Ivan Tsarevitš.
He poistuivat. Pjotr Stepanovitš aikoi ensin hyökätä takaisin
»istuntoon» saadakseen kaaoksen liikehtimisen asettumaan, mutta
varmaankin hän sitten muutti mieltään arvellen, ettei kannattanut
puuhailla suotta, koskapa hän jätti kaiken ja jo parin hetken kuluttua
lensi lentämällä poistuneiden jälkeen. Juostessaan hän muisti
poikkikadun, jolta pääsi vieläkin suorempaa tietä Filippovin taloon.
Vajoten polviaan myöten lokaan hän lähti juoksujalkaa tuota poikkikatua
pitkin ja saapui todella yht'aikaa Stavroginin ja Kirillovin kanssa
portin luo.
— Siinäkö jo olette? — huomautti Kirillov. — Hyvä on. Käykää sisään.
— Tehän sanoitte asuvanne yksin? — huomautti Stavrogin kulkiessaan
eteiseen asetetun kiehuvan teekeittimen ohi.
— Pian saatte nähdä kenen kanssa, — murahti Kirillov, — käykää sisään.
Tuskin he olivat tulleet huoneeseen, kun Verhovenski jo otti esille.
taskustaan äskeisen Lembkeltä saamansa nimettömän kirjeen ja asetti sen
Stavroginin eteen. Kaikki kolme istuutuivat. Stavrogin luki kirjeen
ääneti.
— Entä sitten? — hän kysäisi...
— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski.
— Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten
hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna
mennä Lembken luo.
— No, menköön sitten.
Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.
— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan
yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.
— Teitä myös.
— Enpä usko.
— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan,
Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan
henno uhrata vähän rahaa?
— Tarvitaanko siis rahaakin?
— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa
tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan
mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy
palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan
kanssa, — huomatkaa se.
Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli
varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin
varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.
— Ei minulla ole mitään syytä päästä Marja Timofejevnasta.
— Te ette siis haluakaan sitä? — Pjotr Stepanovitš hymähti
pilkallisesti.
— Ehkäpä en haluakaan.
— Sanalla sanoen: tuleeko rahoja vai eikö.
— Kiukkuisen kärsimättömästi! ja mahtavasti Verhovenski tiuskaisi
Stavroginille.
Tämä katsahti häneen totisena.
— Ei tule.
— Hei, Stavrogin! Teillä on jotakin mielessänne tai olette jo tehnyt
jotakin! Te — vietätte hurjaa elämää!
Hänen kasvonsa vääntyivät, suupielet vavahtivat, ja hän naurahti
väkinäisesti ja aivan aiheettomasti.
— Tehän saitte isältänne rahat maatilastanne, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš rauhallisesti. — _Maman_ suoritti teille Stepan
Trofimovitšin puolesta noin kuusi tai kahdeksan tuhatta. Voittehan
maksaa nuo puolitoista tuhatta omistannekin. Minä en kerta kaikkiaan
aio enää maksaa toisten puolesta, olen jo jaellut rahojani tarpeeksi,
alan jo olla pahoillani siitä. — Hän hymähti jo itsekin omille
sanoilleen.
— Vai niin, te laskette jo leikkiä...
Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski
oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen,
aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš
oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää
Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin
pysähtyi.
— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti.
Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.
— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, —
Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä
voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti
ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi
suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt
alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte,
minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te
minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta.
Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista
tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet.
Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös
vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten
valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte?
Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen?
Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt
teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.
— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski
henkeään pidättäen.
— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa
itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.
Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui
esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt
lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua.
Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät.
Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti
huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt
tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja
tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä
eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.
— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla
kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat,
eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos
huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan
aivan järjiltään.
— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä.
Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut
yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään
Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos
portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta,
kun tämä jo taas tavoitti hänet.
— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä
suonenvedontapaisesti.
Nikolai Vsevolodovitš kohahdutti olkapäitään, mutta ei pysähtynyt eikä
edes katsonut taaksensa.
— Kuulkaahan, jo huomenna tuon teille Lizaveta Nikolajevnan,
tahdotteko? Ettekö? Miksi ette vastaa? Sanokaa, mitä te haluatte? Teen
kaiken mitä tahdotte. Kuulkaahan: saatte Šatovin, haluatteko hänet?
— On siis totta, että olette päättänyt ottaa hänet hengiltä? — parkaisi
Nikolai Vsevolodovitš.
— Mutta mitä te nyt Šatovista? Minkä tähden? — Verhovenski puhui niin
nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Aivan itsensä unohtaen hän yritti
juosta aina Stavroginin edelle ja siepata tätä kyynärpäästä huomaamatta
sitä itsekään. — Kuulkaahan, luovutan hänet teille, sopikaamme. Teidän
laskunne on tosin suuri, mutta... sopikaamme..
Lopulta Stavrogin kuitenkin katsahti häneen ja joutui ymmälle. Katse
ei ollut sama, ei äänikään sellainen, kuin se oli aina ja kuin se oli
ollut äsken huoneessa, hän näki aivan uudet kasvot. Äänenpainokaan ei
ollut sama, Verhovenski rukoili ja maanitteli. Siinä oli mies, joka
itsensä unohtaen kerjäsi takaisin jotakin kallisarvoista esinettä,
jota häneltä parhaillaan oltiin ryöstämässä tai joka jo ehkä oli
ryöstettykin.
