Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin
saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin
sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan
työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja
sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka
ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke
pysähtyi.
— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi
osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä
päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan
Trofimovitšia.
— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän
ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen
päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.
— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja
ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen
pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää
hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.
— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla,
teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin...
— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin
aavistellen.
Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.
— A-haa-a! Se on... siis, se taimitarha... Arvoisa herra, te olette
antanut ymmärtää... Oletteko professori? Professoriko?...
— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja...
———skin yliopiston nuorisolle.
— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin
vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli
kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.
— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti.
— Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia.
Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys,
flibustjerimaisuutta... Mitä suvaitsette pyytää?
Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua
luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan
tulin vetoamaan oikeuksiini...
— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli!
Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.
— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän
ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin
koulupojalle.
— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke
punastui.
— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.
— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!...
Hä-vit-tää! Te... Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te
juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —
— Kyllä, olen ollut... kotiopettajana... kenraalitar Stavroginan
kodissa.
— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan,
kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa... sen
hedelmiä... Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne,
arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne
tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän
luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia
anomuksia en voi ottaa vastaan.
Hän oli taas aikeessa lähteä pois.
‒ Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne.
Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa,
vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta
minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi
pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista
miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään
pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita,
yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne
käsikärryissä kaupungille...
— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen,
ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin
puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja
kömpelö Blümin olemus.
— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti
häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.
— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] —
harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän
kokonaan muuttui ja havahtui.
— Suokaa anteeksi... — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin
paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä... kaikkeen tähän on varmasti
syynä jokin väärinkäsitys... pelkkä väärinkäsitys.
— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani
jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran
erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja
lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin.
Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin
saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu,
vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja
kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa,
lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin:
»Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään
väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli
loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain
sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys,
miksi te suotta minua sätitte!»
— Tämä... tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa... — Lembke koetti
väkisin hymyillä, — mutta... mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen
tästä itsekin?
Tämän hän melkein huudahti ja... ja näytti melkein siltä, että hän
aikoi peittää kasvot käsiinsä.
Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä
itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä
päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän
täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän
vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen
epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä,
ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin
yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä,
taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:
— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni
häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni...
Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija
Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin.
Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.