‒ Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän
osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka
paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua
niihin.
— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?
— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin,
ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no
niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.
— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.
— Niin, kirvestäkö säikähditte?
— En minä kirvestä... en minä säikähtänyt, mutta on asioita... asia on
semmoinen, tässä on seikkoja...
— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo!
Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian
kirjoittelemaan julistuksia.
— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.
— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä
mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi
toimia vanhan tavan mukaan.
— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on
puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.
— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä
olisi koko juttu selvä.
— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus
tehtiin.
— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.
— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja
toiseksi... — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren
miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää
häneltä jotakin uutta.
— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš
keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan
julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu
runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: _Kirkas sielu!_
Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, _Kirkas sielu_, toden totta.
Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut
esiin?
— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.
— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.
— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti
terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja
luki ääneen runon: