IV.

Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies,

joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen

on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän

lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi

päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle

äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki

perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta

kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.

Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei

Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi

hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi

hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että

se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin

kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi

hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin

perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi

rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa

oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden

polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti,

olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän

ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli

aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr

Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta

ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa

uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen

kuvitteluihinsa.

Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille.

Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli

odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin

Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän

oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän

lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä

mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia»

saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut

äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä.

»Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella

olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä.

Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta

myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim.

itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin

sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä

ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin,

milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana

syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin

aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan

vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän

surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan

huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka

kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia

kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut

mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi

Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen,

mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin

aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut

aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan,

kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet

oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle

oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa.

Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan

myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän

elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna

oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt

tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin.

Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut,

että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin

että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään

Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli

pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin

mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä

jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä

tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei

käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan

hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös

Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin

usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin

että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin

tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei

olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä

pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan

hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.

Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.

— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua

levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr

Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.

— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman

vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti,

mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä

pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.

— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään

palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.

— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen

sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti

rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.

— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan

kysymys siitä, ei ollenkaan.

— Eihän tämä vain liene selvinnyt teille tuon viekkaan ja irstaan

nuoren miehen sanoista, miehen, jota te itsekin epäilette. Hän on

mairittelemalla kirjallista kykyänne lumonnut teidät.

— Blüm, sinä et sitten ymmärrä yhtään mitään. Sinun suunnitelmasi

on järjetön, sanon sen sinulle. Me emme saa mitään selville, vaan

nostatamme aika hälinän, sitten meille nauretaan ja sen jälkeen Julija

Mihailovna...

— Epäilemättä me saamme selville sen, mitä haluammekin, -— Blüm

lähestyi von Lembkeä lujin askelin oikea käsi sydämellä. — Tarkastus

on toimitettava äkkiarvaamatta varhain aamulla, koko ajan noudattaen

kuitenkin hienotunteisesti ja ankarasti lain vaatimia muodollisuuksia

Nuoret miehet, Ljamšin ja Teljatnikov, vakuuttavat aivan varmasti,

että löydämme kaiken, mitä etsimme. He ovat olleet siellä lukemattomia

kertoja. Herra Verhovenskiä kohtaan tuskin kukaan on myötämielinen.

Kenraalitar Stavroginakin on jo aivan selvästi sanonut kieltäytyvänsä

huolehtimasta hänestä, ja jokainen kunniallinen ihminen tässä

kaupungissa — jos sellaisia tässä raakalaiskaupungissa on edes

ainoatakaan, — on aivan varma siitä, että siellä on ollut aina kaiken

epäuskon ja sosialististen oppien lähde. Hänen luonaan säilytetään

kiellettyä kirjallisuuttakin, kuten Rylejevin _Mietteitä_ ja Herzenin

teoksia... Kaiken varalta olen hankkinut likimääräisen luettelonkin.

— Hyvä Jumala, kuinka yksinkertainen sinä olet, minun Blüm poikani, nuo

teoksethan on kenellä tahansa.

— Ja useita julistuksiakin, — jatkoi Blüm huomautuksista välittämättä.

— Saatte nähdä, me pääsemme kuin pääsemmekin vielä täkäläisten oikeiden

julistusten jäljille. Tuo nuori Verhovenski on kuin onkin minusta hyvin

epäilyttävä.

— Mutta sinä sekoitat toisiinsa isän ja pojan. He eivät ole keskenään

sovussa. Poika tekee pilkkaa isästään aivan ilmeisesti.

— Se on vain pelkkä naamari.

‒ Blüm sinä olet kai vannoutunut kiusaamaan minut kuoliaaksi.

Ajattelehan onhan hän sentään merkkihenkilö. Hän on ollut professorina,

tunnettu henkilö siis, hän nostaa aika melun kaupungilla se voi

herättää naurua, saamme vain häpeät palkaksemme... ja ajattelehan

Julija Mihailovnaa...

Blüm puski vain eteenpäin kuulematta mitään.

— Hän oli vain dosenttina, kaiken kaikkiaan vain dosenttina, ja

arvoltaan hän on vain virasta eronnut kollegiasessori, — hän löi

nyrkillään rintaansa, — hänellä ei ole ritarimerkkejä, hänet on

erotettu virasta, koska hänen on epäilty salaisesti vehkeilleen

hallitusta vastaan. Hän on ollut valvonnanalaisena, onpa ehkä

parhaillaankin. Ja jos epäjärjestystä ilmenee, niin teillä on

epäilemättä myös velvollisuuksia. Mutta te päinvastoin jätätte

tilaisuuden käyttämättä ja osoitatte suopeamielisyyttä syyllistä

kohtaan.

— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä

kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.

Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.

— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan... — hän jatkoi yhä hyökkäystään

puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.

— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee

kuten tahdot.. myöhemmin... voi hyvä Jumala!

Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi

arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan

yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo

olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti,

kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi

varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.

Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei

Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen

sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän

tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä

ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn

kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen

apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus

mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija

Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan

lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä

syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.