Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».
Sillä välin tapahtui jotakin, joka ihmetytti minua, mutta joka Stepan
Trofimovitšiin vaikutti suorastaan tärisyttävästi.
Aamulla kahdeksan aikoihin tulla touhusi luokseni Nastasja
ilmoittamaan, että hänen herransa »oli takavarikoitu». En ymmärtänyt
ensiksi yhtään mitään ja pääsin selville vain siitä, että
»takavarikoimisen» olivat toimittaneet virkamiehet, jotka olivat
tulleet ja ottaneet paperit, sotamies oli käärinyt ne myttyyn ja
»vienyt pois käsikärryillä». Uutinen oli hämmästyttävä. Kiiruhdin heti
Stepan Trofimovitšin luo.
Tapasin hänet hyvin merkillisessä tilassa. Hän oli hyvin hermostunut
ja kiihdyksissä, mutta samalla kuitenkin juhlallisen riemuitseva.
Pöydällä keskellä huonetta porisi teekeitin, ja sen lähellä oli
täysinäinen teelasi, johon ei oltu koskettukaan. Stepan Trofimovitš
liikuskeli pöydän lähettyvillä ja risteili nurkasta toiseen vähääkään
hillitsemättä liikkeitään. Hänellä oli yllään vain punaiset, kudotut
alusliivit, mutta huomatessaan minut hän kiiruhti pukemaan ylleen
toiset liivit ja takin, mitä hän ei aikaisemmin koskaan ollut tehnyt
silloin, kun joku hänen lähimmästä tuttavapiiristään oli tavannut hänet
alusliivisillään. Hän tarttui heti kiihkeästi käteeni.
‒ _Enfin un ami!_ — Hän huoahti täysin rinnoin. — _Cher_, lähetin
hakemaan teitä yksin, eikä kukaan muu tiedä tästä mitään. Täytyy käskeä
Nastasjaa sulkemaan ovet ja kieltää häntä päästämästä sisään ketään,
_niitä_ luonnollisesti... _Vous comprenez_?
Levottomana hän katseli minuun aivan kuin vastausta odottaen. Minä
tietenkin aloin kysellä häneltä, ja hänen epäselvästä puheestaan, joka
tuon tuostakin katkeili ja jossa oli jos jonkinlaisia tarpeettomia
syrjähyppäyksiä, sain vihdoin tietää, että kello seitsemältä aamulla
oli hänen luokseen »äkkiä» tullut kuvernöörin virastosta virkamies...
— Pardon, j'ai oublie son nom. Il n'est pas du pays, mutta nähtävästi
hänet oli tuonut Lembke, quelque chose de bête el d'allemand dans la
physionomie. Il s'appelle Rosenihal. [Anteeksi, olen unohtanut hänen
nimensä. Hän ei ole täkäläisiä... jotakin typeryksen ja saksalaisen
sekoitusta on hänen naamassaan. Hänen nimensä on Rosenthal.]
— Eiköhän se liene ollut Blüm?
— Blüm. Niin hänen nimensä todella olikin. Vous le connaissez? Quelque
chose d'hébélé et de très content dans la figure, pourtant très sevère,
roide et sérieux? [Tunnetteko hänet? Hänessä on jotakin tylsää ja
samalla suurta itsetyytyväisyyttä; hän vaikuttaa sangen ankaralta
ja jäykältä sekä ottaa tehtävänsä vakavasti.] Tyypillinen poliisi,
mutta alamaisen nöyrä, _le m'y connais_. Olin vielä nukkumassa, ja
voitteko ajatella, hän pyysi minua »heittämään silmäyksen» kirjoihini
ja papereihini, oui je m'en souviens, il a employé ce mot [— — — niin,
nyt muistan, hän käytti juuri sitä sanaa.] Hän ei vanginnut minua,
vaan ainoastaan kirjat... Il se tenait à distance [Hän ei tullut minua
lähelle] ja kun hän alkoi selitellä minulle tänne tulonsa aihetta,
niin hän näytti siltä, kuin minä olisin... enfin il avait l'air de
croire que je tomberai sur lui immédiatement et que je commencerai à
le battre comme plátre. Tous ces gens du bas étage sont comme ça [— —
— niin, hän näytti luulevan, että minä heti hyökkään hänen kimppuunsa
ja alan piestä häntä pahanpäiväisesti. Kaikki alhaissäätyiset ovat
samanlaisia — — —.], ollessaan tekemisissä kunnollisen ihmisen
kanssa... Tietenkin äkkäsin heti paikalla, mistä oli kysymys. Voilà
vingt ans que je m'y prepare? [Olenhan valmistautunut siihen jo
kaksikymmentä vuotta.] Aukaisin hänelle kaikki laatikkoni ja jätin
hänen haltuunsa avaimeni. Itse annoin ne hänelle, aivan itse. J'étais
digne et calme? [käyttäydyin arvokkaasti ja juhlallisesti.] Kirjoistani
hän otti Herzenin ulkomailla julkaistut teokset sekä sidotun kappaleen
_Kolokolia_ ja neljä runoelmani jäljennöstä _el enfin ioui ça_.
