Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten
tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o.
seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin
omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee,
joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi
huoneen kynnykselle.
— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän
sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo,
hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?
Kirillov otti takin ylleen.
‒ On terveydeksi sekin, — hän murahti, —
‒ Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon
terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä
sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian
käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.
— Mikä sopimus?
— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä
säikähtikin.
— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään...
teidän puoleltanne on erehdys.
— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš
hypähti aivan seisoalleen.
— Oman tahtoni.
— Minkä?
— Entisen.
— Niin, mutta... miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä,
että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?
— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain
oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.
Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.
— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo
tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas
tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt
erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten
aivan varma, että te ette petä.
—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan
petosta enkä ei-petosta.
— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän
pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään
erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte
milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?
— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.
— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä... niin,
tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus.
Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?
— Se on aikomus vieläkin.
— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.
— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!
— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä
hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte
järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte
myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.
— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.
— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä
ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.
— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja
ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen,
koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska...
koska... eikä teidän tarvitse sitä tietääkään... Mitäs te nyt? Tahdotte
teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.
Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää
juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.
— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, —
hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne
juostessani. Kuolen aivan janoon.
— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.
Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.
— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin
aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te
täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan,
niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken,
niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.
— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.
— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon,
odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä
minusta on yhdentekevää.
— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka
jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten
täällä Venäjällä te olette minun... no niin, sanalla sanoen minun
käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin,
ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo
ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.
— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on
yhdentekevää.
— Mainiota... Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata
itserakkauttanne, mutta...
— Se ei ole itserakkautta.
— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria
matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.
— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei
niitä sen vuoksi oteta.
— Kyllä jotkut ottavat.
— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin
teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne... ja ne on
lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.
— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette
ole muuttanut mieltänne.
— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä,
kohtako?
— Ei kestä enää montakaan päivää... mutta muistakaa, kirjeen me
sepitämme yhdessä, samana yönä.
— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.
— Ja vielä muustakin.
— En ota kaikkea syykseni.
— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.
— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.
Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.
— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten
luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.
— En tahdo.
— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa
vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla... Teillä on kasvot, no, sanalla
sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.
— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen
vuoksi. Milloin?
— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte
mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään
kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta,
tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.
— Minkä vuoksi?...
— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te
vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette
joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.
— Mitä joutavaa, miksi?
— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että
teistä on yhdentekevää.
— Ei, mutta miksi?
— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen
jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat
näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut
täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.
— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.
— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa
ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön
jäsen.
— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta
lyijykynää ja paperia en tahdo.
— Mutta minkä vuoksi?
— En tahdo.
Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta
hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.
— Mutta tuo... onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.
— On.
— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.
— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä
on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan
lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua,
ei kukaan näe.
— Kohta minä häntä tarvitsen.
— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.
— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.
Keskusteletteko hänen kanssaan?
— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä
Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein
tarkasti koko yön.
— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.
— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.
Kenet te tahdotte murhata?
— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä... Mutta tietääkö
Šatov Fedjkasta?
— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.
— Onko hän vihoissaan vai mitä?
— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme
yhdessä Amerikassa.
— Pistäydyn kohta hänen luokseen.
— Miten haluatte.
— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä,
noin kello kymmeneltä.
— Tulkaa.
— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista... Mutta
ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin
tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä
siitä.
— Ottakaa ilmaiseksi.
Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.
— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov
hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään,
mutta ei vastannut mitään.
Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia
erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään
jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä
tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi
vuoteella, tosin täysissä pukimissa.
— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, —
oletteko pahastikin sairas?
Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään
välähti jotakin ilkeätä.
— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole
sairas, päätä vain hieman...
Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen
säikähdytti hänet kokonaan.
— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt
vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin
nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai
minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin.
Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu
meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan,
on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani
Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en
aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä
varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että
ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on
nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te
tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä,
millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun
voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä
tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —;
sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy
tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän
vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen,
että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten
saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.
Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen
hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.
— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi,
kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua
mihinkään vapauteen.
— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei
ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan
selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.
— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.
— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan
rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi _Kirkkaan sielun_
sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten
jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin
kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei
merkinnyt yhtään mitään.
— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.
— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette
selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan
käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se
käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte
edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin
voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa
kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te
yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut
jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin
teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen
vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne.
Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että
nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.
— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?
— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.
— Olkoon sitten, piru... — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo
hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa
nähdä, mitä he minulle voivat.
— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset
vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.
— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko
Venäjän?
—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin
taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä
kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä
ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan
teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat
paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.
— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua
rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.
— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.
— Tulee välttämättä.
— Hehe!
He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme
suupielissä.
— Ja tuo teidän inhoittava _Kirkas sielunne_, jota minä en tahtonut
painattaa, onko se jo painettu?
— On.
Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut
sen muistikirjaani?
— Itse Herzen.
He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein
vuoteeltaan:
— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.
— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten
seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt
sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?
— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.
»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle
tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri
sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse
venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»