Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut
käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš
muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut
lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut
koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken
Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa
mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko
sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan
oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti
vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä
läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin
tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään:
mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin,
että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä
syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran
heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista
toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa
huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle
Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin
että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen
eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista,
joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän
olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti
purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota
herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun
aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen
kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.
Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään,
eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin.
Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan
äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, —
kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta
sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös
naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että
hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei
Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan
isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle
pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu
tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana
heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti
niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut
ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin
se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä
mielenkiintoisen monimutkaiselta.
Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se
samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin
paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös
kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa
sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen
koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa
säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin.
Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin
terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan
varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat
monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu
tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä
muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että
sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin
oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera
ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan
itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin
toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että
määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa
saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset
jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa
kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen
taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu
tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti
tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville,
hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista,
olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat
kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa —
he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet
kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille
olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.
Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten
ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija
Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet
von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja
epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli
näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin
kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön
ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa
Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista.
Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin
lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei
siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä
kanssa.
O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti
Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan
julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?
Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan
vääristyivät.
— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, —
ettekä te... herra saa...
— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?
— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä
lähtien enää sietää teidän _sans façon'ianne_ ja pyydän teitä pitämään
mielessänne...
— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!
— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette
saa...
Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä
oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš
ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan.
Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut,
että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille
vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti
öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.
— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin
aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne
siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän
ainakin tämmöisistä muodollisuuksista... Julija Mihailovnahan kohtelee
minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän?
— huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä
on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan,
rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.
Lembke punastui hämmennyksissään.
— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää
iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.
— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston
taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt
lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita,
mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!
Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.
— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi
päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei
ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen:
ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut
arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en
voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku... ne
ovat suorastaan... suorastaan... suorastaan... piru oikein tietää,
mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen
tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi
_sans que cela paraisse_! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä,
niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten
hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta
pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti.
Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa
hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja
loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä
te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen
perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää
retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä
te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken,
mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden
ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te... No, mutta
riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan
kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa,
mutta te olette tänään niin...
Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen
lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin
Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan
pingoittunut ja surullinen ilme.
— En minä ole tänään... minä vain muuten... aina vain ikävyyksiä, —
hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä
ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt
teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö
tapananne lennähtää noin...joskus, kun on asioita, niin...
— Tavat ovat minulla aina samat...
— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus,
kun on kiireitä... istukaahan.
Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa
hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.