Sitten vielä papereita ja kirjeitä et quelques unes de mes ébauches
historiques, critiques et politiques? [sekä joitakin kirjoittamiani
artikkeliluonnoksia historian, kritiikin ja politiikan alalta]
Kaiken sen he veivät. Nastasja kertoi, että sotilas vei tuon kaiken
käsikärryillä, joka oli peitolla katettu, _oui, c'est cela_, peitolla.
Tämä oli houretta. Kuka olisi saanut selvän tästä kaikesta? Päästin
taas valloilleen kysymysten! tulvan: Yksinkö Blüm oli käynyt? Kenen
nimessä? Millä oikeudella? Miten hän oli uskaltanut? Mitä hän oli
sanonut selitykseksi?
— Il était seul, bien seul, ja vielä joku muukin, muuten, oli ollut
dans l'amichambre, oui, je m'en souviens, et puis... Vielä joku muukin
oli kaikesta päättäen ollut mukana, ja eteisessä oli seisonut vahti.
Kysytään Nastasjalta. Hän tietää kaiken parhaiten. _J'étais surexcilé,
voyez-vous_.
Il parlait, il parlait... un las de choses; muuten hän puhui oikeastaan
hyvin vähän, minä yksin puhelin... Kerroin koko elämäni, tietenkin,
vain mikäli se koski juuri tätä seikkaa... J'étais surexcile, mais
digne, je vous l'assure. [Hän oli yksinään, aivan yksinään, — — —
eteishuoneessa, niin, nyt muistan, ja sitten... Olin nähkääs ylenmäärin
kiihtynyt. Hän puhui ja puhui hyvin paljon;... Olin kiihtynyt, mutta
säilytin arvokkuuden.] Pelkään muuten pahoin hieman itkeneenikin.
Käsikärryt he lainasivat naapurista, kauppiaalta.
— Voi, hyvä Jumala, miten kaikki on tuo saattanut tapahtua! Mutta
Herran nimessä, Stepan Trofimovitš, puhukaa täsmällisemmin, tuo, mitä
te kerrotte, on pelkkää unennäköä!...
— Cher, minä itsekin olen vielä aivan kuin unissani... Savez-vous! Il a
prononcé le nom de Teliatnikof [Tiedättekö, hän mainitsi Teljatnikovin
nimen], ja luulenpa, että sehän se lienee piileskellytkin eteisessä.
Niin, nyt muistan, hän ehdotti kääntymään prokuraattorin ja luultavasti
juuri Dmitri Mitritšin puoleen... qui me doit encore quinze roubles
de jerelaš, soit dii en passant. Enfin, je n'ai pas irop compris. [—
— — joka sivumennen sanoen on minulle velkaa viisitoista ruplaa...
korttipelistä... Muuten en käsittänyt täysin kaikkea.] Mutta minäpä
olin vieläkin ovelampi, ja mitä tekemistä minulla olisi tuon Dmitri
Mitritšin kanssa. Lienen pyytänyt häntä pyytämällä pitämään asian
salassa, pyysin kovin, luulenpa, että nöyrryin aivan liikaakin, commenl
croyez-vous? Enfin il a consenti... Aivan niin, muistan, että hän
sanoikin sen itse, olisi parasta pitää salassa, koska oli tultu vain
»heittämään silmäys», el rien de plus, eikä muuta mitään, ei mitään...
ja jos ei kerran mitään löydetä, niin ei tulekaan yhtään mitään. Niin
että kaikki päättyikin en amis, je suis tout-à-fait content. [mitä
luulettekaan? Lopulta hän suostui... kaikessa ystävyydessä... ja minä
olen aivan tyytyväinen...]
