E-text prepared by Tapio Riikonen
ERKKI OLLIKAINEN
Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä
Itä-Suomessa v. 1808
Kirj.
J. O. ÅBERG
Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]
Tampere, 1882.
J. F. Olán, kustantaja.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.
SISÄLLYS:
I. Hääpäivä 1-9
II. Tupa Vaajasalon saarella 1-7
I.
HÄÄPÄIVÄ.
1.
Vieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuin
leikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantoja
kohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioiset
kulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, ja
jatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästä
taasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristen
ja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällä
vihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäen
näyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisille
vieraille.
Pari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse.
Ne eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että ne
hyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.
Sisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilman
siivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjein
yhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievä
temppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltä
hienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.
Semmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkan
päässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkä
tunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkea
temppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, mutta
kaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojen
soivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa ja
tuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen:
"siunattu!"
Niin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun he
lähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen "soivan yhteen". Oli, näet,
sunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaa
jumalanpalvelukseen.
Muutamien minuuttien kuluttua oli pieni "kirkonlahti" parinkymmenen
veneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista ja
luodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaita
ihmisiä laitojensa turvissa.
Pitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeä
koossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?
Eräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaan
kirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljon
väkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä,
vastattiin hänelle:
"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa".
"Kuka Erkki Ollikainen on?" kysyi vieras.
Sekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessa
loivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräs
ensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämillään
ja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vieras
oli osoittanut:
"No, vai ette te tunne Erkki Ollikaista!"
Koko Savossa ja Karjalassa, ja vieläpä lähi-lääneissäkin oli Erkki
Ollikaisen nimi tunnettu, ja jos pikkupojilta kysyttiin hänestä,
voitiin olla varmat siitä, että kymmenestä yhdeksän vastasi:
"Häntä, niin; kukapa ei tuntisi venäläisten vitsausta!"
Tämän nimen oli tuo suomalainen partiomies saanut kansalaisiltaan.
Yllämainittu Nevajärvi on Savon alaosan kihlakunnan luoteisessa
kulmassa Mikkelin pitäjän rajalla. Sen yhdistää kaita ja laito salmi
toista vertaa suurempaan Kangasjärveen ja nämät kaksi järveä ovat myös
poimuina siinä vesien helmivyössä, joka on Suomen rajoissa, ja jonka
suurin vedenpaljous on Saimassa, mikä taasen Vuoksen kautta on
yhteydessä Laatokan kanssa.
Tavallisesti ovat Suomen järvet saaria ja luotoja täynnä ja niillä on
usein laidot rannat, jotka tosin eivät tarjoo silmälle suurenlaisia
luonnon ihanuuksia, mutta kuitenkin ovat sangen viehättäviä. Siellä ja
täällä pistäytyvät kolkot honka- ja kuusimetsät aina vedenrajaan
saakka, ja muodostavat silloin niin surumielisen ja vakaan näköisen
kuvan, että näkijää vastustamatta valtaa tämä ajatus. "Tätä maata asuu
varmaankin vakaa ja karaistu kansa".
Ja siinä hän onkin varsin oikeassa.
Vakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään
on elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa
jotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut
uskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän
vuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi
onnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen
veli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen
olikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet
reväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta
se onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin
pyhyyttä.
Kun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä,
appensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä
siellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme
valkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä
arvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa.
He astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi,
mutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.
Nuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa,
norjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä
urhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli
saanut "kunnianmerkin urhollisuuden sodassa", joka nyt koristi hänen
korkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla
katselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti
koristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla
hiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.
"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme", sanoi
muuan nuori renki puoliääneen toiselle.
"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri
on", vastasi toinen.
Tätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka
olivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.
"Jopa vielä", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa
halveksivasti. "Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita
kauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää
hametta päällensä panna".
"Niin", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, "jos ei Heniojan majurin perhe
olisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä
tullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää
kirkossa toimitettaman, Herra nähköön!"
"Ah niin", puhkesi edellinen sanomaan, "saadaanpas nähdä, ettei siitä
tule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!"
Molemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia
katseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.
