immeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian
huomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän
kosi, ei _yhden_ kerran, vaan _monta_ kertaa. Mutta kun hän kamalan
muotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka
kerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki
Ollikaiselle.
Nyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi
monta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin
Erkkiä monta kertaa, mutta turhaan.
Syttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut
sotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.
"Nythän, hiiden nimessä", sanoi hän, "tehnee venäläinen luoti sen, mikä
minulle ei ole onnistunut".
Mutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi
pudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että
hän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä
oli Jussila tehnyt päätöksensä. "Katri taikka kuolema" oli tästä lähin
hänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.
Sentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon
ja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna
sunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen,
niinkuin tiedämme.
7.
Sittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut
viassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen
lähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa
piti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.
Venäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin
arvelutti uskoutua hänelle.
"Minu näk' kaunis tyttö äsken", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa
kuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. "Ol' pukenut
morsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs".
Jussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä
asianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä
nimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka
hän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin
puuttumatta.
"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole
uskomista".
Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että
heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia,
käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia
niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat
venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin
vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä
kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät
uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset
ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet
keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat
heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen
horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja
Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.
Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset
Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän
tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin
joutua Venäläisten käsiin.
Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat
kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat
tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon
vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri
astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.
"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"
Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän
hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään
vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme
peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.
"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti
pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."
Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian
pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä
hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä
mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna
Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen
katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja
irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni
sanoen:
"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".
Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään
vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon
hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen
ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi,
että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän
tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.
Katrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.
"Taivaan Jumala, se on Katri!" huusi Erkki. "Kaiken pyhyyden nimessä,
seuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin".
"Ja minun Annani on myös siellä!" huusi majuritar suuren pelvon
vallassa.
"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa", karjasi Ikosen
akka. "Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!"
Tuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat
ryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni
urhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he
peittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi
eivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki
päättävästi tien.
Erkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän
Venäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi,
että hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa
palausmatkalle.
"Älä nyt ole hulluna, Erkki", sanoi joku talonpojista. "Jos Katri on
Venäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois
jos sinä elät, mutta..."
"Vaiti, älä enään puhukaan siitä", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia
voimiansa päästäkseen irti; "minä otan hänen sieltä taikka kaadun.
Tämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon
Jussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää
minut, muuten saatte syyttää itseänne!"
Näin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka
pitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri
uudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti
asettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen
kirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi
Venäläisten kalloihin.
"Erkki", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, "mikä sinuun
tulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni",
jatkoi hän edelleen levollisena, "mutta ainoasti minun ruumiini ylitse
pääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen
on ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos
nyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa
minuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä
sitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti
ajattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin
ennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei
Katrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee
häntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki,
Jussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin
hyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen
perään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman
esteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä
rangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti
Heiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi
saatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on
kirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi
sentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että
sitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä
lupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että
useimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen
tempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?"
"Niin, niin", huusivat kaikki. "Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan
menet!"
Katrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus
lopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:
"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka
se nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja
ystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin".
"Niin oikein, Erkki", lausui majuritar. "Jahka minä pääsen kotio,
lähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan
tekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla,
Pekka, ja..."
Majurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät
riviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan
veneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara
antoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui
päästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se
uljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi,
vaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä
toiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.
Taistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät
Venäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen
lukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että
kuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä
selvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä
Nevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.
"Tuo on ihan varmaan hätäkello", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan
joukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja
toisella kornetti Brandenburg. "Onkohan tuo Juvan kirkolta?"
Rietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen
kysymyksensä ja vastasi:
"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta
tuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!"
"Tiedätkö sen varmaan?"
"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".
Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti
Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan
jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin
mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut,
pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen
väliin.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon
korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.
Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen
katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui
näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä
aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli
hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai
hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.
Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi.
Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden
että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä,
pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon
pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni
pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi
alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti
olevan auttamattomasti hukassa.
Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä
käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa
nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa
riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi
päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren
morsiamen edessä.
Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila
turvautui.
8.
Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin
vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi
ne väsyttää.
"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän
itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka
tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin
ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä
soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".
Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat
sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama
satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli
joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli
upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin
ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä
kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen
toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein
ääni koko Suomen kaikista kelloista.
Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat
ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli
irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään
portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.
Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin
kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla
virkistyttävän.
"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi,
näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III,
kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku
Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä
aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli
täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja
selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm
peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja
kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli
kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan
vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli
sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso,
kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli
jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi
Tarkka ... sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen ... mutta
vaiti ... mitä melua se on ... ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea,
te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka,
'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin
rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja
Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti,
sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En
ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes
Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen
laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa
pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että
kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä
kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? --
Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. -- Hyvä on, sanoi kuningas, saat
sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet
kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin
tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p----leen luoti tuli
ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa
kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä
hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis
jossakin?' -- Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin
mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas.
Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman
tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja
pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta
sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni
ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta,
niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän
sanoi... Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven
takana pitää! Niin, koett ... mi ... mi ... mitä p ... kirotut noidat;
luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven
alle, sillä siltä tuo kuului ... niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia
portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"
Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat
ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan,
ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa
kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.
Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu
muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli
tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat
äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä
saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä.
Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt
tarjoutuvan.
Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta
ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas.
Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille
onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen
kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita
ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat
putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä
oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.
Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta
vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.
"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta
heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt
enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen
torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut
katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän
tyytyväisemmäksi.
"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja
ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun
vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".
Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän
kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan
vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä
kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi
silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä
päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta
kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään
saatettu huomata.
Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään.
Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän
oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin
onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.
Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua,
kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa,
ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:
"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä
luullut teitä niin tyhmiksi!"
Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti
ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.
"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut
ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua
kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".
Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun
kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi.
Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin
luukusta:
"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.
"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman
valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut
Suomalaiset yhteensä!"
Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.
Rosovski raivostui.
"Kurjurit!" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, "näin
teidän pitää ampua!"
Mutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse
koettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka
vaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja
virrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä.
Yhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä
kerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni
lipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima
laukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen
kivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta
kyynärää sivulle päin.
"Hyvin ammuttu" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi
aidalle; "se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!"
Kirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla
hurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten
päälle.
9.
Kirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan
alla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin.
Molemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi
korkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden
maalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä
yksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa
ollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään
jälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita
lehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.
Kun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä
väristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä
tuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset
hyljänneet hänen.
Muutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä
hymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus
uhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt?
Kuinka olikaan kaikki muuttunut!