Syntyjään ei ollut suuri,
rahvaaseen vei sukujuuri.
Mutta tsaarin kostotöistä,
aateliston pakkovöistä
tarpeen sai ja teille lähti,
joill' on tyrmä johtotähti:
Haastoi vapautta uutta,
veljein yhdenvertaisuutta.
Vastarinnan lipun nosti.
Paollansa maasti osti
suojan tsaarin pyöveliltä,
ruoskalta ja pihtimiltä.
Kansa, sorron painon alla,
kapinoimaan kaikkialla
oli valmis. Taškentissa, —
Smolenskissa mielet kuohui.
Ylioppilasta kotiin
vartoi kaikki suuriin sotiin:
lyömään aateliston kasaan,
maassa omaisuudet tasaan
jakamaan ja pakottamaan
hornan suureen tuuttiin samaan
kirkot, vihkimiset, perheet —
ajan menneen julkierheet.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi
Pjotr Stepanovitš.
— Te kai tunnette tuon upseerinkin?
— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari
päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.
— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.
— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?
— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten
löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta...
— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin
kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman
arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani
tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä,
sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia
läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki
selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään
tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan
sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt,
jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä
suosittelevansa rehellistä miestä... Mutta kaikki tämä hiiteen, ja
tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja
sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on
tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.
— Syytäisitte? Hm... Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on
muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.
Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen
jalkansa toisen yli.
Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin
hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä
esimerkiksi (hän osoitti sormellaan _Kirkasta sielua_), minä vaikenin,
ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi,
koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään.
En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä,
tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka
yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla
sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt... nyt, kun
nämä hölmöt... nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo
teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä
salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään
pitää piilossa... nämä hölmöt kuitenkin, minä... minä... no niin,
minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta,
erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa,
hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä... Sillä
ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa
romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän
sarkastisesti ja kärsimättömästi.
Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta
kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta
humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei
ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan
terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon
aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri
öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen
käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija
Mihailovnan ympärillä hääriessään.
— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki
merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata
uteliaisuutensa.
— Tämä on... tämä on... piru... Enhän minä ole syypää siihen, että
luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä
mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä...
lahjakkaana, se on, joka ymmärtää... piru...
Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.
— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että
ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän
käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?
— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä
ilmaista?
— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne,
piru... no niin, piru... tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on —
Šatov. Kas siinä kaikki!
— Šatov? Kuinka niin Šatov?
— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu
täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..
— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette
kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen
puolestaan tahdotte saada toimeksi?
— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut
hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. ‒ Pjotr
Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen
tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään,
kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli
miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään
tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen
aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja
osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin
merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena... syynä
ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä,
piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto...
Hän oli melkein hengästynyt.
— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, —
päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta
katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut
levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin
kuvernementissa ja... lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne
käsiinsä.
— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan
viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?
— Ette siis tiedä?
— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!
— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.
— Oh!... Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi
tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin,
kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään
mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä
merkitsee _ei mitään_! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä
joku muukin täällä... No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta
siinä kaikki viheliäisiä houkkioita... mutta minä puhun vain Šatovin
puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen,
hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla!
Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole
aavistustakaan.
— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen.
Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät
epäilemään herra Šatovia?
Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän
riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille
paperilapun.
— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle.
Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin
puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt,
pari sanaa sisältävä:
»Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.
Painattakaa ulkomailla.