"Niin, kyllä siinä on totta mitä sanotaan", arveli toinen akka. "Kiukku
ja kateus Mikko Ikosen tyttäriä hallitsi. Molemmathan ovat olleet Erkin
perään kuin hullut, saadaksensa häntä mieheksensä, eikä hän edes
kaskellakaan ole saanut olla rauhassa. Mutta pitkän nenän nuo kanat
saivat, jotka ovat niin kopeita siitä, että heillä on vähän enemmän
kuin muilla ihmisillä, että he tuskin huolivat tervehtää kun heitä
vastaan tulee".
"Kyllä se on oikein heille", vastasi toinen akka, "ja hyvin Erkki teki
kun hän otti Katrin vaimoksensa, sillä nyt hän saa vaimon, joka osaa
pitää kotonsa kunnossa. Kätevä hän on ja kykenee mihin hyvänsä, eikä
lempeämpää olentoa ole koko Suomessa, sen minä sanon. Häpeä olisikin
ollut, jos hän olisi ottanut jonkun muun kuin Katrin, joka niin kauvan
on häntä odottanut, ja hyljännyt niin hyvän tarjomuksen, kuin sen,
minkä Heiniojan vouti, Jussila, jonka hyvin tiedät, teki muutama
kuukausi sitten. Niin, Erkki on miesten parhaita, se on vissi se".
"Sitä minäkin", vastasi ensimmäinen akka.
Mikko Ikonen, seurasta vanhin, lähestyi sill'aikaa Erkki Ollikaista ja
ojensi hänelle kätensä tyytyväisenä lausuen:
"Me olemme tahtoneet olla täällä sinua vastassa juhlapäivänäsi
kiittääksemme sinua siitä, eitä sinä rohkeudellasi olet puhdistanut
pitäjämme vihollisista. Suokoon Jumala, että hän nyt pysyisi poissa
täältä ijäksi päivää".
"Sitä on tuskin toivomista", vastasi Erkki ja katsoi huolestuneen
näköisenä järvelle päin; "minä kuulin eilen, että kasakka-pulkka oli
nähty Mikkelin tienoilla".
"Miten tahansa", vastasi Mikko Ikonen ja puristi sydämellisesti
sulhasen kättä, "miten tahansa, Erkki, niin me kiitämme sinua siitä
mitä sinä olet tehnyt, ja toivomme ettei kätesi väsy karkoittamaan
tuota kamalaa vihollista, joka saattaa meille niin paljon häiriötä".
"Niin kauvan kuin se minulla on tallella, on se myös väsymätön
puolustaja", vastasi Erkki.
Kokoontuneet astuivat sitte yksi erällänsä sulhasen luo ja kättelivät
häntä, ja se oli pitkä toimitus, joka ei loppunut ennenkuin lukkarin
kimeä ääni urkuparvelta kuului alkavan huomenvirttä.
"Kuules Erkki", sanoi toinen äsken mainituista rengeistä, "me olemme
huomenna vapaina työstämme; otatko meitä mukaasi? Meillä on pyssyjä ja
kruutia, ja yöllä me valamme luoteja. Sano vaan suoraan".
"Sepä hyvä", sanoi Erkki Ollikainen ja katseli molempia renkiä
iloisesti. "Niinpian kuin häät ovat pidetyt, lähden minä taas metsiin.
Uskokaat vaan että me siivoomme ryssät täältä ilolla ja riemulla.
Sandels on miesten paraita eikä Malmikaan nimeänsä häpeä. Hän ei anna
ryssälle hetkenkään rauhaa. Päätetty siis, pojat! Huomenna matkaan.
Valakaat niin paljon luotia kuin joudutte; metsissä ja järvillä on
ryssiä runsaasti."
Tämän sanottuansa riensi Erkki kirkkoon. Hänen piti juuri astuman
temppelin kynnyksen ylitse kun Hömppö-Tiina, vanha akka, joka asui
huonossa mökissä Heiniojan maalla ja jota yleensä pidettiin
vähäjärkisenä, minkä tähden hän yllämainitun nimenkin oli saanut,
kiiruhti hänen eteensä ja tempasi häntä takinliepeestä.
"Tule tänne että saan sinua puhutella", kuiskasi hän väännellen
kasvojansa ja suutansa moneen väärään; "tule vaan!"
Ja näin sanoen vetäysi hän vähän syrjään.
"Sinun pitää oleman varoillasi Jussilan suhteen", kuiskasi hän
uudelleen ja pani huulensa Erkin korvalle, "mutta varo itseäsi niin,
ettei kyyhkysesi saa tietää haukan häntä vainoovan. Vait, vait! Mitä he
mulkoilevat tuolla, ikäänkuin he luulisivat Tiinan kyyhkylää tahtovan;
ei, haukka on Jussila, joka vainoo sinua ja kyyhkyistäsi, huu-u-uu!"
