II.

Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän

näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan

oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun

toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat

odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat

sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi

ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.

— Stavrogin, tahdotteko teetä?

— Antakaa, — vastasi puhuteltu.

— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen.

— Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.

— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa,

teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on

olevinaan nimipäivät.

— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti

naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.

— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.

— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa

kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista,

vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin

asti se on ollut vielä aivan uutta, ‒ naisylioppilas ehätti samassa

vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei

ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen

julmasti.

‒ Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, —

että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on

hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että

niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole

syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin

on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä

mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat...

— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti

naisylioppilas.

— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen

puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin

joku toinenkin, niin...

— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, —

katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä

ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.

— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi

kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei

johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä,

että minulla on niitä liian paljon... — lukiolainen yritti pitää

puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.

— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti

naisylioppilas.

Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.

— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana

ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain

näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin

se on!

— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän

henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko

minua enää, — ärähti naisylioppilas.

— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne

täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän

nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio

tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja

sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja

velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt

esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?

— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.

— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on

johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas

keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On

liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta

ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman

heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on

johtunut itse perhe?

— Tämä ei nyt ole aivan sama asia... — yritti emäntä pysähdyttää hänet.

— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, —

vastasi Stavrogin.

— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.

Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon

pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä

sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.

— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti

emäntä Stavroginille.

— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä,

mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas

päättäväisesti.

— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri,

— sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta

sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.

— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla

tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran

enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.

— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä

näillä käsilläni.

— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä

pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi

tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta

mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta

sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän

jyrkästi sinuttelun.

— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä

pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. —

E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä

ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita

keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita

nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan

minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle,

joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla

puheenvuoro, minua on loukattu.

— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta

sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.

— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen

Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin

uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä.

Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, —

kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se

on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko

tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä

itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole

naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes

yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä!

Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin

kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään,

kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni

häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa

paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen

vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo

toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat

ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä,

mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on

kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta

jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja

pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.

— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin

aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas

halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin

selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille

nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu:

»Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun

pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin

kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata

palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin

minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi

sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen

on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt

mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne,

— kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.

— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.

— Ja te olette hölmö.

— Hauku vain!

— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että

ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.

— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen

asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan

täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi

ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa

runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti.

Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin

saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien

eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä

siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut

vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia

minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja

usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina

päivisin katoaa.

— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän

puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.

— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! —

Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa

aivan hehkuivat.

— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa,

— lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.

Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:

— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja

vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin...

— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään!

— lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun

naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.

— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin

se oli ehditty opettaa teille.

— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te,

Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa

muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky:

»kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan

ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo

tietää Belinskin teoksista.

— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi

päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui

keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia

hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat

vaihtoivat keskenään.

— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi

halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos

jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän

viivyttelemättä tekisi aloitteen.

— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti

ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin

tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä

jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten

kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi

olla epätietoisuudessa.

»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan

kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin

komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen...

— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko

istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.

— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, —

vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.

— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.

— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän

järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.

— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon

ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.

— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi

rummuttanut?

— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan

auttaa yhteistä asiaamme?

— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se

on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä

ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.

— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin

ääni.

— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi.

Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin

puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät

ja musiikkia.

— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi

jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten

nyrkeillään koskettimia.

— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös

oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.

Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas

laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.

— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.

— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.

— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaa _kyllä_,

niin käsi on nostettava.

— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?

— Se merkitsee: istunto.

— Ei se merkitse istuntoa.

— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouva

Virginskajan puoleen kääntyen...

— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.

— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut

minäkään.

— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein

ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka

kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei

tahdo, se nostakoon oikean kätensä.

— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.

— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla... — huudahti mme

Virginskaja suuttuneena.

— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä

joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.

— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.

— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava,

jos tahtoo? — kiljahti upseeri.

—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri

huomautti.

— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään,

— huomautti rampa opettaja.

— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, —

Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä

hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!

‒ Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, —

onko tämä istunto vai eikö ole?

— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.

‒ Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan.

Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?

— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!

‒ Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.

‒ Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.

‒ Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.

— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.

— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!

— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, —

niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi

halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos

jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän

viivyttelemättä tekisi aloitteen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin ja

Verhovenskiin.

— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä

aivan suoraan.

— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En

panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.

— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?

— Kiitän, minä en juo.

— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.

— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.

— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.

Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran

yrittänyt hypähtää pystyyn.

— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden

kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan...

Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle

kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen

Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen

näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun

vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat

hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja

näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.

— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.

— Se suodaan teille.

Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:

— Hyvät läsnäolijat!...

— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja

halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli

käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle

samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman

tarjotinta tai lautasta.

Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.

— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski

kaataen konjakkia pikariin.

— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja

kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen

tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.

— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr

Stepanovitš samassa.

— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä

selko selälleen.

— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen

tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä,

likaisia kynsiään.

Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä

nähtävästi miellytti.

— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän

ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle.

Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja

alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli

»luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen

osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti

vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen:

— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen

tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen

tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien

luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. ..

saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä,

jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet

luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä

merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau,

Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta

ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto

on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta

toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan

päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! —

hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni

mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun

on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin

että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä

monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi

tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti

valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja

johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut

lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta

rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään

muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun

ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.

Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain

nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista

oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat

harmissaan.

— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja

jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi

enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.

—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen

puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte

juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon.

Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on

eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei

ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi,

että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri

iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä

mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin

hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille

ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille

ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei

muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä

turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.

Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.»

kuului ääniä.

— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja

päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?

— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti

vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.

— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa

yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? —

huomautti iloisesti upseeri.

— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan.

Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata

päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei

ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut

tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa.

Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että

ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa

henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää

kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu

ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma

saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa,

ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen

jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot,

joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä

kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma,

ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä

täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin

voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä.

On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen

ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet

kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.

— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman

puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin

oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen?

Olen jo kauan epäillyt häntä.

— Se on: tarkoitatteko veljeänne? — kysäisi rampa.

— Sukulaisuuttako? Te taidatte pilkata minua!

— Ja pitäisikö sitten tehdä työtä aristokraattien hyväksi ja olla

kuuliainen heille kuten jumalille, se on — alhaista! — huudahti

naisylioppilas raivostuneena.

— Se ei ole alhaista, vaan se on paratiisi, paratiisi maan päällä, eikä

muunlaista maan päällä voisi ollakaan, — huomautti Šigaljov mahtaillen.

— Mutta minäpä paratiisin asemesta,—huudahti Ljamšin, — ottaisin nuo

yhdeksän kymmenesosaa, jos niitä nyt ei minnekään muuallekaan voi

tunkea, ja räjähdyttäisin ne kaikki ilmaan, niin että jäisi vain pieni

joukko sivistyneitä ihmisiä, jotka alkaisivat elää lekotella oikein

oppineiden tapaan.

— Noin puhuu vain narri! — Naisylioppilas suutahti.

— Hän on narri, mutta hän on tarpeen, — kuiskasi hänelle mme

Virginskaja.

— Ja ehkä se olisikin kaikkein paras kysymyksen ratkaisu, — Šigaljov

kääntyi tulisesti Ljamšinin puoleen. — Tuskinpa te itse aavistattekaan,

kuinka syvämietteisen totuuden äsken lausuitte, te lystikäs herra.

Mutta koska teidän ehdotustanne olisi mahdoton panna täytäntöön, niin

on parasta tyytyä maalliseen paratiisiin, jos sitä nyt kerran siten

tahdotaan nimittää.

— Tämä vasta on oikeata pötyä! — pääsi Verhovenskilta. Hän leikkeli

muuten yhä välinpitämättömästi kynsiään kohottamatta kertaakaan edes

katsettaan.

— Kuinka niin — pötyä? — tarttui rampa puheeseen, aivan kuin olisi

juuri odottanutkin sanaa, johon olisi voinut takertua. — Minkä

vuoksi juuri pötyä? Herra Šigaljov on eräällä tavalla ihmisrakkauden

fanaatikko. Ja muistakaa, että Fourier'lla, Cabet'lla, vieläpä itse

Proudhon'illakin on hyvin monta sangen despoottista ja fanaattista

kysymyksen ratkaisua. Herra Šigaljov ratkaisee tuon kysymyksen ehkä

tervejärkisemmin kuin yksikään heistä. Vakuutan teille, että sen

kirjan luettuansa ei voi muuta kuin yhtyä eräisiin siinä esitettyihin

mielipiteisiin. Hän on vain ehkä kaikkein realistisin ja hänen

»maallinen paratiisinsa» on melkein oikea paratiisi, se samainen, jonka

menetyksen vuoksi ihmiskunta huokailee, jos nyt sellainen todella on

joskus ollut olemassa.