— Hyväinen aika, hän tarjosi vain teille tällaisissa tapauksissa varsin
tavallista takuuta järjestyksen vuoksi, ja te itse kieltäydyitte siitä!
— huudahdin ystävyyttäni vihaisesti.
— Ei, ilman takuuta on parempi. Ja minkä vuoksi pitäisi nyt
välttämättä tästä tehdä skandaali? Olkoon kaikki toistaiseksi _en
amis_... Ettekö tiedä, että jos meidän kaupungissamme saataisiin
tietää... mes ennemis... et puis à quoi bon ce procureur, ce cochon
de notre procureur, qui deux jois m'a manque de politesse et qu'on a
rossé à plaisir l'autre année chez celle charmante et belle Natalja
Pavlovna, quand il se cacha dans son boudoir. [Vihamieheni... ja mitä
hyötyä on sitten tästä prokuraattorista, tästä meidän sikamaisesta
prokuraattoristamme, joka kahdesti on ollut minulle röyhkeä ja joka
pari vuotta sitten sai aika selkäsaunan suloisen kaunottaremme, Natalja
Pavlovnan luona, kun piiloutui tämän budoaariin.] _Et puis, mon ami_,
älkää väittäkö vastaan, älkääkä riistäkö minulta rohkeuttani, sillä
ei mikään ole sietämättömämpää kuin olla onneton ihminen, jolle hänen
sadat ystävänsä koettelevat todistella, että hän on muka menetellyt
typerästi. Istukaa muuten ja juokaa teetä, täytyy tunnustaa, että
olen väsynyt... eiköhän minun olisi parasta mennä vuoteeseen ja panna
etikkakääre otsalleni, vai mitä arvelette?
— Epäilemättä, — huudahdin, — tarvittaisiin oikeastaan jäitä. Te
olette hyvin hermostunut. Olette kalpea, ja kätenne vapisevat. Käykää
pitkäksenne, levähtäkää ja kertokaa kaikesta sitten myöhemmin. Minä
istun luonanne ja odottelen.
Hän ei olisi tahtonut mennä vuoteeseen, mutta sain kuitenkin viimein
hänet siihen suostumaan Nastasja toi vadissa etikkaa, kastoin siihen
pyyhinliinan ja panin sen hänen päähänsä Sen jälkeen Nastasja kiipesi
tuolille ja alkoi sytytellä lamppusta nurkka-pyhänkuvan eteen.
Ihmeekseni huomasin nyt sen. Lamppusta ei siellä ennen ollut, mistähän
se nyt oli sinne ilmestynyt?
— Minä nähkääs äsken määräsin sen hankittavaksi, sitten kun ne olivat
lähteneet, — mutisi Stepan Trofimovitš viekkaasti tirkistellen minua: —
quand on a de ces choses-là dans sa chambre et qu'on vient vous arréter
[— — — kun ihmisellä on huoneessaan tällaisia esineitä ja häntä tullaan
vangitsemaan — — —] niin tämä aina vaikuttaa, ja onhan heidän siellä
tehtävä selkoa siitä, että näkiväthän he muka...
Saatuaan lamppusen kuntoon Nastasja pysähtyi vielä ovelle käsi poskella
ja katsahti surkuttelevin ilmein isäntäänsä.
— Eloignez-là...[Lähettäkää hänet pois...] aina jollakin tekosyyllä,
— hän nyökähdytti sohvasta minua kohti päällään, — en siedä tuota
venäläistä säälittelyä el puis ça m'embête [— — — se kiusaa minua].
Mutta Nastasja poistui jo itsestäänkin. Huomasin, että Stepan
Trofimovitš vilkuili yhä ovelle päin ja näytti kuulostelevan jotakin
eteisestä.
