Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan
vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta
aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat
salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi,
että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle
oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo
ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin
rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin,
joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis
ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen
muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan
hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan
iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä
päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan
nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi
silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen
puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš
jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä,
että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja
Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen
silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta... joka tapauksessa hän
saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja
näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä.
Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en
pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä
ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi,
että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut
yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija
Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä
huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta
juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat
tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman
levottomaksikin.
Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi
sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan
hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia,
ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä
mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä
aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen
miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa
siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan.
Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin
hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa
aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin
tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan
Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei
hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä
olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi
kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä
kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan
Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen
apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan
erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin
näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille
Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin
riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä)
Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja
tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.
— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin!
Vihdoinkin... _Excellent ami_.
Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen
Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.
— _Cher_, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän
päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee
katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana
hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja
kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin... Hyi!
— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi,
aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa
siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen
elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».
— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin
kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt
kaksikymmentäneljä vuotta... — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta
ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.
— _Ce cher homme_, — keskeytti hänet... kovaäänisesti ja
tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian
ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija
Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.
— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen
ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana
jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin
silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata
häntä... aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua...
Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna
oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin
välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta,
jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan
Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta
mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä
kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin
antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti
paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä
oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä
niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään
selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten
ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa,
nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen
seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain
iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta,
huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille
poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin,
terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa
omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren
pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti
ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset.
Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti
erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen
salonkinsa tekisi tähän...
— _Cher m-r Karmazinoff_, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän
oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi
jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — _cher m-r
Karmazinoff_, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten
vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden
vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin
yksitoikkoiselta...
Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli,
että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä
katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa
ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään
saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta
hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.
— ... muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti
tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti
venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän
neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que
de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä...], ja koska
minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että
minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan...
— _C'est charmant, les moines_, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen
vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.
Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei
jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli
aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan
Trofimovitšin:
— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut
ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime
vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin
tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys
oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani
monet kysymykset... koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien
aikakaudella.
— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin
sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin
merkitsevästi painaen alas päänsä.
Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja
määrätty suunta.
— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.
— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille
suunnitelmaa laadittaessa.
Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä
kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan
oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.
— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti
Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten
tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa
emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista
on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein
nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät
kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te
yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa,
että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa
vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!
— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin
tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja
Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet...
— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.
— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni
kulumatonta aikaa ja... tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia
vaatimuksia.
— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija
Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus
kuulla ihmeellisiä säkeitä... Semjon Jegorovitšin runollisen
innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, —
niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa
kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan,
vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko
hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä.
Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on
osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla
tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen
ajatuksen vaalimistaan.
Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.
— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois...
Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi
vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.
Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun
taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista,
vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta
mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän
shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan
suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e.,
sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.
— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole
mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme
tehtävämme suorittaneet... odottamatta palkintoa... Niin olen tekevä
minäkin.
— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi
saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.
— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku
nuorista herroista aivan odottamatta.
Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti
kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.
— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety
poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita
Stepan Trofimovitšin puoleen.
— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan
Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään
vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti
taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta
epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna
meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa
kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.
— En, oikein tiedä... nyt...
— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton... ajatelkaahan... juuri
nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein
huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin
Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.
— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan
olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš
änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun
vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole
ollenkaan välttämätön. Muuten olen...
— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr
Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi
saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna —
kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta,
ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä
kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä
suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei
olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa
sosialisteja!...
— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä
ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta,
Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.
— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole
jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni]
— kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.
Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo
kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut,
siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne.
Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin
häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä
ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka
koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella
paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin
törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten
kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr
Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi
ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä
potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi
hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan
kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.
— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan
Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä
omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo
langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty...
Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen,
ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin
omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen
onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni.
Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma.
Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke
käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta
parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta
nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli
kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta.
Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi
hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset
kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän
oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa
seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea
otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja
kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä,
vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä,
mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin
viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää
rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli
muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään,
että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina
lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja
että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle.
Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta
ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen
kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa.
Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä
kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat
eivät vieläkään olleet lopussa.
Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen,
olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin
tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, —
niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin,
että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai
kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja
suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai
Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen
kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen
hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä
Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan
unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan
hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä
tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti
tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä,
pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta,
että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova
ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.
— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän
sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee
minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu
ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän
tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta
minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.
Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki
ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin
oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli
ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.
Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.
Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan
hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman
tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut
hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi
tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen
kysymykseen.
— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen
hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian
viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä
vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää
teitä häiritsemään.
En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara
Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea
käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä
jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan,
kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui
rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti
pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt
lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa
tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä
lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta
sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki
Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä...
Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä
iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna
sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen
suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš
kehoitti minua illalla menemään _cette chère amien_ luo ja rukoilemaan
tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan
Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen
avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin
toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia
ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin
myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän
harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki
sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella
keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen,
voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.
— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän
haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — _Cher ami_,
kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja
lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen
ainakin lähtenyt...