— Saattoihan sen arvatakin, että jotakin sellaista tästä vielä saan, —

murahti Verhovenski taas.

— Suvainnette minun huomauttaa, — rampa kiihtyi vain yhä enemmän, —

että jokaisen nykyaikaisen ajattelevan ihmisen pakottava velvollisuus

on keskustella tulevaisista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Herzen ei muuta ajatellutkaan koko elämänsä aikana, Belinski, kuten

minulle on varmalta taholta kerrottu, vietti iltakausia ystäviensä

parissa väitellen ja ennakolta ratkaisten kaikkein pienimmätkin, niin

sanoakseni keittiökysymyksetkin tulevassa sosiaalisessa järjestymässä.

— Muutamat menevät aivan päästään sekaisin, — huomautti majuri äkkiä.

— Parempi sekin on. Voihan siten päästä aina johonkin tulokseen,

parempi kuin istua vain jonakin diktaattorina, — sähähti Liputin.

Hankin uskalsi vihdoin ryhtyä hyökkäämään.

— En minä Šigaljovia tarkoittanut saneessani »pötyä», — lausahti

Verhovenski epäselvästi. — Katsokaas, hyvä herrasväki, — hän kohotti

hivenen verran katsettansa, — minun mielestäni kaikki nuo kirjat,

Fourier't ja Gabet't, kaikki nuo »työnteko-oikeudet», ovat pelkkää

šigaljovistšinaa, — kaikki tuo on pelkkää romaania, jollaisia voi

kirjoittaa satoja tuhansia. Se on vain esteettistä ajanvietettä.

Ymmärrän, että teidän on ikävä täällä pikkukaupungissa, ja sentähden te

turvaudutte kirjoituspaperiin.

— Sallikaahan huomauttaa, — rampa alkoi levottomana liikahdella

tuolillaan, — vaikka olemmekin maaseutulaisia ja ansaitsemme

säälittelyä, niin kuitenkin olemme tietoiset siitä, että maailmassa ei

toistaiseksi vielä ole tapahtunut mitään niin ihmeellisen uutta, että

meidän kannattaisi ruveta itkemään, koska se muka meiltä on jäänyt

näkemättä. Kaikenlaisissa ulkomaista tekoa olevissa lentolehtisissä

meille ehdotetaan, että on yhdyttävä ja muodostettava ryhmiä, joiden

ainoana päämääränä on kaiken olevaisen tuhoaminen sillä tekosyyllä,

että parantakaamme maailmaa muka kuinka paljon tahansa, niin emme

kuitenkaan saa sitä terveeksi, mutta kun radikaalisesti kerta kaikkiaan

panemme poikki sata miljoonaa päätä, niin se helpottaa ojan toiselle

puolelle hyppäämistä. Ajatus on suurenmoisen kaunis, epäilemättä,

mutta samalla se on myös todellisuudessa aivan mahdoton, kuten

»šigaljovištšinakin», johon te äsken suhtauduitte niin pilkallisesti.

— Niin, en ole tullut tänne viettääkseni aikaa keskusteluissa, — sanoi

Verhovenski painavat sanansa ja aivan kuin ei olisi itse käsittänyt

huomautuksensa sopimattomuutta siirsi kynttilän lähemmäksi nähdäkseen

paremmin.

— Ikävä kyllä, hyvin ikävää, että ette ole tullut keskustellaksenne,

ja ikävää sekin, että teitä tänä hetkenä näkyy huvittavan vain oman

persoonanne kuntoon saattaminen.

— Mitä teitä liikuttaa minun kunnostautumiseni?

— Sata miljoonaa päätä on yhtä vaikeata saada olemattomiksi kuin on

luoda maailma uudelleen propagandan avulla. Vieläpä se saattaa olla

erikoisen vaikeata, kun on kysymys Venäjästä, — uskalsi Liputin taas

ottaa puheenvuoron.

— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.

— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. —

Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti

ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi

suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että

asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla,

minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä,

voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä

ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu

tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä

siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle

päätteeksi leikata kieli irti suusta.

— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.

— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista

teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin

viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin

kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät

ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi

viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas

sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan

huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi

sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte

ihmiset maasta, eikä mitään muuta!...

Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä

»kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski

kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin

huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että

»sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki

odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.

— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli

entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä

ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta

siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita

te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä

päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen

ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu

vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike

ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö,

kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle

terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit

ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen,

niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän

rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan

tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja

kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan

äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s.

»tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä,

sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se

on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.

Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi

tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan

yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:

— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme!

Ottakaa se huomioon...

— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? —

sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.

Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut

itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».

— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen

asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta...

— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski

hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa,

että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että

tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen

selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille

antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat.

Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään

kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta

lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen

tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia

romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi

vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on

yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun

lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te

hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa,

mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa

ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa,

aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan

muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta

mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta

sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa

miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule

kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia

reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään

pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa,

saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon,

niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan

yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti

ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa... Niin,

mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne

tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan

äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on

hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen

täysin höyryin yli tuon suon?

— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti

lukiolainen riemuissaan.

— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.

— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä,

— sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin.

Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut

»ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.

— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa

julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.

— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.

— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman

ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut

ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.

— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? —

Verhovenski kääntyi ramman puoleen.

— En minä oikeastaan... — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos

suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi

saada aikaan...

— Kas, tuollaisia juuri te kaikki olette! Mies on puoli vuotta valmis

väittelemään pelkästä »vapaamielisestä kaunopuheisuuden halusta», ja

kuitenkin päättyy kaikki siihen, että hänkin äänestää muiden mukana.

Hyvät läsnäolijat, ajatelkaa sentään tarkoin, onko totta, että olette

kaikki valmiit?

(Valmiit mihin? — Tämä oli sanottu hyvin epämääräisesti, mutta senpä

tähden juuri kysymys olikin niin viekoitteleva.)

-— Olemme tietenkin... — kuului joka taholta, mutta sittenkin näyttivät

kaikki katselevan toisiinsa.

— Mutta ehkä perästäpäin kadutte sitä, että niin pian suostuitte? Sehän

on aina ollut teidän tapanne.

Syntyi levottomuutta, mutta hyvin eri syistä. Rampa hyökkäsi

Verhovenskin kimppuun.

— Mutta suvainnette huomauttaa kuitenkin, että tuontapaisiin

kysymyksiin ei muuta vastausta voi odottaakaan. Vaikka annoimmekin

suostumuksemme, niin tulee teidän myöntää että kysymys oli sangen

merkillisesti tehty.

— Kuinka niin merkillisesti?

‒ Muuten vain. Ei tuontapaisia kysymyksiä esitetä noin.

— Neuvokaa sitten miten, olkaa hyvä. Mutta tiedättekö mitä? Olin

edeltäkäsin jo varma siitä, että te ensimmäiseksi loukkaantuisitte.

Te heruttelitte meistä esille myöntymyksemme ryhtyä viipymättä

toimintaan, mutta onko teillä oikeutta menetellä näin? Onko teillä

valtuuksia tällaiseen menettelyyn?

— Kas, kun ette huomannut kysyä sitä aikaisemmin! Mitä rupesitte

vastailemaan. Ensin suostuitte, ja sitten rupesikin harmittamaan.

— Minun mielestäni tuo teidän kevytmielinen avomielisyytenne, jota

osoititte tehdessänne tuon pääkysymyksenne, antaa aihetta ajatella,

että teillä ei ole oikeutta enemmän kuin valtakirjojakaan, vaan että

olette tehnyt kaiken vain uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.

— Mutta mitä te nyt oikeastaan tarkoitatte? Mitä? — huudahti

Verhovenski aivan kuin olisi ollut hyvinkin hädissään.

— Tarkoitan sitä, että suostumuksen ottamisen, olkoonpa se laadultaan

millainen tahansa, tulisi ainakin tapahtua kahden kesken eikä

tuntemattomassa, kaksikymmentä henkeä käsittävässä seurassa! — sanoa

tokaisi rampa. Hän oli puhunut nyt suunsa puhtaaksi, mutta oli silti

yhä kiihtynyt. Verhovenski katsahti nopeasti läsnäolijoihin erinomaisen

hyvin teeskennellen levottomuutta.

