V.

Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken

luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan

Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän

äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä

odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan

ilmoittanut tulostaan.

Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo

eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr

Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea

se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä

kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä

ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin

suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle

suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten

pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan

loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt,

tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen

suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että

nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko

Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin

ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle

koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla

oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti

tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän

oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.

Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä

oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan

jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa

vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin

että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla,

joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan

näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli

varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä

ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä

oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran

lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että

kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona

pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista

lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri

koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin

hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli

ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen,

kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi

puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan

ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa.

Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan

tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen

kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa

pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.

— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan

ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi

syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo

ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti

hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta

oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama

temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei

näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi

osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin,

johon tämä heti retkahtikin mukavasti.

—- Ette kai te... ette kai haluaisi aamiaista?

— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla,

joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta

kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä.

Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään,

mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja

huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski

tuoda toisen aamiaisen.

— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.

‒ Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen

nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena

tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen

vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista

takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin

että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä

jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan

peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa,

vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.

— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.

— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, —

kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin

jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti,

teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.

— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.

— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te... Te olette kai sen

lukenut?

— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.

— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän

oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja

hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.

— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»...

— »Merci'tä».

— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä

lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan

taskuissakaan... ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko

huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta... parasta olisi sentään

lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan

varastaa.

— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin

säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita

jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista

säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä

yhden pankkiinkin säilyyn.

— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun

käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.

— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan

esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan,

aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut

takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.

Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti

alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne

toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka

hetki.

— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla

huomauttamatta.

— En, en liikoja.

— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?

— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen

lukenut... »Sama matka»... tai »Matkalle»... tai »Tienristeyksessä»,

niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä

siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies,

ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet...

— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.

Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen

kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi

suihinsa kahvin.

»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun

hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen,

»tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani... ja

käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin

jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla

niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei

hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»

Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen

saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka

aamiaisen jälkeen.

— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä

nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.

— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani

toimenpiteiden varassa.

— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin

sodan jälkeen kulkutauteja?

— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov

hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta

kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata

jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän

hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista.

Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa.

Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä

kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko

rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti

Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?

— Mistäpä sen tietäisin.

— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni

romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten

olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että

minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä

oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin

suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki

vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse

itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten

pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten

tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava,

talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo

horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin

vielä... Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.

— Mutta entä eurooppalaiseen?

— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä.

Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle

on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden

muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja

niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä

ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse

tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää

sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo

senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko

maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan

mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi

vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa,

että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin

rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma,

köyhä kuin kerjäläinen ja... vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan

kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu

kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu

jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille

täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta

sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki

jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt

on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän

suorastaan kunniana olla sitä.

— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä

ajattelette niistä.

— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa

valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua

kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki

muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta —

niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan

silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista

vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin

rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä

nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin

koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää

kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on

ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä

tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia

vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena

sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella

puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on

oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että

pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot,

olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää

aikansa loppuun.

Hän vaikeni samassa.

»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja

odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni

suoraan. Annapa kun teenkin sen.»

— Julija Mihailovna pyysi minua saamaan teiltä urkituksi, mikä on se

yllätys, jonka te olette järjestänyt ylihuomiseen juhlaan? — Pjotr

Stepanovitš kysyi samassa.

— Se on todella yllätys, ja minä todella aion yllättää... — mahtaili

Karmazinov, — mutta teille en voi ilmaista salaisuutta.

Pjotr Stepanovitš tyytyi siihen.

— Täällä on joku Šatov, — tiedusteli suuri kirjailija, — mutta

ajatelkaahan, en ole häntä tavannut.

— Kunnon mies. Mitä sitten?

— Muuten vain, hänellä kuuluu olevan omaperäisiä mielipiteitä. Eikö hän

juuri lyönyt Stavroginia poskelle?

— Hän se oli.

— Mitäs te arvelette Stavroginista?

‒ Enpä oikein tiedä, mikä he naissankari.

Karmazinov ei sietänyt Stavroginia sen vuoksi, että tämä ei ollut häntä

koskaan näkevinänsäkään.

‒ Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne,

— hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti

ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.

— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.

— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan

totisena.

— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä

kerroin sen hänelle.

— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.

— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin

riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään

kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.

Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi

hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.

— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä

tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran

kaiken sen... mitä suunnitellaan... niin... niin milloinkahan se voisi

tapahtua?

— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He

katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.

— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.

— Ehditte te siksi myydä maatilanne ja ehditte päästä pakoonkin, —

murahti Pjotr Stepanovitš vielä röyhkeämmin. He katsoivat entistäkin

tiukemmin toisiansa silmiin.

Seurasi hetken hiljaisuus...

— Ensi toukokuussa se alkaa ja päättyy Pyhän Neitsyen

esirukouksen-juhlaksi, — sanoi Pjotr Stepanovitš jo samassa.

— Kiitän teitä vilpittömästi, — lausui Karmazinov sortuneella äänellä

puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Ennätät sinä, rotta, paeta laivasta!» Pjotr Stepanovitš ajatteli

itsekseen tultuaan kadulle. »Jos kerran tuo, milteipä valtiollinen

äly noin varmana asiasta tiedustelee jo päivää ja hetkeä ja noin

kohteliaasti kiittelee saamistaan tiedoista, niin ei meidänkään silloin

enää sopine epäillä.» — Hän naurahti. — »Hm. Mutta hän ei tosiaankaan

ole tyhmempi, ja... oikeastaan hän onkin vain asuinpaikkaa muuttava

rotta, sellainen ei koskaan ilmianna!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Jumalanilmestyksen kadulle Filippovin taloon.