vihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta
tervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että
Bofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat
luettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.
Vaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut
heti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti
käydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän
vaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää
alkavaa marssia varten.
Juuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä
pakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että
hän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän
tapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.
Venäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt
vähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi
hän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:
"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?"
"Nissilästä", vastasi mies peljästyneenä.
"Nissilästä", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. "Onko sinulla
kirjettä sieltä?"
"Varat ovat otetut".
Baronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai
sotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti
häntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:
"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on
tapahtunut".
Kun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:
"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?"
"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon
pohjoispuolella".
Viittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän
tuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin,
pitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi
eteläisimmän kohdalla.
"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan", mumisi hän itsekseen. "Ennen
poltan itse kaikki tyynni".
Näin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.
Mutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies,
puettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille
sen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.
"Polttaa ... polttaa", ajatteli Suomalainen itseksensä. "No, siitä nyt
kumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen
ma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen,
Kenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen
tiedän".
Tämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan
tervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli
Erkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen
ynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita
kohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa
päätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja
paljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä
sotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu
kostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen
mieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa
toimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän
aikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen,
molemmat samanmielisiä kuin hänkin.
Tullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä
Gummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä
vilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet
kirkastuivat nähdessään hänet.
"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä",
sanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. "Oletko kuullut venäläisten
viimeistä julmuutta?"
"En", vastasi Erkki.
"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja
tekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut
suuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa,
tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit
olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti
oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa,
mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat
hänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin
perin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja..."
"Pedot", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.
Kenttä jatkoi;
"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä
ilkityöstä?"
"Emme, emme!"
"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö
sotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:
"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi
kuollut!"
"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa", virkkoi nyt
Boisman. "Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien
keskelle. Ei, parempi on silloin..."
"Minulla on ehdoitus tehtävänä", keskeytti Erkki.
"Antakaas kuulua; mikä se on?" huusivat toiset.
Erkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän
arvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:
"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä,
käymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta,
että me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!"
"Se oli hyvä ehdoitus", vastasi Gummerus. "Meidän pitää kuitenkin
pitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi".
"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi", vakuutti maanmittari. "Minä vastaan
neljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa,
kuu miestä kysytään".
Päivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut
puoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa
oli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että
talonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion,
sekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän
Valkeamäen vahtijoukon kimppuun.
Tämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis
täytäntöön.
Katteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella.
Nuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei
huomannut kaiken olevan mielensä mukaan.
Hänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman,
joka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli
toisessa tuli suoraan hänen eteensä.
"Antautukaa", kehoitti maanmittari; "kaikki vastarinta on nyt jo
turhaa".
Näin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin,
jotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet
vahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän
pahoinkin.
"Antautua", vastasi Baronovits pilkallisesti, "en koskaan!"
Tämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja
hyökkäsi Suomalaisia päin aikoen "lyödä itsensä lävitse"; mutta juuri
kun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä
huusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari,
joka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.
"Pidä häntä vaan lujasti kiini", huusi Gummerus; "jahka minä selviän
näistä riivatuista, tulen minä sinua..."
Hän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto
taittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta
"moskoviiteilta" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia
samassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä
kuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.
Melkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka
Baronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin
tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen
katteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi
heti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli
antautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa
pääjoukko.
Ollessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat
tosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän
että Gummerus toipuivat jälleen.
Valkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.
Iisalmella oli kohtaus kuumempi.
Kun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen
rinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa,
peljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.
Talonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun
Erkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:
"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä
hyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden
laukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut
kuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.
"Eteenpäin vaan", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden,
jonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään
kestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan
aniharvan onnistui hiipiä pakoon.
Venäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin
tullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.
Kun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian
laidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja
kiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja
päättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta
sotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha,
mutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.
Heti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun
kunnianmerkin.
Hän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin
taisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon
etupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin
suurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa,
joita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui
pahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin
päinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän
saattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja
lapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon.
Asianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon
ystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme,
pienessä kirkossa Nevajärven rannalla.
6.
Metsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin
kirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää
leveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan
kirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit
alkoivat taistelun.
Huolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi
Erkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä
kehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon
itäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään
tarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän
kimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi
sieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat
sen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.
Niissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja
kavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi
hiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen
samassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan
tuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli
jo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski
laukauksen, huudahtaen: "Tuosta saat palkkasi, petturi!" Kalastajan
aikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja
kätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta,
mutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan
ennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi
singahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä.
Kun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi
hän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi
aidalta.
Erkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin,
piti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin
morsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.
Hän vaaleni Katrin nähdessään.
"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin
syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".
"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän
puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja
joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".
"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten
välillä", sanoi Erkki huolestuneena.
"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.
"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".
Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen
kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella
miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja
kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä
levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja,
hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen
ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja
tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui
valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja
voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa
jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta
aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän
näki ettei se sattunut Erkkiin!
Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka
poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi
hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.
Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli,
joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.
"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei
madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko
mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran
pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa
kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette
tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka
jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä,
jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen,
jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te
aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi.
Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä
läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana
möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin..."
"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa
vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä
hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee
sieltäpäin".
Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla
koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli
yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli
vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen
kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan
Mikkoukon.
Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi
haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan.
Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin
yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin
kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa
tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.
Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja
antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:
"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"
"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut
pahoillani teille".
Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja
kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli
niin onnellinen!
Heti herättyänsä sanoi Mikko.
"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi
minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani ... ai, ai,
kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän
kapuroiden käsin molemmin puolin. "P----le! minä vimmastun jos tuo
punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää ... nouseman..."
"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella
väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut
haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa
nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"
"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se
oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei
ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki
Ollikaisella on! Puh ... oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä,
niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".
Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti
kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.
* * * * *
Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä
karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti
hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä
todella kaikki jäsenensä tallella.
Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä
syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt
monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän
rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein
villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan
oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin
oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat
ja kesyttömättömimmät.
Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin
maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä
liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä
metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin
annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla.
Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin
sillä Jussilalla oli karhun voimat.
Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku
matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin
siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä
kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta
kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan
saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin,
joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti
hengestänsä.
Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan
kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän
sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja
uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän
usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon
päin.
Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja
nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta
valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.
Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle.
Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi
heti kun hän kuuli ovessa käytävän.
"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn
vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään
varkaan hiipineen sisälle.
Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja
nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa
punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa
ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan
ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa,
jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin,
sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja
saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.
"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen, "ja mitä sinä tahdot?" liitti hän
pitäen yhä kirvestä kädessään.
Sittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen,
käskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa.
"Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä" sai Jussila vihdoin luvan mennä
tallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin
kuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että
joku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.
"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus", huusi hän. "Jos eilen
olisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos.
Pois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä".
Jussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.
"Maltahan", ajatteli hän. "Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa.
Kyllä sinun löydän".
Sittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä
paremmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada
työtä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti
näki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta
luottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän
kärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.
Mutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin
voi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään
niin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan
levollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja
suolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti
hänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon,
jossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut
ellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.
Asia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan
hyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin
vast'edes jättämään Jussila rauhaan.
Niin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin
mieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin
tapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä.
Kuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän
kummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt,
oli Jussila, mutta hän oli "vaiti kuin ahven", ei puhunut kenenkään
kanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa
tuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen
vauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi
saaneensa "oikeen hyvän voudin".