja viinan.
Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin
suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki
unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen
tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu
kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin
ajattelemaan toista elämää.
Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa,
vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin
koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti
ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt
Sandels itse.
Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi
katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella,
ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista
sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa.
Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin
vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän
selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki
ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi
venäläisellä alueella.
Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan
akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä
vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti
makuuhuoneenansa.
"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei
ole haitaksi".
Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan
akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset
tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.
Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon
kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä
muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut
silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse
silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua,
ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli
levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin.
Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?
Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi
Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon
ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan
kaupungin kautta.
"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on
korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä
kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä.
Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja
Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on
uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on
minulle osoittanut".
Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen
lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa
ijässään oleva soturi tuli huoneesen.
"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle
sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa
tutkimusretkellänne?"
"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa",
vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että
Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on
heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme
sieltä".
"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"
"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on
kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli
väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei
päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".
"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole
kuullutkaan sitä nimeä".
"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän
mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin,
jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli
siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta
päästä pakoon".
Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä
käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui
hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli
hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi
nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä
pöytää.
"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa
oikea".
Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin
mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut
tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti
kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita
tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.
Yht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän
saattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.
"Mikä nyt on?" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.
"Tulkaa itse katsomaan", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa
Sandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden
pinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla
etäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan,
ja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan
estämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa
upseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä
tarkimmasti tapausta järvellä.
Tämä siellä tapahtui!
Eräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja
pienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan
tutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse
kulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.
Ehdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman
silmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista
jokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja
purjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.
Vesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa
ympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin
maalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin
oli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta,
milloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko
suuruudessaan.
Semmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet
(suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun
keskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja
rohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia
vastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.
"Sotakiikarini", huusi Sandels levottomasti. "Missä se on?"
Katteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.
"Ah", huusi hän, "he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia!
Varmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun
toimeenpanija. Ah ... ah ... ah ..."
Kenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva
hurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.
Voittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten
puoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen
ammuttiin upoksiin.
Hetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa
valloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa
Sandels'in joukkoa odotti voittajia.
Kenraali astui sill'aikaa kartan luo.
"Kas tässä, katteini", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä
Toivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja
Pelkjärven kautta Ruskealaan, "tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa
mukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri
sopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi
löydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan".
Malmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen
Sortavalaa:
"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?"
"Ehkä minun olisi tarvinnut", sanoi myös Sandels leilillään. "No, no,
onpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä".
Kun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo
valmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja
muistorikkaaksi. Huutaen: "eläköön kenraali! eläköön Suomi!" lähti hän
liikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella
olevien taajojen metsien lävitse.
Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa
metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei
kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä
mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen
syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo,
parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen
salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui
pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä
metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.
Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti
Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut
itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja
varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää
minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi
kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja
katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan
tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään
ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin
seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko
saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he
mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.
Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut
tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen
luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.