Juhlapäivästä oli nyt lopullisesti sovittu, mutta von Lembke kävi vain
yhä surullisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Häntä ahdistivat merkilliset
turmiota ennustavat aavistelut, mikä oli omiaan tekemään Julija
Mihailovnan sangen levottomaksi. Tosin ei kaikki ollutkaan, kuten
olla piti. Entinen lauhkea kuvernöörimme oli jättänyt hallinnolliset
asiat hieman rempalleen. Par'aikaa uhkasi kolera, joissakin paikoin
oli ilmennyt pahaa eläinruttoa, kaiken kesää raivosi sekä kaupungeissa
että isoissa kirkonkylissä tulipaloja, ja, mikä pahinta, kansaan oli
yhä syvemmälle syöpynyt typerä epäluulo, että nämä palot olivat —
murhapolttoja. Ryöstöjäkin oli tapahtunut entiseen verraten kahta
enemmän. Mutta olihan tämä niin perin tavallista, eikä yksin tämä
suinkaan olisi häirinnytkään näihin asti aina niin perin onnellisen
Andrei Antonovitšin rauhaa, jollei olisi ilmennyt lisäksi vielä muita,
paljon painavampia syitä.
Eniten Julija Mihailovnaa ihmetytti se, että hänen miehensä kävi
päivä päivältä yhä vaiteliaammaksi ja, mikä merkillisintä, samalla
myös yhä umpimielisemmäksi. Ja mitäpä olisi luullut hänellä olevan
salattavaa? Andrei Antonovitš tosin hyvin harvoin missään asiassa intti
vastaan. Hän oli aina taipunut täydellisesti vaimonsa tahtoon. Tämän
vaatimuksesta hän oli muun muassa pari kolme kertaa tarttunut sangen
uskallettuihin milteipä lainvastaisiinkin keinoihin laajentaakseen
kuvernöörin hallintovaltaa. Tässä samassa tarkoituksessa oli oltu
parisen kertaa jo suorastaan pahaaennustavan leväperäisiä: joillekuille
sellaisille henkilöille, jotka oikeastaan olisivat ansainneet tuomion
ja Siperian, oli pelkästään vain Julija Mihailovnan vaatimuksesta
ehdotettu annettavaksi — lahjapalkkioita. Erinäisiin valituksiin oli
päätetty myös kerta kaikkiaan olla vastaamatta. Mutta kaikesta tästä
saatiin tietää vasta myöhemmin. Lembke allekirjoitti kuuliaisesti
kaikki päätökset eikä koskaan tullut edes tarkemmin ajatelleeksi, missä
määrin hänen vaimollaan oli oikeus sekaantua asioihin, joiden hoito
oikeastaan kuului hänen omiin velvollisuuksiinsa. Mutta sen sijaan hän
joskus kyllä saattoi nousta takajaloilleen aivan »jonninjoutavista
pikkuseikoista», mikä Julija Mihailovnaa suuresti ihmetytti. Vaikka
saattoihan hyvin ymmärtää, että hän palkaksi kuuliaisuudessa
vietetyistä päivistä tunsi myös joskus tarvetta kapinoida edes pienen
pienoisen hetken. Vaikka Julija Mihailovna olikin sangen teräväjärkinen
nainen, hän ei valitettavasti kuitenkaan ymmärtänyt täysin miehensä
jalon luonteen jaloa hienopiirteisyyttä. Voi, hänen harrastuksensa
olivat tällä kertaa niin kokonaan toisaalla, ja senvuoksihan juuri ne
monet väärinkäsitykset syntyivätkin.
Minun on aivan mahdotonta, enkä osaakaan, ruveta kertomaan eräänlaisia
asioita. Velvollisuuksiin! ei myöskään kuulu hallinnollisten erehdysten
arvosteleminen, ja senvuoksi syrjäytänkin kokonaan hallinnollisen
puolen. Koska kerran olen ryhtynyt kirjoittamaan kronikkaa, olen
samalla myös sitoutunut suorittamaan toisenlaisia tehtäviä, Sitäpaitsi
kuvernementtimme asioita on vielä paljonkin tuleva päivänvaloon kunhan
vain jaksamme hieman odottaa. Muutamista seikoista en kuitenkaan saata
olla puhumatta.
Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka
(minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut
kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.),
vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin
hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli
pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen
aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että
hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin
johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu,
jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se
vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko,
joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin
kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei
ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää.
Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui
mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään
jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään
hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen
vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä
sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti
yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä
kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti,
sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset
aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että
häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava
ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea
ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään
vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin.
Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä
imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä
nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy
tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle
naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran
vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen
tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä
nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi
piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse
saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle
toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen
taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr
Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten
verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön,
jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen,
Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava
virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin
estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua
hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr
Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi
hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi
joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri
ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan...
hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko
venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja
salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi
kärpästä yhdellä iskulla...
Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei
Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt.
Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava.
Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän
luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla
rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes
hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi
olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla
kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti
Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään
aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään
sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä
mielenvireessä.