III.

Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan

vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta

aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat

salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi,

että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle

oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo

ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin

rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin,

joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis

ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen

muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan

hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan

iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä

päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan

nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi

silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen

puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš

jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä,

että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja

Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen

silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta... joka tapauksessa hän

saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja

näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä.

Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en

pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä

ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi,

että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut

yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija

Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä

huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta

juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat

tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman

levottomaksikin.

Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi

sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan

hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia,

ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä

mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä

aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen

miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa

siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan.

Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin

hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa

aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin

tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan

Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei

hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä

olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi

kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä

kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan

Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen

apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan

erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin

näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille

Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin

riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä)

Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja

tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.

— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin!

Vihdoinkin... _Excellent ami_.

Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen

Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.

— _Cher_, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän

päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee

katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana

hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja

kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin... Hyi!

— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi,

aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa

siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen

elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».

— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin

kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt

kaksikymmentäneljä vuotta... — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta

ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.

— _Ce cher homme_, — keskeytti hänet... kovaäänisesti ja

tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian

ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija

Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.

— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen

ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana

jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin

silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata

häntä... aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua...

Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna

oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin

välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta,

jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan

Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta

mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä

kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin

antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti

paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä

oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä

niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään

selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten

ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa,

nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen

seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain

iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta,

huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille

poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin,

terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa

omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren

pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti

ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset.

Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti

erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen

salonkinsa tekisi tähän...

— _Cher m-r Karmazinoff_, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän

oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi

jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — _cher m-r

Karmazinoff_, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten

vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden

vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin

yksitoikkoiselta...

Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli,

että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä

katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa

ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään

saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta

hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.

— ... muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti

tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti

venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän

neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que

de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä...], ja koska

minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että

minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan...

— _C'est charmant, les moines_, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen

vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.

Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei

jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli

aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan

Trofimovitšin:

— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut

ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime

vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin

tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys

oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani

monet kysymykset... koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien

aikakaudella.

— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin

sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin

merkitsevästi painaen alas päänsä.

Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja

määrätty suunta.

— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.

— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille

suunnitelmaa laadittaessa.

Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä

kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan

oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.

— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti

Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten

tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa

emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista

on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein

nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät

kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te

yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa,

että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa

vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!

— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin

tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja

Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet...

— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.

— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni

kulumatonta aikaa ja... tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia

vaatimuksia.

— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija

Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus

kuulla ihmeellisiä säkeitä... Semjon Jegorovitšin runollisen

innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, —

niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa

kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan,

vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko

hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä.

Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on

osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla

tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen

ajatuksen vaalimistaan.

Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.

— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois...

Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi

vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.

Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun

taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista,

vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta

mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän

shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan

suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e.,

sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.

— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole

mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme

tehtävämme suorittaneet... odottamatta palkintoa... Niin olen tekevä

minäkin.

— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi

saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.

— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku

nuorista herroista aivan odottamatta.

Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti

kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.

— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety

poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita

Stepan Trofimovitšin puoleen.

— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan

Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään

vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti

taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta

epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna

meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa

kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.

— En, oikein tiedä... nyt...

— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton... ajatelkaahan... juuri

nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein

huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin

Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.

— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan

olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš

änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun

vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole

ollenkaan välttämätön. Muuten olen...

— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr

Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi

saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna —

kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta,

ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä

kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä

suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei

olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa

sosialisteja!...

— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä

ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta,

Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.

— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole

jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni]

— kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.

Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo

kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut,

siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne.

Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin

häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä

ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka

koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella

paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin

törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten

kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr

Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi

ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä

potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi

hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan

kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.

— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan

Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä

omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo

langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty...

Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen,

ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin

omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen

onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni.

Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma.

Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke

käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta

parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta

nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli

kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta.

Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi

hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset

kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän

oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa

seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea

otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja

kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä,

vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä,

mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin

viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää

rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli

muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään,

että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina

lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja

että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle.

Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta

ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen

kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa.

Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä

kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat

eivät vieläkään olleet lopussa.

Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen,

olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin

tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, —

niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin,

että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai

kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja

suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai

Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen

kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen

hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä

Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan

unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan

hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä

tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti

tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä,

pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta,

että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova

ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän

sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee

minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu

ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän

tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta

minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.

Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki

ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin

oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli

ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.

Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.

Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan

hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman

tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut

hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi

tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen

kysymykseen.

— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen

hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian

viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä

vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää

teitä häiritsemään.

En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara

Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea

käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä

jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan,

kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui

rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti

pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt

lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa

tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä

lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta

sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki

Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä...

Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä

iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna

sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen

suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš

kehoitti minua illalla menemään _cette chère amien_ luo ja rukoilemaan

tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan

Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen

avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin

toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia

ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin

myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän

harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki

sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella

keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen,

voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.

— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän

haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — _Cher ami_,

kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja

lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen

ainakin lähtenyt...