— Hyvät läsnäolijat, pidän velvollisuutenani ilmoittaa, että kaikki

tuo on typerää puhetta ja että keskustelumme alkaa mennä jo hieman

liian pitkälle! En ole vielä »ottanut suostumusta» ainoaltakaan

ihmiseltä, eikä kenelläkään ole oikeutta väittää, että olen sen tehnyt.

Olemmehan vain vaihtaneet mielipiteitä. Eikö totta? Mutta olkoon

nyt miten tahansa se asia, niin sanon vain, että te saatatte minut

hyvin levottomaksi, — hän kääntyi taas ramman puoleen, ‒ en saattanut

ajatellakaan, että näinkin viattomista asioista olisi tarpeellista

täällä puhua kahdenkesken. Vai pelkäättekö ilmiantoa? Voisiko meidänkin

keskuudessamme siis olla joku ilmiantaja?

Syntyi hirveä levottomuus. Kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Hyvät läsnäolijat, jos asia olisi niinkin, — jatkoi Verhovenski,

— niin enitenhän minä itse olisin tässä itseni saattanut huonoon

valoon, ja senvuoksi tahtoisinkin tehdä vielä erään kysymyksen, mutta

tietenkin, jos ette tahdo vastata, niin... Saatte tehdä aivan kuten

haluatte.

— Mikä olisi se kysymys? Mikä? — kaikki huusivat, minkä jaksoivat.

— Se olisi tehtävä, jotta saisimme selvän siitä, jatkammeko vielä

yhdessäoloa, vai otammeko lakkimme ja lähdemmekö kukin omalle

suunnallemme.

— Entä kysymys, kysymys?

— Jos meillä kullakin olisi tiedossamme poliittinen murha, niin

menisikö joku meistä ilmiantamaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset

seuraukset, vai jäisikö hän kotiinsa odottelemaan ja seuraamaan

tapauksen kehitystä? Tästä voidaan olla eri mieltä. Vastaus tähän

kysymykseen selvittää meille: onko meidän erottava vai onko pysyteltävä

yhdessä eikä suinkaan ainoastaan tänä iltana. Suvainnette minun kysyä

ensimmäiseksi teiltä, — hän kääntyi ramman puoleen.

— Miksi juuri minulta ensimmäiseksi?

— Siksi, että tehän olette pannut alulle koko tämän jutun? Olkaa hyvä,

vastatkaa viivyttelemättä, tässä ei nyt oveluus auta. Mutta saattehan

itse vapaasti päättää, vastaatteko vai ettekö.

— Suokaa anteeksi, mutta kysymyksennehän on suorastaan loukkaava.

— Ei nyt muu auta, ettekö tahtoisi sanoa täsmällisemmin.

— En ole koskaan ollut salapoliisilaitoksen palveluksessa, — puhuteltu

koetti päästä vastaamasta suoraan kysymykseen.

— Kiiruhtakaa, täsmällisemmin, ei ole aikaa.

Rampa suutahti niin, ettei edes enää vastaillut. Ääneti hän katseli

vihaisesti silmälasiensa alta kiduttajaansa suoraan silmiin.

— Ilmiantaisitteko vai ettekö? Tuleeko myöntävä vai kieltävä vastaus? —

kiljahti Verhovenski.

— Tietenkään en ilmiantaisi! — kiljahti rampa kahta kuuluvammin.

— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia

ääniä.

— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te

vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn

vartavasten juuri teiltä.

— En ilmiantaisi.

— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja

ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te

ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?...

— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen

kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut

salapoliisilaitoksen urkkijana.

— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. —

Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla

ilmiantajia.

— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.

— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.

Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi

Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi

vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän

hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.

— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen

jälkeensä salaperäisesti.

— Sen sijaan se on hyvin edullista sinulle, urkkijalle ja roistolle! —

huudahti Šatov hänelle vastaan jo ovesta astuessaan ja poistui.

Taas kuului huudahtelemista ja kirkunaa.

— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.

— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.

— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.

— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?

— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on

tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli

tuhkatiheään.

— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän

vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.

— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, —

huudahti naisylioppilas.

Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös

pöydän toisessa päässä istunut Kirillov...

— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa,

— me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte

yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.

— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan

teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.

Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette

ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.

—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne

huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.

— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja.

Useat nousivat seisoalleen.

— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski

itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.

Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat

toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja

hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään

eteiseen.

— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten

Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi

ääneti kätensä irti.

— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla... Se on

minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!

— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.

— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on

teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.

He poistuivat.