II.

Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin

Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä

jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta

Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään

hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa.

Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen

seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin

mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan

ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä

vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen:

he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin

taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut

kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut,

kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa

pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme.

Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat

pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä

ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin,

lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille,

jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille

pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli

alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä

matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut

koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen

ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet

pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä

perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin,

joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen

satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus

osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien

tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen

harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin

kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa

äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan

odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan.

Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet.

Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on

käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia.

Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat

jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin

joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös

Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan

rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika,

vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli

ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset,

soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja

hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä

oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti,

että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse

itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten

paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä

kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä

joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli

tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin.

Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit,

olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään

kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen

naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten

maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä

vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin

neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut

siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän

ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista

ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin

peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä

olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä

uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa

puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja

ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia.

Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan

pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan

heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana

aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin,

joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän

oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut

sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden

ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti

käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli

tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän

ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista.

Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin

hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin

omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon

käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta

ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä

puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli

osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri

oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa

asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut

heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden

ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui.

Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme

onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, —

olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä,

mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen

sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja

että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas

teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.»

Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät

ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee,

aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän

puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta

kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta

viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin,

kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin

poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin».

Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat

heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin

poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu

vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.

Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä.

Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin

pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš

suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan.

Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies

otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli

kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen

osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä

vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain

harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan

portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen

käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse

hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa

tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa

olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki

kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon

venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät

olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta

heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki

yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko,

mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli

tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli

jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä

kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin:

kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan

syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä

olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa,

jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli

pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin

kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias

vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas

harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian

lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä

oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella

pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita

sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit,

silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat

joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti

ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista

kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen,

pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli

hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui

Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat

kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein

poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias

— piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet,

mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen,

surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki

odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan

avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä

herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko

mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein

näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko

katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran,

eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.

Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin

iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään

kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti

pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään

ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat

Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin.

Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti

pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.

— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä

bassoäänellään.

Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee:

'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi

perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle

ojennettiin teelasi.

Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa

vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse

määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina

odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan

tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle

tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän

päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista

kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin

sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei

annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat:

kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus,

joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen,

munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa

jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.

— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut

tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka

rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli

huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia

oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut

häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja

kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.

— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa

kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan

viereen.

— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin,

kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.

— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias

rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa...

— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.

Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.

— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta

niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi

luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat

likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani,

olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun,

hyljätyn, tekeminen!

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään

naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.

— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän

kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..

— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen

niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet

päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!

— Annettakoon hänelle!... Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.

Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.

— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla!

— leski parkui.

— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua

virtoina.

Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas,

vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki

huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos

asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!

— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo

aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?

— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.

— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään

asettunut.

Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš

oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —

Selvä ennustus.

— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta

sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää

heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa,

mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty

ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut

totuuden tulkitsijaksi.

— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän

raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan.

Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit

kaikenlaiseen ilkeyteen...

— Aja ulos, ulos! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa samassa käsillään.

Kirkonpalvelija ja poikanen syöksähtivät ristikkoaidan taakse.

Kirkonpalvelija otti leskeä käsipuolesta, ja tämä alkoi hiljentyneenä

painua ovelle vilkuillen kuitenkin jälkeensä sokerikekoihin, joita

poikanen kantoi hänen perässään.

— Pois, yksi, ota! — Semjon Jakovlevitš käski, ja lastaajan näköinen

palvelija, joka oli jäänyt hänen luokseen, lähti juoksujalkaa

poistuvien jälkeen. Jonkin ajan kuluttua kaikki kolme palasivat

takaisin kantaen sokerikekoa, joka ensin oli lahjoitettu ja sitten

otettu takaisin. Mutta kolme kekoa nainen sittenkin sai mukaansa.

— Semjon Jakovlevitš, — jonkun ääni kajahti aivan ovelta, — näin unessa

linnun, naakan. Se lensi vedestä — tuleen. Mitä tietää tämä uni.

— Pakkasta! — laukaisi Semjon Jakovlevitš.

— Semjon Jakovlevitš, miksi ette minulle sano mitään, vaikka niin kauan

jo olen ollut teihin mieltynyt, — äskeinen naisseuralaisemme yritti

taas.

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš kääntyi häntä kuulematta polvistunutta

tilanomistajaa kohti.

Luostarin munkki, jonka oli määrä tehdä kysymys, läheni arvokkaana

tilanomistajaa.

— Mikä on rikkomuksesi? Ja oliko sinulle määrätty jokin tehtävä?

— Varoitettiin tappelusta: ei pitäisi muka käsille antaa valtaa, —

vastasi tilanomistaja käheästi.

— Oletteko noudattanut sitä? — munkki kysyi.

— En, omat voimani eivät riitä.

— Aja ulos, ulos! Luudanvarrella! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa

käsillään. Malttamatta enää odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa

tilanomistaja syöksähti ulos huoneesta:

— Paikalleen jätti kultakimpaleen, — ilmoitti munkki nostaen maasta

seitsemän ja puolen ruplan kultarahan.

— Kas tuolle, — Semjon Jakovlevitš osoitti kauppias-pohattaa. Kauppias

ei uskaltanut kieltäytyä, vaan otti rahan.

— Kulta kullan luo kiertää, — luostarin munkki ei malttanut olla

sanomatta.

— Ja tuolle teetä ja sekaan sokeria, — Semjon Jakovlevitš osoitti

samassa Mavriki Nikolajevitšia. Palvelija kaatoi teetä ja vei sen

vahingossa keikarille, jolla oli pensnee.

— Pitkälle, pitkälle! — Semjon Jakovlevitš karjaisi.

Mavriki Nikolajevitš otti lasin, kumarsi kuten ainakin sotilashenkilö

ja alkoi juoda teetänsä. En tiedä, minkä vuoksi tämä kaikki sai toiset

räjähtämään äänekkääseen nauruun.

— Mavriki Nikolajevitš! — Liza kääntyi samassa hänen puoleensa. — Tuo

herra meni pois, käykää te nyt hänen tilalleen polvillenne.

Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.

— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš,

— hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää

välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos

ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!

En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin

vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan.

Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme,

miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset,

joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet

tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti

Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne

syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia

hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.

Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa

seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui

Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken

kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran

nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja

yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt

häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut

niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi

pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus

naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot

olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset.

Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous

tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.

— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.

Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse.

Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa

nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.

— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti,

heti! Miten te saatoitte polvistua!

Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen

molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi

lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.

— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä

kerran.

Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän

joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut

rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen

kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen:

— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?

Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.

— ... sinua, sinua!... — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin

sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan

selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja

herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme

Semjon Jakovlevitšin luo.

Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi

vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että

tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.

Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät

ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven

kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava,

että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he

eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa

kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa.

Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi

ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa

väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin,

vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai

Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen

tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää.

Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän

huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia

koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä

ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin

nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi

voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta

minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että

Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.