Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut
oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse,
joinakin hetkinä erittäin.
— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, —
että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että
hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa
tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla... Onhan
tämä kai selvää?
— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut?
Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti
viekkaan ironisesti.
Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville
ulkomaille... ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että
te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo
kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat
joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet
ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia
kerran on niin?
Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.
— Ehkä tiedänkin jotakin... — Lembke osasi taitavasti välttää
kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?
— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin
sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne
sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan
mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš,
jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat,
niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti
lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä
kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.
— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?
— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa
katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike
olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat
saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari,
kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni:
Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia
henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita
nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu
nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan
seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.
Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan
kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»
— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että
tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole
osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan
herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja... ja... että sen
todella on kirjoittanut herra Šatov?
— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä
kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin
tulee, niin hän näytti sen minulle itse.
— Te siis olette itsekin...
— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos
toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja
muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä
suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru... ja Šatov
levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta
ajattelee.
— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta
perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta
miksi tämä runo?
— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä
olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja
periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee
lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta
siksi, että olen palannut... Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin
minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla
teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota
olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan
silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo
selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia
minä vasta parhaillaan alan tarkkailla... muuten, en ole niinkään
likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa:
siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä
lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä,
yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin
kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä
kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään,
ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo
tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte
tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja
silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte
pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa
minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä... Kaikkein parasta olisi
kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen,
kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua... Ja silloin hän on
varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton.
Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä,
ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi
päivää... Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle.
Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?
— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —
Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?
— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei
Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa
arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi... No, ja kaikki se, mikä
koskee sitä puolta... mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä
en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee
olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä
ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää,
mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt
teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te
oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin
teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on
vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin,
tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta
jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin
vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen
melu... Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian
kuumaverinen, kas niin on asia.
— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei
Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta,
vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni
puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr
Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut
vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi
tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen
ylivallan.
— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas,
kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää
varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan
tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš,
älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että
minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä
asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on
sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan
siksi, että on tosi kysymyksessä.
— Kuulin... — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan,
— kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan
selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista... ja teitte sen
jonkinlaisen katumuksen muodossa.
— No, olipa sen asian laita miten tahansa.
— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään... mutta minusta vain
tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa
kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja
loppujen lopuksi hallituksestakin...
— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin,
mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt
tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan
jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli
oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.
‒ En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään,
että se olisi ollut aikaista...
— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty
eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš
iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava
teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen
päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä
selville teidänkin luonteestanne.
— Mitäs te minun luonteestani?
— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis
ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin
pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan
päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin
tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta
palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia
vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa
mukaisesti... mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut
minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä
muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän
minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan
olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä
toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle
finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin
eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan
te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin
puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain
Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos
kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin
voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte... en minä
vastaankaan pane, hehe. _Adieu_, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi
oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi
nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.
— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni,
alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin
myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa
sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä,
että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa
ansioistanne...
— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina
päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi
minulle välttämätöntä.
— Olkoon niin.
— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän
rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta.
Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä
juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla
varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa
pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten
tapa on.
— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista
torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä
ole niinkään... Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo
Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra
Stavroginkin on...
— Mitä herra Stavrogin on?
‒ Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä...
— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te
saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos
kenelle oli siitä ilmoitettu... Hm... Stavrogin — hän on jotakin
aivan päinvastaista, aivan täydelleen _Avis au lecteur!_ [»Huomautus
lukijalle», salaviittaus.]
— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti
epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen
tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen
pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni
jonkinlaisia ohjesääntöjä.
— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. _Adieu.
Avis au lecteur!_ — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.
Hän oli jo ovella.
— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain
muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.
Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.
— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale,
ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin
täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?
Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettu
Lembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. Harmikseen
Pjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:
»Teidän Ylhäisyytenne.
Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on
kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä.
Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko
elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan
ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina
lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä,
jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on
luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina.
Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin
toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut
olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa
olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen
ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain
sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus
kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan
ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava
kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin
kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä
eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten
väännetään niskat nurin.
Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.