I.

Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa,

Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut

vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut

viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan

muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo

aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet

yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota

nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä

iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa

vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka

olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien

mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut

yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti».

Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään

sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla

asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta

huolimatta... Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei

saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman

julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen

vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa,

kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten

hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa,

aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille,

että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa

tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina

Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki

kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan

maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki

kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja

kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että

häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan

suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän

lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet

kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan

tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin

ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla

puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja

nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut

enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka

erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset

siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi

avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin

Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus,

joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin,

että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina

Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman

eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja,

jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei

koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä

juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen

tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen,

viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä

moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli

mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän

itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen,

niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot

olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä

varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja

olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle

hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi

tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet

Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli

jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä

pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu

silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli

asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja

pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä

oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi

teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista

ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten»

lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias

neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat.

Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut

kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi

häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä,

hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt

Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina

Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä

kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut

jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen

rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi

kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään

mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti,

ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin

pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän

oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin

paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin

silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli

kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja

arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen

kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan

he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä

muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski

ilmestyivät, kaikki hiljenivät.

Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.

Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet

toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille

heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat

vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä,

vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten

valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että

muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen

olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut

aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän

tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia

ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus

oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen.

Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka

oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia,

joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli

ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli

jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin

selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken.

Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin

kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän

ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia

ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan

joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään

salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen

Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko,

hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan

erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit

—, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain

tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja

rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan

näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja

puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa

Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut

tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin

tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti

rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen

ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista

ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri

koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta

salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko

Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni

minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan

alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he

jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka

tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka

he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää

harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä

olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin

viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen,

ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa

äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä

ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei

olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta

Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo

tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi

kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt

tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa,

eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä

aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti,

vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan

hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan

tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä,

jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.

Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut

ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden

joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien

ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut

kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin

Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet

epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia

asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä

eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä

oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan

majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota

ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin

että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä

oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään

ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut

kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei

aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään

toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan

täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan

hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja

julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes

siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä

kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla

monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko

sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että

se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta

parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys.

Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin

neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja

varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua

lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä

oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes

ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo

lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan

teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat,

mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet.

Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka

Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun

rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta

samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen

poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen

omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös

kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli

elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja

josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta.

Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli

muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin

kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin

nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että

hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli

jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän,

joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi

selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka

oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa

hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi

juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään

lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän

ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi

nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen

oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan

katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa.

Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman

vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka

eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa

ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään

viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut

kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään,

mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän

tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin

»ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen

heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita

monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut.

Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi

vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran

elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä,

jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja

Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot,

— hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa

naiskysymyksestä.