— Il faut être prêt, voyez-vous [Pitää olla valmiina, nähkääs...], —
hän katsahti minuun merkitsevästi, — chaque moment... voivat tulla,
sieppaavat mukaansa — ja huit sinne mies katosi!
— Hyvä jumala! Kuka voi tulla? Kuka teidät sieppaisi?
— _Voyez-vous, mon cher_, kysyin häneltä suoraan hänen lähtiessään,
mitä minulle nyt aiotaan tehdä?
— Olisitte mieluummin kysynyt jo samalla, minne teidät aiotaan
kartoittaa! — huudahdin suuttuneena.
— Sitähän minä kysymykselläni tarkoitinkin, mutta hän lähti pois
vastaamatta mitään. _Voyez-vous_: mitä tulee alusvaatteisiin,
pukuihin, päällysvaatteisiin erikoisesti, niin tehkööt kuten haluavat.
Jos saa ottaa sellaista mukaansa, — niin hyvä on, mutta jollei,
niin lähettäköötpä vaikkapa sotilasmanttelissa. Mutta kuitenkin
kaikitenkin ompelin kolmekymmentäviisi ruplaa... (hän hiljensi
ääntänsä kurkistellen ovelle, josta Nastasja oli poistunut) piilotin
liivintaskun ratkeamaan, kas tänne, koettakaapa... Luulen, etteivät
ne nyt sentään koske liiveihin, mutta kukkaroon jätin näön vuoksi
seitsemän ruplaa: se on muka kaikki, mitä minulla on. Kas tässä on
vaihtorahoja ja kuparia, niin ettei heidän päähänsäkään voi pälkähtää,
että olisin piilottanut rahaa, vaan he uskovat, että tässä on kaikki.
Jumala yksin tietää, missä tämäkin yö on vietettävä!
Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli
päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa
koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei
varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä
kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät
vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa
mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa
mutta hän tahtoi olla _ovelaa ovelampi_ ja kieltäytyi siitä itse...
Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi,
tosin äärimmäisissä tapauksissa... Mutta voiko tässä nyt olla kysymys
tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.
— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, —
Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.
— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli
Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin
päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?
Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi
loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni,
»ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».
— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä
joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja
mahdoton ajatus välähti mieleeni.
— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle,
— huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko
johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?
Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein
varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen
järjestöön vai eikö.
— Niin, miten sen nyt ottaa, _voyez-vous_...
— Kuinka niin »miten ottaa»?
— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä
ja... kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu
mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin
kuuluvasi johonkin.
— Miten se olisi mahdollista? Tähän kysymykseenhän voi vastata vain
joko myöntävä tai kieltävästi.
— _Cela daie de Pétersbourg_, silloin kun hänen kanssaan aioimme
perustaa aikakauslehden. Siinä on kaiken alku. Silloin me pääsimme
sieltä livahtamaan, ja meidät unohdettiin, mutta nyt ne äkkäsivät
meidät. _Cher, cher_, ettekö te nyt tunne minua! — hän huudahti äänessä
kipeä tuntu, — ja niin meidät siepataan, sullotaan kuomurekeen ja
mars Siperiaan koko elämän ajaksi, tai sitten joudumme unohduksiin —
vankikoppiin.
Ja samassa hän puhkesi polttavan haikeihin kyyneliin. Kyynelet
suorastaan tulvahtivat hänen silmistään. Hän peitti kasvonsa punaiseen
silkkinenäliinaansa ja itki ääneen, aivan ääneen suonenvedontapaisesti
kokonaista viisi minuuttia. Sen nähdessäni minua suretti ja hävetti.
Tämä mies, joka oli ennustellut meille tulevaisuutta kahdenkymmenen
vuoden ajan, meidän profeettamme, opettajamme, patriarkka, Kukoljnik,
jonka me aina olimme asettaneet mielessämme niin korkealle, joka
suhtautui meihin aina niin ylhäisesti ja jota me palvoimme ja
kunnioitimme kaikesta sydämestämme pitäen kaikkea tätä suurimpana
kunnianamme, — tämä mies parkui nyt, parkui kuin pikkuruikkuinen
vallattomuudesta rangaistu koulupoika odotellessaan vitsoja, joita
hänen opettajansa on lähtenyt hakemaan. Minun tuli sääli häntä.