Erkki, joka sangen hyvin huomasi, ettei Hömppö-Tiina tällä kertaa
puhunut omiansa, varsinkin kun hän muisti niitä uhkauksia, joita
Heiniojan vouti kerran oli sanonut hänelle päin silmiä, kysyi
sentähden:
"Mitä syytä sinulla on tämmöisen varoituksen antamiseen, Tiina?"
"Syytä ... syytä...! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila
istuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä
kuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti
Noitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä
tännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten
minä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan. Mutta kyllä minä näin,
sillä näetkös, minä saatan nähdä maailman loppuun asti. Sen minä
saatan", lopetti hän ja ojensi käyrää varttansa, koko lailla vanhan
juurakon kaltaisena. "Minä saatan nähdä maailman loppuun, minä, ja
syytä nyt itseäsi jos et pelastu ja pelasta kyyhkyistäsi. Hi hi hi!"
Nain sanoen riensi Hömppö-Tiina niin nopeasti hautojen välitse, että
olisi ollut turha yritys koettaa saada häntä kiinni.
"Onkohan hänen puheessansa perää", ajatteli Erkki katsellen poistuvaa.
"Niin, 'siellä tuli, missä tupruaa'. Paras on olla varoillansa".
Kun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin
katsein:
"Mitä Tiina mielii"
"Ei mitään, Katriseni", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. "Hän
rupatti vaan tunnettua kaikellaistansa".
Morsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi
kädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä
penkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen
kahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin
kaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä
kannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä
mittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.
Löytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat
varmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset
lapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä
aavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä
hän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista
tulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.
Niin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin.
Syntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa
hänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa
vuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen
kuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen,
oli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he
paimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa
nälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan
viidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin
kovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden
avattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja
Kangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he
rukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen
kirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin.
Vähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt
heidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan
läsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan
toisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että
he tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.
Ijäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta
Tegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa "Rippilapset", puhui "siitä
rakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse". Hän puhui lempeästi
ja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen
puhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä
rakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa,
lausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen
rakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden
puhdas lähde.
Katsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki
huomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä
olevan kiinnitettynä tyttöön, "hänen rakkaimpaan rippilapseensa"
niinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli
niin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli
itsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka
olivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha
sielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellänsä lausui nämät sanat: "sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi"
ja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut
rakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää
kyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen.
Mutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka
valuivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan
saarnan loppuun asti.
Vihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki.
Vanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka
sisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja
vaimoksi.
He olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla
äänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon
ulkopuolella kuului huuto:
"Venäläiset ovat täällä!"
Tuskin oli tämä turmiota ennustava huuto kuulunut, niin Erkki
Ollikainen veti esille pistoolin ja huudahti:
"Minä ammun sen, joka liikahtaa paikaltansa!"
Kaikki katselivat hämmästyneinä toisiansa ja Katrin isä aikoi juuri
kysyä tämmöisen kiellon syytä, kun Erkki lausui:
"Jos lähdette täältä pienissä ja eri joukoissa, joudutte te pian
tappiolle. Parempi on siis että me yksin voimin puolustaudumme.
Olemmehan kaikki aseilla varustettuja".
"Niin niin", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti
joko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan
heinähanko taikka viikate y.m.
Katri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä
äänellä:
"Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!"
"Jussila", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen.
"Mistä sen tiedät?"
"Hän uhkasi minua eilen illalla".
"Etkä sinä ole sanonut sitä minulle", virkkoi Erkki luoden nuoreen
morsiameensa tuskallisia katseita. "Siinä et tehnyt oikein!"
"Kuinka siitä olisin saattanut puhua, kun en saanut sinua tavata",
vastasi Katri. "Sitä paitsi minä luulin sen vaan paljaaksi uhkaukseksi,
mutta nyt", jatkoi hän ja katsoi huolestuneena kirkkopihaan päin, "nyt
näen, että hän tällä kertaa pani uhkauksensa täytäntöön".
