VI.

Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten

tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o.

seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin

omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee,

joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi

huoneen kynnykselle.

— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän

sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo,

hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?

Kirillov otti takin ylleen.

‒ On terveydeksi sekin, — hän murahti, —

‒ Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon

terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä

sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian

käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.

— Mikä sopimus?

— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä

säikähtikin.

— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään...

teidän puoleltanne on erehdys.

— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš

hypähti aivan seisoalleen.

— Oman tahtoni.

— Minkä?

— Entisen.

— Niin, mutta... miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä,

että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?

— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain

oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.

Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.

— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo

tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas

tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt

erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten

aivan varma, että te ette petä.

—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan

petosta enkä ei-petosta.

— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän

pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään

erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte

milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?

— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.

— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä... niin,

tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus.

Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?

— Se on aikomus vieläkin.

— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.

— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!

— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä

hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte

järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte

myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.

— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.

— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä

ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.

— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja

ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen,

koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska...

koska... eikä teidän tarvitse sitä tietääkään... Mitäs te nyt? Tahdotte

teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.

Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää

juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.

— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, —

hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne

juostessani. Kuolen aivan janoon.

— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.

Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.

— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin

aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te

täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan,

niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken,

niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.

— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.

— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon,

odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä

minusta on yhdentekevää.

— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka

jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten

täällä Venäjällä te olette minun... no niin, sanalla sanoen minun

käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin,

ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo

ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.

— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on

yhdentekevää.

— Mainiota... Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata

itserakkauttanne, mutta...

— Se ei ole itserakkautta.

— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria

matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.

— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei

niitä sen vuoksi oteta.

— Kyllä jotkut ottavat.

— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin

teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne... ja ne on

lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.

— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette

ole muuttanut mieltänne.

— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä,

kohtako?

— Ei kestä enää montakaan päivää... mutta muistakaa, kirjeen me

sepitämme yhdessä, samana yönä.

— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.

— Ja vielä muustakin.

— En ota kaikkea syykseni.

— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.

— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.

Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.

— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten

luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.

— En tahdo.

— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa

vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla... Teillä on kasvot, no, sanalla

sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.

— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen

vuoksi. Milloin?

— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte

mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään

kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta,

tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.

— Minkä vuoksi?...

— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te

vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette

joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.

— Mitä joutavaa, miksi?

— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että

teistä on yhdentekevää.

— Ei, mutta miksi?

— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen

jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat

näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut

täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.

— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.

— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa

ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön

jäsen.

— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta

lyijykynää ja paperia en tahdo.

— Mutta minkä vuoksi?

— En tahdo.

Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta

hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.

— Mutta tuo... onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.

— On.

— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.

— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä

on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan

lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua,

ei kukaan näe.

— Kohta minä häntä tarvitsen.

— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.

— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.

Keskusteletteko hänen kanssaan?

— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä

Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein

tarkasti koko yön.

— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.

— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.

Kenet te tahdotte murhata?

— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä... Mutta tietääkö

Šatov Fedjkasta?

— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.

— Onko hän vihoissaan vai mitä?

— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme

yhdessä Amerikassa.

— Pistäydyn kohta hänen luokseen.

— Miten haluatte.

— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä,

noin kello kymmeneltä.

— Tulkaa.

— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista... Mutta

ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin

tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä

siitä.

— Ottakaa ilmaiseksi.

Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.

— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov

hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään,

mutta ei vastannut mitään.

Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia

erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään

jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä

tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi

vuoteella, tosin täysissä pukimissa.

— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, —

oletteko pahastikin sairas?

Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään

välähti jotakin ilkeätä.

— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole

sairas, päätä vain hieman...

Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen

säikähdytti hänet kokonaan.

— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt

vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin

nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai

minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin.

Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu

meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan,

on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani

Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en

aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä

varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että

ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on

nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te

tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä,

millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun

voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä

tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —;

sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy

tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän

vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen,

että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten

saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.

Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen

hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.

— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi,

kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua

mihinkään vapauteen.

— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei

ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan

selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.

— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.

— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan

rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi _Kirkkaan sielun_

sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten

jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin

kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei

merkinnyt yhtään mitään.

— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.

— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette

selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan

käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se

käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte

edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin

voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa

kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te

yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut

jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin

teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen

vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne.

Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että

nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.

— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?

— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.

— Olkoon sitten, piru... — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo

hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa

nähdä, mitä he minulle voivat.

— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset

vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.

— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko

Venäjän?

—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin

taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä

kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä

ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan

teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat

paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.

— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua

rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.

— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.

— Tulee välttämättä.

— Hehe!

He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme

suupielissä.

— Ja tuo teidän inhoittava _Kirkas sielunne_, jota minä en tahtonut

painattaa, onko se jo painettu?

— On.

Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut

sen muistikirjaani?

— Itse Herzen.

He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein

vuoteeltaan:

— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.

— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten

seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt

sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?

— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.

»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle

tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri

sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse

venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»

Riivaajat 2/3 · 第 44 / 55 题