»Kuomurekeen» hän nähtävästi uskoi yhtä lujasti kuin siihenkin, että
minä istuin parhaillaan hänen vieressänsä, ja sitä hän odotteli
saapuvaksi jo heti tänä samana aamuna, juuri tänä hetkenä, ja kaikkea
tuota vain Herzenin teosten ja jonkin vaivaisen runoelman vuoksi! Tämä
näin täydellinen ja ehdoton jokapäiväisen elämän tuntemattomuus oli
jollakin lailla liikuttavaa, mutta samalla vastenmielistä.
Viimein hän lakkasi itkemästä, nousi sohvalta ja alkoi käyskennellä
edes takaisin huoneessa jatkaen yhä keskustelua kanssani, mutta
kuitenkin tuon tuostakin vilkaisten ikkunaan ja kuulustellen jotakin
eteisen puolelta. Keskustelumme jatkui hyvin katkonaisena. Kaikki
vakuutteluni ja rauhoittamisyritykseni ponnahtelivat takaisin kuin
herneet seinästä. Hän ei paljoa kuunnellut minua, mutta kuitenkin
hänelle oli aivan välttämätöntä, että yritin häntä rauhoittaa ja että
puhuin lakkaamatta tästä samasta aiheesta. Huomasin, että hän ei nyt
olisi tullut toimeen ilman minua ja että hän ei mistään hinnasta olisi
päästänyt minua poistumaan. Jäin hänen luokseen ja viivyin hänen
seurassaan runsaasti pari tuntia. Kesken puheensa hän äkkiä muisti,
että Blüm oli siepannut mukaansa pari julistusta, joita oli löytynyt
hänen luotansa.
— Millaisia julistuksia? — säikähdin hölmöyttäni. — Oletteko tekin...
— Minunkin asuntooni heitettiin niitä kerran kymmenkunta kappaletta,
— hän vastasi harmissaan (hän puheli kanssani milloin harmistuneesti
ja ylimielisesti, milloin taas vaihtelevasti ja nöyrästi), — mutta
kahdeksan niistä ennätin piilottaa ja Blüm löysi vain kaksi...
Ja samassa hän suuttumuksesta aivan punastui.
— Vous me mettez avec ces gens-là. Luuletteko tosiaankin, että
minä saattaisin olla yhteistyössä noiden roistojen, noiden
salakähmystelijöiden, rakkaan poikani Pjotr Stepanovitšin kanssa, avec
ces esprits-forts de la lâcheté. [Te rinnastatte minut niiden ihmisten
kanssa!... noiden raukkojen kanssa.] Voi, hyvä Jumala.
— Niin, mutta jos ne jotenkin ovat sekoittaneetkin toisiinsa... Mutta
sehän olisi typerää, se ei voi olla niin! — huomautin... __
— _Savez-vous_, — purkautui häneltä äkkiä, hetkittäin tunnen, que je
ferai là-bas quelquel esctandre. [Tiedättekö... että nostatan siellä
skandaalin.] Oi, älkää menkö, älkää jättäkö minua yksin! Ma carriere
est finie aujourd'hui, je le sens. [Elämänurani on loppunut tänään,
tunnen sen.] Tiedättekö mitä? Minäkin voin hyökätä jonkun kimppuun ja
purra jotakuta, kuten se aliluutnantti...
Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli
säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän
ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen
oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä»
kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut
keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš
alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi,
hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa
Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän
virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:
— Olen hukassa! _Cher_, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän
säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — _cher_, en pelkää
Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré [...vannon sen...] (oikein
kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta...
Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta,
jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.
— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.
— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan
Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän
parhaaksenne...
— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?
— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te
sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään
mitään!
— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni
_cher_... Ne muistavat kaiken... ja jolleivät lie löydä mitään, niin
_sitä pahempi_, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.
— Kuinka niin »sitä pahempi»?
— Paljon pahempi.
— En ymmärrä.
— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan,
Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on
sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta... pelkään jotakin muuta (taas
seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).
— Muuta... mitä, mitä?
— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin
kadotukseen tuomittu.
— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä
peläten hänen kadottaneen järkensä.
— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, _cher_, —
hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te
vajoatte puoliksi... Senhän kaikki tietävät.
— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä
juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista?
Räjähdin äänekkääseen nauruun.
— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin.
Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen
kaiken tuon kuvitellut mielessäni!
— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt
mitään?
— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin
ruoskittavat.
— Ja te luulottelette, että teidät vietäisiin sen vuoksi Pietariin!
— Ystäväiseni, sanoinhan jo, ettei minun ole mitään sääli, _ma carrière
est finie_. Siitä hetkestä alkaen, kun hän ja minä sanoimme toisillemme
jäähyväiset Skvorešnikissa, minä en sure enää elämääni... mutta
häväistys, häväistys, _que dira-t-elle_, jos hän saa tietää...
Epätoivoissaan hän katsahti minuun ja punastui oikein, raukka. Minäkin
loin silmäni maahan.
— Ei hän saa tietää mitään, sillä ei teille tapahdu mitään. Juttelen
teidän kanssanne aivan kuin ensi kertaa eläissäni. Niin te olette
hämmästyttänyt minua tänä aamuna, Stepan Trofimovitš.
— Ystäväni, se ei ole arkuutta. Vaikkapa minut armahdettaisiinkin,
vaikkapa lähetettäisiin tänne takaisinkin ja vaikka minulle ei
tehtäisikään mitään, — niin sittenkin ja juuri sitten vasta olenkin
mennyttä miestä. Elle me soupçonnera toute sa vie... [Hän jää
epäilemään minua koko loppuiäkseen.] minua, minua, runoilijaa,
ajattelijaa, miestä, jota hän on kunnioittavasti ihaillut
kaksikymmentäkaksi vuotta!
— Se ei juolahtaisi hänen mieleensäkään.
— Aivan varmasti, — hän kuiskasi syvän vakaumuksellisesti. —
Useammankin kerran puhuimme hänen kanssaan siitä Pietarissa
pitkänpaaston aikoihin, ennen sieltä lähtöämme, kun molemmat
pelkäsimme... _Elle me soupçonnera loute sa vie_... ja olisiko
mahdollista saada häntä tästä uskosta luopumaan? Se tuntuisi
epätodelliselta. Ja kuka täällä pikkukaupunkipahaisessa uskoisikaan,
c'est invraisemblable... Et puis les femmes... [Eihän se ole
todennäköistä... Ja naiset sitten...] Hän vain ilostuu siitä. Hän
surkuttelee tietenkin aivan vilpittömästi, kuten ainakin todellinen
ystävä mutta salassa — hän ilostuu... Täten annan hänelle aseen,
jota hän voi käyttää koko elämänsä ajan. Mennyttä on nyt elämäni!
Kaksikymmentä vuotta niin täydellistä onnea hänen kanssaan ja lopuksi
nyt tämä!
Ja hän peitti kasvot käsiinsä.
— Stepan Trofimovitš, eikö olisi parasta lähettää heti sana kaikesta
tästä Varvara Petrovnalle? — koetin ehdottaa.
— Herra varjelkoon siitä! — hän vavahti ja hypähti seisoalleen. — Ei
missään nimessä, ei koskaan sen jälkeen, mitä sain kuulla jäähyväisiksi
Skvorešnikissa, ei kos-kaan!
Hänen silmänsä leimusivat.
Me istuimme näin vielä noin tunnin verran, ehkä enemmänkin, yhä
vain jotakin odotellen,— olimme kerta kaikkiaan saaneet sellaisen
päähänpiston. Stepan Trofimovitš kävi taas pitkäkseen, sulkipa
silmänsäkin ja oli näin kahdenkymmenen minuutin ajan sanaakaan
sanomatta, niin että lopulta jo luulin hänen nukahtaneen tai ainakin
vaipuneen horrokseen. Äkkiä hän kuitenkin hypähti taas pystyyn,
riuhtaisi pyyhinliinan päästään, nousi sohvalta, läheni peiliä, sitaisi
vapisevin käsin kaulaliinansa ja äänen ukkosena jyrähdellessä käski
Nastasjaa ojentamaan hänelle päällystakin, uuden hatun ja kepin.