Erkki Ollikainen, tuo muuten niin neuvokas mies, joka useasti oli
pelastunut pahemmistakin vaaroista, oli nyt melkein neuvotonna. Ei hän
itsensä tähden peljännyt mitään, vaan nuori vaimonsa häntä huolestutti.
Temmattaisiinko Katri, joka juuri oli häneen yhdistetty, hänen
sylistänsä, ja tekisikö sen katala olento, jota ainoasti rikollinen
himo johdatti kurjaan tekoonsa? Hänen ohimonsa sykkivät niin, että hän
itse saattoi sen kuulla, Pusertaen Katrin vahvasti rintaansa vasten,
kehoitti hän kaikkia sotaan kykeneviä oitis lähtemään kirkkopihaan
siellä miehuullisesti vihollista vastustamaan, naisten ja lasten
temppelissä odottaessa. Hän lopetti näin:
"Katteini Malm ei ole kaukana. Ehkä ampuminen saa hänen tulemaan
tänne".
Sitten kääntyi hän vanhan papin puoleen, laski nyyhkivän Katrin hänen
syliinsä sanoessaan:
"Isä Sievo, teidän haltuunne minä jätän vaimoni".
Sen sanottuaan riensi hän viritetty pistooli vasemmassa kädessään ja
oikeassa paljastettu, vihollisen verestä värjääntynyt kalpa
kirkkopihalle, jossa väki jo rupesi järjestäytymään.
"Olkaamme vaan hyvällä mielellä", huusi hän, "Minä olen monta kertaa
ennen ollut tekemisissä pitkätakkien ja kasakoitten kanssa, ja tiedän,
että uljas vastarinta on ainoa pelastuksemme. Mutta jos joku pelkää
taistelua, niin menköön hän naisten luo."
Ei kukaan liikahtanut.
"Hyvä", sanoi Erkki ja hänen katseensa kirkastui kun hän näki sen
yksimielisyyden, joka miehissä vallitsi ja sen rakkauden, joka loisti
jokaisen silmistä, "koska teillä on semmoinen mieli, niin emme me
Venäläisiä pelkää. Mutta että ihmiset tällä seudulla saisivat tiedon
tilastamme ja tulisivat apuun, niin soittakaat uupumatta isoa kelloa,
niin -- --"
"Tässä olen", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. "Kyllä
sinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta
soittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas
tätä, luuletko sen kelpaavan?"
Näin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.
"Hyvä, vanhus", sanoi Erkki. "Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio
tulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies
mukaanne vaihtoa varten".
"Ei, ei", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. "Minä menen
mieluimmin yksin".
Hän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla
tornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli
tuskin kulunut kuin jo "pom, pom -- pom -- pom" kaikui tornista. Soitto
tuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului
hyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.
Melkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä
kirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että
venäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat
tornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä,
että ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti
tapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha
soittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui
virtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa
perään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli
ilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin
olisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.
2.
Kangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli
Härilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja
kolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan
kukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen
huonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä
puutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden
savutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka
melkein näytti intiaanilaiskylältä.
Puhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet
porsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen
viettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja
lehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa
vihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi
Härilässä, missä tuo "pohjolan metsien kuningas" tavallisesti sai
jonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin
ahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että
keskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti.
Kontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä
mitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.
Näitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia,
ja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä
syötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.
Eräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli
kuitenkin Torkkulainen -- se oli keskievarin nimi -- joutunut pahaan
väliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa,
nälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju
pisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo
edeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.
Ensimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat
vähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä
kohden. "Ukko itse", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti
Torkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä,
mutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi
tarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa
ruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän:
Minä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni
luonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat
ehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt
keskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä
kasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki "nallen" oikeasta
korvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö
Torkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit,
jotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä
luodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa,
riensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.
"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?" kysyi Torkkulainen, kun hän
taas vohkuen pääsi jaloillensa.
Lähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja
riensi keskievarin luo.
"Se naula veti", sanoi tullut. "Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään
varasta hunajaanne, Torkkulais-ukko".
"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!" huudahti keskievari iloisena
ja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. "Kiitos avustasi; sitä en
milloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä".
"Kiitos, kiitos", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. "Mutta
ei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä".
Karhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta
saivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät
takaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä
puolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla
raivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen
hengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän
kuluttua kuoli Härilän keskievarissa.
Mutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin
rauhaan.
Yöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että
Torkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki
kylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin
ihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen
rohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin
altis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli
Erkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä
enemmän Erkkiä rakastamaan.
* * * * *
Kauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808
tuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa
pirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa
kahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen
näköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen
ympärillä.
"Tänne tulee sotamiehiä", huusi hän jo ovella.
"Mitä sotamiehiä^" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin
lieden viereen muurattuun seinäkaappiin.
"En minä sitä tiedä", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille,
"mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa
kovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja..."
"Joutavia", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen
ottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet
olivat katselleet jotenkin nurpein silmin. "Eihän ole sanottu että he
tulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä
päin. Onhan muuallekin mentäviä!"
Torkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin
täysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.
Vanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:
"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin
vanhat pölkyt, jotka..."
"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita", ärjäsi Torkkulainen
suuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen
avaimen liivinsä taskuun. "Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!"
Leena ei odottanut keskievarin nuhteiden loppua. Yhdessä molempien
outojen kanssa, joilla ei enään ollut syytä jäädä sisälle, varsinkin
kun Torkkulainen oli niin huolellisesti tallettanut pullon, oli hän
rientänyt portaille nähdäksensä olivatko lähenevät ystäviä vai
vihollisia.
Keskievari riensi pian jälkeen. Juuri kun hän astui portaille, kuului
nelistä ajavan hevosväen töminää, eikä kulunutkaan monta minuuttia
ennenkuin kasakkajoukko tuli mitä hurjinta vauhtia pohjoisesta päin,
kiiti kuin tuulispää Härilän keskievarin ohitse ja katosi etelään päin.
Kasakoitten jäljessä tuli yhtä iso joukko rakuunia, mutta heidän
hevosensa eivät kyenneet saavuttamaan arojen nopea-jalkaisia
juoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin
välille.
"Nuo ovat Karjalan rakuunia", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä
partaansa, "ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin
hakopuuta piisaa'".
"No Jumalan kiitos siitä", huokasi vanha Leena, "mutta sieltä tulee
enemmän väkeä, sen kuulen selvään".
"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet," sanoi
keskievari.
"Ole siitä varma", arveli Leena. "Minä melkein saatan kuulla kuinka
ruoho kasvaa".
Metsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä
jääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania
jalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti
päiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon
päällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien
silmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan.
Pari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi
ottaminen jalkapako eteensä.
Urhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin
kytätessään "moskoviittia".
3.
Keskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia
telttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren
hyödyn hän heistä saisi -- sillä hän piti varsin varmana, että
uuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he
tuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät
venäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä
hakivat innokkaasti --, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen
olallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa
vieressänsä.
"Kuules ukko", sanoi hän, "minä ajattelen erästä asiaa".
"Mitä sitte?"
"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?"
"Muistan kyllä; entäs sitten"
"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?"
"Hm, hm, tiedän niin minä senkin".
"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän". Ja näin sanoen
yritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan
huoneesen.
"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole", sanoi keskievari, joka
sangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. "Ja
saatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi".
"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan,
sillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä".
Keskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli
katteini Malm hänen tykönsä.
"Oletko sinä keskievari täällä?" kysyi katteini kursastelematta.
"Olen", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä.
"Mitä suvaitsette, herra upseeri?"
"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?"
"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?"
Katteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen
keskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita
ulkohuoneita.
"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa", jupisi hän itseksensä.
"Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta",
jatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa
takkinsa pystykaulusta, "totta täällä on kunnollista juomavettä?"
"Kyllä sitä on", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta
lähellä toistansa olevaa kaivoa. "Niissä on vettä vaikka sadalle
hevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin".
"No, onko sinulla oluttakin?" kysyi katteini.
"Oltta! No, onhan sitäkin".
"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli
lakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!"
Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle
muutaman hopearahan.
"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin
puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla
upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".
Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi
saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä
riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat
tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.
"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen
korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu
helle".
"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi
keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän
upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".
"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha
karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta
ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä
saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"
Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli
ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä",
"petturista" y.m. uhkaavista sanoista.
"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin;
"saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä
olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin
puoleen.
"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte
palveli Heiniojassa".
Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.
"Tunnen, tunnen", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten
saadakseen muistoansa hereille, "nyt muistan. Mutta oletpa sinä
kasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu ... mutta sano ensin
mikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi
olven, jonka olette juoneet".
