Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan
toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut
paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa
ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai
Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan
heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan
Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä
hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan
lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut
erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti
kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli
ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut
Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti
työhuoneeseen.
En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta,
jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat
synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin
että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.
Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut
työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš
ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen
Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa
levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja
samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä.
Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä
hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan
kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti
kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta
kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen
ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan
sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän
kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo
sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.
— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, —
sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä
sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti:
oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen
kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli
tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.
— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta
Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta
sanotuksi.
— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš
lujasti.
— Te olette siis... riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki
Nikolajevitš.
— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.
Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.
— Sitä ei saatakaan epäillä.
— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä
vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi
minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.
— Vihiltäkin?
— Sen jälkeenkin.
— Etteköhän vain erehdy?
‒ En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan
ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki
välähtelee myös rakkautta ja... mielettömyyttä... mitä vilpittömintä ja
äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin
siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on
aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi
koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan... tällaisia metamorfooseja
mahdollisiksi.
— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan
Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko
Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?
Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä
alas.
— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja
voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea
rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä
paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä
tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen.
Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun
siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei
minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta
Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on
kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan
tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle
päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa
tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi,
ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä
muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se,
mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja
jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se.
Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun
puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen
siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te
haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen
tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis
myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni,
sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel
tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää
viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan
teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka
ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston
teko, jota tuskin jaksan kestää.
— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?
— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni
hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt
enkä myöhemminkään.
— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.
— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?
Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti...
— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin
uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut
oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa
minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista
tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä
tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut
teidät tulemaan tänne, minun luokseni... ja saanut teidät tekemään
ehdotuksenne.
— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.
— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele
sitä yhä vieläkin?
— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole
tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo
kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle.
Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta
voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä
olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen
naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».
Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin
selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti
Stavroginia kasvoihin.
— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, —
hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole
naimisissa... ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa...
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti
nyrkkinsä pöytään.
— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa
rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä
kuten koiran lankkuaidan viereen!
Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr
Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin
omituisessa mielentilassa.
— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti
nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut
huoneeseen niin ihmeen uteliaana...
— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te
oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen
aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä
hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen
sopivampaa.
Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.
— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä»,
— lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella
seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten
aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei
vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän
piti yksin hallussaan.
— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti,
— päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein
totisinta väkeä.
— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.
— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».
— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa
jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille
morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin
hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan,
niin me otamme itse, — vai mitä?
Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian
uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan
hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään
epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain...
— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.
— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä
keino.
— Tiedän jo keinonne.
— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että
salaisuus maksaa rahaa.
— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan
kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.
— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?
— Pjotr Stepanovitš kavahti.
— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa
minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne
nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?
— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! Vieläpä
Kirillovkin.
— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?
— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty
muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.
— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?
— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain
neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa
kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain
raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse
kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.
— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?
— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa:
parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään.
Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on
sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia,
kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä
suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on
tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää
meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo
puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma.
Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan
oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä
varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin,
ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti —
on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä
kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin,
että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta!
Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!
— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan
puuhailette niin paljon?
— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun
tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan
kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään
puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla
voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta
kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin
tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat
minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen
»epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua
siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te,
ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.
‒ Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!
— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.
— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?
— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain
siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme
purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä
neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä
laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan...
— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta
minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein
sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo
on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää
liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä
jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä
on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla
saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin
teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä
vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!
»Mutta... mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti
maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä
iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»
Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi
ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.
— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta
äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai
ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.
— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette
ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista
tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te
aiotte myös puhua?
— Mistä te sen päättelette?
— Teidän on velvollisuus puhua.
Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr
Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.
Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.
— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.
— En, kuuntelen mieluummin teitä.
— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.
— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.
— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta
aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.
— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka
olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä
olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.
— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!
— Ei se tee mitään. _Se non é vero_.
— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.
— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan
meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että
venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle
rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.
— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. —
Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän
rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta
ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään
poliisikuntaan?
— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.
— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.
— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme
perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin
aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja
siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.