— En kestä enää kauemmin, — hän lausui äänen tuontuostakin pettäessä, —
en voi enää, en voi!... Menen itse!
— Minne sitten? — minäkin kavahdin jo pystyyn.
— Lembken luo. _Cher_, minun täytyy, se on välttämätöntä, se on
velvollisuuteni. Olen kansalainen ja ihminen enkä lastunsirpale,
minulla on oikeuteni, vaadin oikeuksiani... Kahteenkymmeneen vuoteen
en ole välittänyt oikeuksistani, on suorastaan rikollista, että olen
unohtanut valvoa niitä... mutta nyt vaadin. Hänen on pakko sanoa
minulle kaikki, aivan kaikki. Hän on saanut sähkösanoman. Vangitkoon,
jos tahtoo, vangitkoon, vangitkoon, mutta kiusata hän ei saa minua! —
Näin hän huusi kiljahdellen ja tömisytteli jalkojansa maahan.
— Hyväksyn täydelleen aikeenne, — sanoin tahallisen rauhallisesti,
vaikka olinkin hänestä hyvin levoton, — lienee todellakin viisaampaa
tehdä se kuin istua epätietoisuudessa, mutta mielialaanne en hyväksy.
Tarkastelkaahan, minkä näköinen olette, miten te tuollaisena voisitte
mennä sinne. Il faut être digne et calme avec Lembke. [Lembken kanssa
on käyttäydyttävä arvokkaasti ja rauhallisesti.] Toden totta, nyt te
voisitte ehkä hyökätä siellä jonkun kimppuun ja puraista.
— Ilmiannan itse itseni. Menen suoraan leijonan kitaan...
— Minä tulen mukaanne.
— En ole vähempää teiltä odottanutkaan, otan vastaan uhrinne,
todellisen ystävän uhrin, mutta vain portille asti, portille. Te ette
saa, teillä ei ole oikeutta saattaa itseänne huonoon huutoon minun
vuokseni. O, croyez-moi, je serai calme [Oh, luottakaa minuun, tulen
olemaan rauhallinen]. Tunnen olevani tänä hetkenä à la hauteur de tout
ce qu'il y a de plus sacre... [‒ ‒ ‒ pyhimpien tehtävien tasalla...]
— Ehkäpä tulen sinnekin mukaanne, — keskeytin hänet. — Eilen
ilmoitettiin minulle tuolta heidän typerästä juhlatoimikunnastansa,
— Vysotski toi tiedon, — että minutkin on otettu lukuun ja että
minuakin on päätetty pyytää airueksi huomiseen juhlaan... vai mitä se
nyt olikaan yhdeksi niistä kuudesta herrasta, joiden on määrä valvoa
tarjoilun puolella järjestystä, olla huomaavainen naisille, viedä
vieraat heille varatuille paikoille ja kantaa vasemmalla olallaan
valko-punakirjavaista marsalkan nauhaa. Aioin kieltäytyä, mutta miksi
en nyt tulisi mukaanne ja ilmoittaisi tekosyyksi haluavani keskustella
tästä asiasta itse Julija Mihailovnan kanssa... Ja siten me pääsemme
yhdessä sisälle.
Hän kuunteli nyökäytellen päätänsä, mutta kuitenkaan nähtävästi
ymmärtämättä puhettani. Me seisoimme jo melkein kynnyksellä.
— _Cher_, — hän ojensi kätensä nurkassa palavaa lamppusta kohti, —
_cher_, en ole koskaan uskonut tuohon, mutta... olkoon niin, olkoon!
(Hän teki ristinmerkin!) _Allons!_
»No niin, näin onkin parempi,» ajattelin tullessani hänen kanssaan
ulkoportaille, »matkalla auttaa meitä raitis ilma, me rauhoitumme,
palaamme kotiin ja käymme lepäämään».
Laskelmani osoittautuivat kuitenkin vääriksi. Matkalla juuri tapahtui
jotakin, mikä järkytti kokonaan Stepan Trofimovitšin ja sai hänet
lopullisesti suuntautumaan... niin että en olisi voinut odottaakaan
ystävältäni senkaltaista intoa, jota hän tänä aamuna ilmaisi. Hyvä
ystäväni, ystäväparkani!