"Se on päällikkömme, katteini Malm".
"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!" puhui Torkkulainen yhä
edelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki
ohitse. "Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut".
"Erkki, niin", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi;
"hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin
kanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti
tyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on
kaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos
hän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti
mieti".
"Niinkö luulet, Rietu?" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan
pahalle tuulelle.
"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut
yhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä
pitää?"
Torkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen
mieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti
hän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria
uhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija
vainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään
ilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään
lähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa
mehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti
sai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin
häntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.
"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua", mumisi hän itsekseen; "kyllä minä
tiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian
hänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen
vertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta
katteinille".
Näin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja
tuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä
seisomaan paikallensa.
"Katteini", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, "minä pyytäisin
puhutella teitä tärkeästä asiasta".
Katteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.
"Olethan keskievari", sanoi hän vihdoin.
"Olen, herra".
"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?" Ja katteini
pisti jo kätensä syvään takataskuunsa.
"Ei, ei, herra!" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt,
vaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, "asia on paljoa tärkeämpi".
"No, sano sitte mikä se on!"
"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä
suuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä".
Katteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen
ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset.
Sitte sanoi hän:
"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?"
"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä
tapahtui noin vuosi sitte".
Torkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan
Erkki Ollikaiseen ja lopetti näin:
"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin
turmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin
täällä".
"Vai niin", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä.
Mielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa
vaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai
menestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi
nämät tienot perinpohjin.
Kun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.
"Saanko nyt puhutella sinua?" kysyi hän levottomana.
"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot". vastasi mies, "mutta minä olen jo
puhunut asiasta katteini Malmille".
"No, mitä hän vastasi?"
"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä
avutta hädän hetkenä".
Kun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti
auringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini
mitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.
"Mitä perkelettä tämä on?" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella
tollotteli suin silmin. "Poissa jok'ikinen!"
"Niin ovat", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt
lepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä
käynyt vähän raskaaksi, "juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa".
"Minne päin?"
"Etelään päin!"
"Jumalan kiitos", huokasi Vappu; "silloin he ennättävät hyvään aikaan
Juvan kirkolle".
"Niin minäkin luulen", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. "En minä
enään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet
menestyisivät".
4.
Kun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle
kokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan
oven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun
majuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis
ulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka
ominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien
tyttärien ensi riviin, astui esille.
"Ei niin", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka
oli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, "ei
niin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla
tarpeen".
Akat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko
samanmielisiä ympärillään.
Täällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein
silmin katselleet "herroja", siitä syystä että he luulivat "herrojen"
pitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan
ajatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät
juuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä
laiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia,
joka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on
ylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä
suurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät
he milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa,
vaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat
henkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä
asteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen,
suututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on
ehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha
erimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.
Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen,
jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen
tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin
ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin
kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo
vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja
tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami,
joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja
oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja
lannistamatonta urhollisuutta.
"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä
pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva
Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja
lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin
tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä
pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen
asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat
tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa
köyhien kustannuksella. Hyi!"
"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka,
jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa
kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".
"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.
"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää
suljettaman; kiinni se ovi!"
Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.
"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja
tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä
perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko
mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti?
Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä,
jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu
alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat
kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka
saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte
tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen
tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia
ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka
läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona
rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan
poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme
pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita
hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua
seurata".
"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää
kieltäkö!"
Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän:
"Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä
olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla
sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi
on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"
"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee
puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani
juhlapäivänäni?"
Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista
yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja
niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.
"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui
samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät
niistä".
Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen
mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista
riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä
olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset
karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne
kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen
puoleen.
"Me seuraamme teitä", huusivat he.
Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.
Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi
heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen
loukkoon alttaripöydän takana.
"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.
Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse
Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.
Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin,
olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta,
mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.
"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut", sanoi ukko itseksensä,
vitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.
5.
Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa
sitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai "kunnianmerkkinsä
urhollisuudesta sodassa", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla
omisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.
Oltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä
muonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin
kaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen
armeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi
Iisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini
Baronovits.
Eräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi
puhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi
silloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että
Venäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion
läänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli
tutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti
hän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin
kautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka
polttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei
Juvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi
sentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo
tulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman
tiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä
kirkkoa.