— Mutta mikä teidän on? — huudahti Stavrogin. Hän ei saanut vastausta,
mutta Verhovenski juoksi yhä hänen rinnallaan katsoen hänen
rukoilevasti, mutta samalla myös hellittämättömän voitonvarmasti.
— Sopikaamme! — hän kuiskasi vielä kerran.
— Kuulkaahan, minulla on saappaassani kaiken varalta puukko, kuten
Fedjkallakin, mutta minä tahtoisin sopia kanssanne.
— Niin, mutta mitä pirua te oikeastaan minulla teette? — kiljaisi
Stavrogin jo lopullisesti suuttuneena ja hämmästyksissään. — Piileekö
tässä jokin salaisuus? Olenpa minä teille aika taikakalu.
— Kuulkaahan, me saamme aikaan sekasorron, — sammalsi puhuteltu kuin
houreissa. — Ettekö usko, että voimme saada sen aikaan? Me nostatamme
sellaisen sekasorron, että kaikki liikahtaa perustuksiaan myöten.
Karmazinov on oikeassa sanoessaan, ettei ole mihin voisi tarttua
kiinni. Karmazinov on hyvin viisas. Ei tarvita muuta kuin kymmenkunta
tuollaista ryhmää Venäjällä, niin minun jälkeni häviävät olemattomiin.
— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? —
tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.
— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi!
Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että
teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä
kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole
niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään
on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on
puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä,
mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta
hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi
tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin
aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää
niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa
vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä
hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse
tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei
tarvita muita kuin me kaksi?
— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan...
— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n
kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi
kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt
»tasa-arvoisuudenkin»!
»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin
erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin
kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.
— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä
on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen
seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen
yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia.
Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä
tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on
tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä
tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat
saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita.
Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet
despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti,
ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin
hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan
kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas
sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman
despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta,
mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on
šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan
šigaljovštšinaa!
Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian
kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda
itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»
— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä
niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita
sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on
jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset
kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus!
Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin
hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu.
Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden,
valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden;
jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki
yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme
ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään
muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä
on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme
yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia.
Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän
johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden
puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää
suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa
syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja
kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on
nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin
mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille
šigaljovštšina.
— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.
— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville.
Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle:
»Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon
häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja
meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että
Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha
suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan.
Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää
vai eikö ole?
— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.
— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön
šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän
polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina
on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan
tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen
filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii
karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä,
media tulette olemaan te!
— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja
kiiruhti askeliaan.
— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš
autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein
arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä
mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut
teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä
suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö
sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte
vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan
kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit
muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta
minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa
ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki
pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä.
Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te
olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on
mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka
uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri
sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista,
kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette
johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato...
Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät
pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He
pysähtyivät.
— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.
— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin
nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei
koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon!
Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten
ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te
katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman
teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.
Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.
— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui
Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin
vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan
kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita.
Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä
päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat
vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan.
Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen
jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten
kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen;
asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen
puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä
ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen;
koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä
sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa
kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa
vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi
vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt,
kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki
itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien
ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien
sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä
kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta...
Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi
leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi
raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta;
tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan
nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan
velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt
murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta
nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan
jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa,
lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee
vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!»
[Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.]
Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa
odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää,
että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä,
saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!
‒ Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä
matkaansa.
‒ Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin
juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko,
että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme,
niin ehkä saamme aikaan parannuksen... jos käy tarpeelliseksi, niin
lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen... Mutta yhden
tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista
mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu,
sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi
itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten
»hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En
minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia
vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa
on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa
lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa!
tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän
mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt
rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän
kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa,
Karmazinov on ne kieltänyt.
— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen,
— virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene
sosialisti, vaan joku poliittinen... kiipijä?
— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka
olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut
kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että
tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain
»huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa
on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä... miksi? Niin,
miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä,
aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi... Me päästämme
tulipalot raivoamaan... Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen
syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista
ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat
valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät
kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys
sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt... Peittyy
sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa... Ja kas sitä
juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille... kenet?
— Niin, kenet?
— Ivan-tsarevitšin.[9]
— Ke-enet?
— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!
Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.
— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen
suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis
suunnitelmanne!
— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin
rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut
juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee
salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin
parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka
kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna
liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri
tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on
saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole
kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän
ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella
saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!
— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin
vihaisesti.
— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö
minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin
säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä
kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei
ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi
näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää
kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin,
miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin
ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään»
vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette
kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi
uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda
on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne.
Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me
panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme,
»viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen
tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin
jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika
äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa
jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki
on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten
miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi
kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!
— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.
— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin
juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne
viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus.
Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?
Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin
portille, jonka luo he pysähtyivät.
— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin
korvaan, — rahattakin minä... Huomenna järjestän Marja Timofejevnan
asian lopullisesti... ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta
Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan... jo huomenna?
»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet
aukenivat.
— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä
viimeisen kerran siepata häntä kädestä.
— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.
— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän
raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut
herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta
totisesti!... Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä
minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin
te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä.
Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi
pälkähtänyt päähänikään!...
Mitään vastaamatta Stavrogin kohosi portaita ylös.
— Stavrogin! — huudahti Verhovenski hänen jälkeensä, — saatte aikaa...
päivän... kaksi... vaikkapa kolmekin, mutta kolmea enempää ette saa, ja
sitten — saan kai vastauksen!