I.

Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin.

Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen

kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat

hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko,

Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä

enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja

tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä

seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten,

joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena

oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he

aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa

vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet

»kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa,

— mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät

meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja

he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian

suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko,

johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja

että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että

minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä

silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset

taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet

ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia,

s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu

mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla.

Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista

toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville.

Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet

lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat

lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan

jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat,

kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin

aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella

tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät,

eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä

olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja

jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä

anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen,

ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa

äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni

tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta,

sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän

kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse

kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä

keskustelun tuloksista...

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr

Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin,

olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa

tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja

keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat

puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa,

mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua

oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset

olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin

varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä,

kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli

sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin

itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen

tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet

itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, —

kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin

kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme

entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta

murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella

seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia,

niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä

toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset

tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat

siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu

auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat

muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo

noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, —

kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona.

Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja

myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin

annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat

vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu

aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka

asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys.

Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely,

salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi

huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan

rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse

von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari

oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla

alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen

ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli

keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään

olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä

komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen

kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi

ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä

tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän

hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria

voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi,

ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on,

että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita

ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä

ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa

puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi

suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti

huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta»,

ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka

olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille

saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli

varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt

paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty

sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt

poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von

Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten...

Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt

ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä,

aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin

seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti

ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna

kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli

saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin

jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin

vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli

tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan

edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että

hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän

ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime

päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin

ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin

päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin

ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä

yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi

uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut

vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut.

»Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja

Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä

siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei

olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän

oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan

avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän

hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä

viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut

koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä

kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen

varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei

Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän

nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan

väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat

paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo

edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä

mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse

Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä

katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut

minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), ‒ että

Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä

kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen

»ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse

Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja

papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava

kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen

ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen

Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut

lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman

lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin

itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma

tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt

monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin

suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta

tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa

kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai

teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen

kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on

tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan

Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli

tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota

tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa

hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli

herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä

ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja

ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä

se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr

Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan

päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka

Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin.

Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki

selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa

ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken,

mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni

jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja

»vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät

minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen,

— »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta... Ei, hyvä rouva,

nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana

ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt

paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me

olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi

olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen

totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina

oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te,

hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani.

Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te

saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi... Te hymyilette sarkastisesti!

On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se,

hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa

toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin

tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä

rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne

tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette

järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen

— omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä

rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin

täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi.

Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen.

— »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette

todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun

on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani

todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan

typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani,

niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin

sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa

tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen

synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui

nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen

itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia,

ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan

täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin

tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr

Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän

raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa»,

että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin»,

että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis

hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että

»teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava

miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin

huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän

oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että

kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!...»

Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen

niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa

tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn

juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren

heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani,

tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, —

»että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä

ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan

levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän

roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi

aivan lopullisesti — lopullisesti!...» Mutta nyt Julija Mihailovna

yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on

itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki

oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän

liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin

hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä

valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut

menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi,

että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa

olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta

todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen

osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien

uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei

Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt

häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli

hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle

itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin

ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui

suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen»,

— hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä

se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan,

taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai... tai hyppään itse

sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään

puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan

viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti,

äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten

kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan

satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia,

pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa

mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti,

mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä

rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan

vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti

hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin

ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä

entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena

hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja

hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti

uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei,

mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän

juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin

häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti

pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi

tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä,

liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa

vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla

ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet

tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa

seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan

Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin

iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä

Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten

huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori,

ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän

nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja

nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla

hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti

kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta,

ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi

muistuttamaan häntä siitä, että ‒ ‒ ‒ skin kokouksen osanottajat

odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä

ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija

Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä

kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan

luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli

suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo

noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin

katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa,

jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu

kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma

hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski

viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen

sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen,

olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin

katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi

anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän

aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin

ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui

oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa

tuli: »_Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire,

Candide_. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!»

Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä

hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa,

tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin,

yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli

ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää,

astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin,

että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin

vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein

tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin

kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä

ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen,

joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat

pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli

pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä...

Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin

kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään.

Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka

ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä

poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston

komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli

tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä

komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš

Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta

siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta

määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa

edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin

synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja

hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan

mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa

hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin

kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta

ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.

Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!...

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen

»Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen:

»špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän

kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa

kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia

asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään

vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta

ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän

oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten»

joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan

voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen,

kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän

nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen

salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin

odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken.

Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää

keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan?

Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu

siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa

ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta

tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun

sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas

vierimään. Hänen silmissään musteni.

— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja

katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin

olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko

olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.

— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi

tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä

laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä

joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat:

»Teidän ylhäisyytenne... olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä...

tehtaan isännöitsijä... etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e.,

j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.

Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat

yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan

kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin

»kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen

edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä

lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se

samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi...

— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.

Syntyi kuolon hiljaisuus.

Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin

päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä

pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin

omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.

Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian

kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen

poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti

kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen

aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi

rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään.

Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno

naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä

ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin

ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan

uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan

ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina

oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta,

tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja

nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt.

Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä

kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä,

vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen

keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä

kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että

tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä

itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei

oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä

suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun.

Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen

vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan

kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut

olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton

Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä

tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi

En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun

olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä

hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta

uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi

kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin

ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni

ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta

paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa

oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan

tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän

katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.

— _Cher_, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta

pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä

torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat

määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla... silloin

kun hänen on toimittava itsenäisesti.

Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti

julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä

seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.

— _Tuolta?_ — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. —

Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin

luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi,

kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi

Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki

Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta

kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti.

Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin,

aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän

kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä

Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä

jo itseäänkin halutti peräytyä.

— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet

selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.

— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän.

Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä —

mon heure a sonné [hetkeni on tullut].

Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija

tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan

luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En

tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana

puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata

elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet

vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän

taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä,

pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä.

Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me

istuimme noin kymmenen minuuttia.